Mina von Münchausen

Salainen tie

2010-09-09T21:03:00.007+03:00

Viime aikoina olen ajatellut paljon salaisia teitä ja käytäviä. P.I.J. julisti blogissaan kilpailun ja kysyi, millaisen salakäytävän haluaisin löytää. Aloin ajatella salaisia teitä. Ne ovat minulle sama asia: kaksi erimuotoista reittiä samaan paikkaan. Tajusin, että juuri sitä olen etsinyt – ja etsin vastakin. Ehkä sitä ei voi koskaan löytää. En saanut mietinnöistäni palkinnoksi kirjaa, mutta tässä kuitenkin tarina. Tarina on totta, jos ylipäänsä mikään on. Ehkä.

Kun kuljen koiran kanssa yöllä tuttua tietäni peltojen keskellä, näen yhtäkkiä jotakin, jota en ole ennen huomannut: tien, kaukana pellon toisella puolen, metsässä. En olisi muuten huomannut sitä, mutta se on valaistu, niin kuin yleiset tiet ovat. Ongelmana on vain se, että siellä ei ole mitään. Mitään risteystä ei ole, josta tie kääntyisi siihen suuntaan, metsien keskelle. Olen kulkenut näitä teitä ristiin rastiin joka päivä kuukausien ajan. Mitään sellaista tietä ei löydy kartasta; kartassa siinä on vain suuri yhtenäinen metsäalue. Ja kuitenkin, minä näen siellä taloja, ne häämöttävät puiden välissä. Öisin, kun on sumua, siellä haukkuu koira, kuin hätäänsä, ja yhtäkkiä jokin puhkeaa ulvomaan. Ääni kohoaa kunnes kuulostaa miltei inhimilliseltä – ja loppuu. Pimeässä metsässä on valoja, talojen tai jonkin muun.

Olen etsinyt järveä, joka näkyy kartassa, mutta jota ei ole. Siinä, missä kartassa on järvi, on vain peltoa ja metsää. Olen luullut, että järvet eivät yleensä häviä; ne eivät ole kovin hyviä piiloutumaan.

Näillä seuduin se on lähempänä kuin muualla. Outous. Kaikki tämä metsä ympärillä tuntuu kuiskivan ajatuksia, uteliaisuutta siitä, mitä saattaisi löytää, jos poikkeaisi hiukan polulta. Ja joka yö koira luulee jonkin seuraavan meitä.

Lähistöllä metsän reunassa on unohtunut talo, josta asukas puuttuu. Talo kutsuu minua kylään aina kun ohitan sen: rikkonaisessa ikkunassa liehuu punainen verho, ovi on raollaan. Kuisti on parempina aikoina ollut ihana: sieltä voi katsella suoraan metsään. Nyt maalit rapisevat seinistä, ikkunat ovat rikki ja taloa käyttää ilmeisesti nuorisoporukka tai ryyppyremmi. Kerran uskaltauduin kurkistamaan sisälle; ketään ei tuntunut olevan lähistöllä. Oli kuin asukas olisi vain lähtenyt käymään jossakin, jättänyt palaamatta. Eteisen naulakossa roikkui vaatteita, kumisaappaat seisoivat hattuhyllyn alla. Vintille vievässä portaikossa roikkui seinillä pusseja ja tavaroita. Keittiössä astiakaappi oli täynnä astioita, aterimet sievästi laatikoissaan. Huonekaluja ei ollut kovin paljon, mutta näytti siltä kuin niitä ei olisi ollutkaan juuri enempää. Taloon tunkeutuneet vieraat olivat sotkeneet, eivät välittäneet siitä, että talo oli koti. Lasinsirpaleita, roskaa, jätöksiä. Silti kaiken alla ihmeellinen koskemattomuus: henkarissa roikkuva mekko, kattilat alakaapissa pinottuina sisäkkäin. Paperinen vaatepussi lojui sohvalla kuin odottaen noutamista.

Mitä kauemmin asukkaan lähdöstä on, sitä enemmän vieraat ovat sotkeneet: viime kerralla näin, että joku oli heitellyt sekalaista tavaraa ulos puutarhaan, repinyt lintulaudankin alas. Mekko oli heitetty kuistille ja tallottu likaiseksi. Sydäntäni kivisti, kun nostin mekon kuistin penkille ja lähdin, uskaltamatta katsoa enää sisään.

Yhtäkkiä huomaan, että minä haluan sen talon. Haluan istua kuistilla ja katsoa metsään. Haluan säilyttää edellisen asukkaan muiston, ja istua sen kanssa keittiössä, vaiti. Haluan tietää, kuka hän oli, mitä hänelle tapahtui. Onko hän vanhainkodissa vai hautuumaalla? Kadonnut metsään – tai salaiselle tielle? Sille, jonka minä olen aina halunnut löytää.

Teoriani mukaan salainen tie näyttää risteyksessä miltä tahansa tieltä – yhdeltä niistä sadoista teistä, jotka kääntyvät jonnekin, minne en ole nyt menossa. Kuljen suoraan, ei minulla ole aikaa suhata pitkin poikin pelkkää uteliaisuuttani. Aika on rahaa ja bensa kallista. Olen ohittanut sen kymmeniä kertoja, enkä koskaan ajattele sitä – miksipä ajattelisinkaan. Mikä lie pikkutie. Risteyksessä saattaa olla tienviitta, mutta en koskaan huomaa katsoa sitä tai se on jotenkin epämääräinen; vaikka juuri katsoin, en enää muista mitä siinä luki. Ehkä siinä on vain numero. Niitä teitä on täällä paljon, eikä niitä löydy kartoista.

Oletamme, että ne vievät jonkin talon luo, järven rantaan, jotakin sellaista.

Tämä tie vie sinne, missä mysteerit asuvat. Siellä ovat parittomat sukat, järjettömiin kadonneet ihmiset ja lemmikit, pudonneet avaimet. Siellä saan tietää, kuka asui autiossa talossa ja miksi hän lähti eikä koskaan palannut. Minne hän meni? Kuka tästä kaikesta on vastuussa? Saan kuulla, mitä kaikki todella ajattelevat, ja mitä minusta olisi voinut tulla, jos – ja miksi ihmiset ovat hirviöitä toisilleen? Kuka on se tyyppi, joka kylvää tienvierille parittomia kenkiä ja vanhoja sohvia? Kenen salaisuuksia on piilotettu mummolan vintille? Mitä eläimet sanovat, kun ne puhuvat meille? Olenko tarpeeksi hyvä? Miksi onnettomuuksia tapahtuu ja kuka sen aloitti?

Siellä on vastaus, millaista on pilvimassaan yhtäkkiä auenneen aukon toisella puolen, ja mitä on unissani asumani talon kaikissa loputtomissa huoneissa. Aika ei lopu kesken, saan vihdoinkin niin kauan kuin tarvitsen. Mutta kaikella tiedolla on hintansa. Minusta tulee yksi kadonneista, en pääse takaisin kertomaan.

(Jos epäilet astuneesi sille tielle, käänny äkkiä takaisin, jos vielä haluat palata; kun olet ohittanut mutkan ja näet toiselle puolen, on myöhäistä.)

Siellä on metsän keskellä oleva kylä, jonka näen öisin peltojen yli, mutta jonne en pääse. Ehkä hekin katselevat tänne pimeässä ja miettivät, onko täällä jotenkin paremmin. Ovatko meidän talomme ja kuistimme heille salaperäisiä? Päällepäin kaikki näyttää varsin tavanomaiselta, mutta tarkemmin tutkiessa paljastuu, että kaikki on jollakin hienoisella tavalla täysin erilaista: kuin kanava, joka on viritetty hieman eri taajuudelle. Välillä viereiseltä kanavalta kuuluu räsähdyksiä, puheenpätkiä, mutta kunnolla voi kuunnella vain yhtä: siihen on sopeuduttava. Kylän vieressä on toinen kylä, maailman kyljessä toinen maailma – eikä ole tietä ylittää etäisyyttä, kulkea yhdestä toiseen. Vain linnut voivat tehdä sen – mutta me emme puhu niiden kieltä.

Tampereen Runoviikko ry perustettu – Tampere täyttyy runoudesta jo ensi kesänä

2009-10-15T14:45:00.001+03:00

LEHDISTÖTIEDOTE – vapaa julkaistavaksi

Tampereen Runoviikko ry perustettu – Tampere täyttyy runoudesta jo ensi kesänä

Edustava joukko tamperelaisia kirjallisuuden ja kulttuurin toimijoita on perustanut Tampereen Runoviikko ry:n. Perustava kokous pidettiin Tampere-talossa 23.9.2009, jolloin yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin päätoimittaja Ritva Hokka-Ahti. Yhdistys toimii hallinnoivana tahona ensi kesänä 7.–13.6.2010 järjestettävälle Runokaupunki-festivaalille. Runokaupunki täyttää Tampereella viikon ajaksi niin vakiintuneet tapahtumapaikat kuin erilaiset urbaanit kesannotkin erilaisilla runouteen liittyvillä tapahtumilla.

Runokaupunki-ajatuksen isät ovat runoilija Risto Ahti ja Runojen kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Erkki Kiviniemi. Ahti on puhunut ideastaan, koko Tampereen kaupungin valtaavasta runojuhlasta, jo pitkään. Erkki Kiviniemi tarttui toimeen Annikin Runofestivaalin viime vuosien hyvän yleisömenestyksen innoittamana: Tampereelta ja Suomesta löytyy yleisöä runoudelle – paljon!

”Tampereelta on yksinkertaisesti puuttunut suurelle yleisölle suunnattu pitkäkestoinen ja koko kaupungin laajuinen runoustapahtuma. Tampereen asema suomalaisen runouden suurkaupunkina suorastaan vaatii sitä", Erkki Kiviniemi painottaa. "Täällä on lukuisia runotapahtumia ympäri vuoden ja ympäri kaupunkia. Todella hyvää työtä on tehty. Nyt runotoimijoilla on mahdollisuus yhdistää voimansa Runokaupungin sateenvarjon alle, ja siten vahvistaa myös omaa toimintaansa. Runokaupungista ollaan alusta asti tekemässä valtakunnallista ja myös kansainvälistä kirjallisuusfestivaalia."

”Olemme tekemässä tapahtumakokonaisuutta jossa on kynnys matalalla ja taivas kattona”, Tampereen Runoviikko ry:n puheenjohtaja Ritva Hokka-Ahti kuvailee. ”Runous kuuluu kaikille, ja siksi haluamme tarjota runo-ohjelmaa, joka kokoaa yhteen kaikenlaisia ihmisiä lapsista ja nuorista ikä-ihmisiin. Eikä vain yleisöksi vaan aktiivisesti itse osallistumaan tapahtumien ideointiin ja tekemiseen. Jos omia ideoita ei heti tule mieleen, niin olemme perustamassa ideapankkia, josta voi vapaasti varastaa hyviä tapahtumaideoita”, Hokka-Ahti kertoo. ”Odotamme jännityksellä, kuka ottaa omakseen vaikkapa runopuhelimen tai runopiknikin järjestämisen.”

Tampereen Runoviikko ry toivottaa tervetulleeksi Runokaupunkiin kaikki tahot, jotka haluavat järjestää erilaisia runouteen liittyviä tapahtumia Tampereella 7.–13.6.2010. Runokaupunki-festivaali kokoaa yhteen, koordinoi ja tiedottaa tapahtuman sateenvarjon alla järjestettävistä tapahtumista. Näin pienemmätkin runotapahtumat voivat saada osakseen tavallista suuremman huomion ja yleisön.

Myös muut kuin leimallisesti kirjallisuuden toimijat ovat tervetulleita. Festivaalin ideointiin toivotaan mukaan mm. teatterin, musiikin, tanssin, elokuvan ja kuvataiteen tekijöitä.

Runokaupunki-hankkeessa ovat tässä vaiheessa mukana mm. Annikin Runofestivaali, Elävän kirjallisuuden yhdistys, Pirkanmaan lausujat, Pirkkalaiskirjailijat, Runokauppa Kattila, Tampereen kaupunginkirjast o, Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut, Tampere-talo, Viitapiiri ja Yöstäjä.

Yhteystiedot:
Ritva Hokka-Ahti,
Tampereen Runoviikko ry:n puheenjohtaja
050 5426 752
Ritva.Hokka-Ahti(at)tampere.fi

Runopihaan huomenna!

2009-07-05T16:28:00.002+03:00

Tamperelainen kirjoittajayhdistys Viitapiiri ry järjestää jälleen jokakesäisen Runopiha-tapahtumansa Tampereen Tallipihalla (Kuninkaankatu 4). Runopiha on perinteiseen tapaan Eino Leinon päivänä 6.7. kello 18–21.

Yleisölle ilmaisessa runotapahtumassa esiintyvät Olli Sinivaara, jolle myönnettiin Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinto hänen toisesta runokokoelmastaan Palava maa, tuore Pirkanmaan kirjoituskilpailu -voittaja Satu Lepistö, esikoisrunoilija Joona Kivirinta, monipuolinen ja palkittu runoilija-prosaisti Vilja-Tuulia Huotarinen, useita teoksia julkaissut Tuija Välipakka, monissa runolehdissä tekstejään julki saanut Juha Rautio, hallitseva Poetry Slamin eli lavarunouden suomenmestari Kari Raineranta sekä runoimprovisaatioryhmä Muuntaja. Illan musiikkiosuudesta vastaa loistava Iida Umpikuja. Myös sanataidekoululaiset esiintyvät illan aikana.

Illan päättää open stage -osuus, jossa yleisön sanataiturit saavat nousta lavalle esittämään omia runojaan.

Tänä vuonna Runopihan teemana on Kivi on rock! Aleksis Kivi saattaa kurkistella illan runoesityksissä ja niiden lomassa. Viitapiiri julistaa myös kaikille avoimen Aleksis Kivi -kaksoisolentokilpailun. Kivenkovista kloonikokelaista valitaan huutoäänestyksellä voittaja, joka palkitaan upealla Viitapiirin runollis-proosallisella ikikalenterilla. Kalentereita on myös myynnissä Runopihassa.

Tuttuun tapaan myös Runotiski päivystää Pihassa. Viitapiiriläisiltä saa käydä tilaamassa uniikin runon itselleen tai jollekulle toiselle edullisesti yhdellä eurolla.

Runopihan hienosta esiintyjäkaartista moni kuuluu kirjoittajayhdistys Viitapiiriin. Yhdistyksen jäsenet ovat kirjoittajakoulu Viita-akatemian entisiä ja nykyisiä opiskelijoita ja opettajia. Lasten ja nuorten sanataidekoulu on sekin osa Viita-akatemiaa, sen junioriryhmä, josta osa on siirtynyt tai siirtyy myöhemmin opiskelemaan aikuisille suunnattuun kolmivuotiseen kirjoittajakouluun.

Kuva (c) MA

Runoimprovisaatioryhmä Muuntaja vuoden 2008 Runopihassa. Tapahtuma ja lisää kuvia aiemmista Runopihoista Facebookissa.

Tervetuloa mukaan nauttimaan kesälämpimästä tunnelmasta ja pirskahtelevista säkeistä!

Tyhmälaatikon rahoitus ihmemaassa

2009-04-26T16:32:00.005+03:00

Facebook-kuomat lienevät jo tuttuja tämänkin mielipiteeni kanssa, mutta sanottakoon täälläkin.

Ensinnäkin haluaisin tietää: kenen tai keiden ääliöiden keksintöä on, että laite nimeltä televisio on valtion siunaama kotijumalamme, jota meidän kaikkien on pakko palvella?

Toisekseen: Allekirjoittakaa tämä (tai jokin vastaava) adressi.

Edelleenkään en keksi yhtään hyvää syytä, miksi minun pitäisi maksaa tuotteesta, jota en ole tilannut enkä ottanut vastaan.*

Vähän sama juttu kuin alkaisin laskuttaa kaikkia suomalaisia siitä, että heillä on mahdollisuus lukea minun blogiani, koska tämä on julkisena internetissä. Koskee myös kaikkia, joilla ei ole edes tietokonetta, saati nettiä. Eikö olekin loistava liikeidea?

Maksaisitko sinä?

Samalla periaatteellahan toimii YLE, vieläpä valtion siunauksella.

Having said that

Koska, kuitenkin, kannatan (edes periaatteessa) puolueetonta julkista tiedonvälitystä ja epäkaupallisen kulttuurin (kuten kirjallisuuden) saatavuutta, esimerkiksi valtion budjettirahoitus olisi minusta ihan hyvä kompromissiratkaisu.

Vaikkakin, jos YLEn toiminta maksettaisiin verovaroilla, siinä tapauksessa odotan toiminnalta huomattavasti parannettua järjenkäyttöä ja kustannustehokkuutta. Se tarkoittaa raakaa sisällön karsimista ja rakenteiden yksinkertaistamista. Ensimmäisenä saa lähteä kaikki, minkä kaupalliset kanavat tekevät jo, ja vieläpä paljon paremmin. Minä en maksa veroja kustantaakseni saippuasarjoja YLEn kanaville.

Pidän selviönä myös, että lähetyksiä voi siinä tapauksessa myös vastaanottaa tasapuolisesti kaikenlaisilla laitteilla, kuten esim. internetissä ja kännykällä.

*Ei, minulla ei ole televisiota -- eikä tule.

Nyt turvat kiinni siellä pohjan perukoilla

2009-04-04T04:57:00.010+03:00

Olen aina suhtautunut YK:n ihmisoikeusneuvoston sanaan vähän niin kuin yhdysvaltalaiset Constitutioniinsa tai, sanotaan nyt vaikka uskonnolliset fundamentalistit pyhiin kirjoihinsa. Mahdollisesti olen hyväuskoinen hölmö, mutta olen silti kuvitellut, että tässä maailmassa on vielä jotakin sellaista, johon tällainen agnostikkokin voi vilpittömästi uskoa – jotakin, joka ei sorra ketään vaan päin vastoin puolustaa kaikkien ihmisten oikeuksia väriin, uskontoon (tai uskonnottomuuteen), sukupuoleen, ikään jne. katsomatta.

Luettuani tämän uutisen voitte siis ehkä kuvitella, että fiilis oli vähän sama kuin jollakulla, jota luotettu läheinen on juuri tempaissut turpaan. Ensiksi pidin sitä jonain aprillipilana tyyliin Italian spagettipuut, mutta luettuani Reutersin uutisen U.N. body adopts resolution on religious defamation (suom.*: YK:n ihmisoikeusneuvosto hyväksyi päätöslauselman uskontojen halventamisesta – julk. 26.3.) oli pakko uskoa, että en näe harhoja.

Ihmisoikeusneuvosto on todellakin äänestänyt uskontojen "halventamisen" (jollaiseksi helposti voidaan mieltää myös uskontokritiikki) ihmisoikeusrikokseksi ja kehottaa kaikkia YK-maita lainsäädännössään kieltämään sen. Pakistanin ja muslimimaiden lobbaamassa päätöksessä mainittiin oikein erikseen islam, sikäli mikäli se ketään kiinnostaa.

Julkisia kannanottoja

Pikainen tiivistelmä neuvostossa äänestäneistä, lainaus Piraattiliitto-sivulta (btw kaverit, olisitteko voineet keksiä sivustollenne vielä nörtimmän tittelin, jotta kukaan ei vahingossakaan ottaisi teitä vakavasti?):

"13 maata ihmisoikeusneuvostossa istuvasta 47:stä maasta pidättäytyi äänestämästä. Päätöksen puolesta äänestivät muslimimaiden rinnalla Valko-Venäjä ja Venezuela; sitä puolestaan vastustivat Kanada, kaikki EU-maat, Sveitsi, Ukraina ja Chile. "

Lainaus Reutersin uutisesta:

"It is individuals who have rights, not religions," Ottawa's representative told the body. "Canada believes that to extend (the notion of) defamation beyond its proper scope would jeopardize the fundamental right to freedom of expression, which includes freedom of expression on religious subjects."

Suomeksi*:

"Yksilöillä on oikeuksia, ei uskonnoilla," Ottawan edustaja kertoi ryhmälle. "Kanada uskoo, että herjaamisen (käsitteen) laajentaminen yli sen tavanomaisen laajuuden vaarantaisi perusoikeuden ilmaisunvapauteen, joka sisältää myös ilmaisunvapauden uskonnollisissa aiheissa."

Toinen lainaus Reutersilta:

Earlier this week, 180 secular, religious and media groups from around the world urged diplomats to reject the resolution which they said "may be used in certain countries to silence and intimidate human rights activists, religious dissenters and other independent voices" and ultimately restrict freedoms.

Eli*:

Aiemmin tällä viikolla 180 maallista, uskonnollista ja mediaryhmää ympäri maailman kehottivat diplomaatteja hylkäämään päätöksen, josta he sanoivat, että sitä "voidaan käyttää tietyissä maissa hiljentämään ja uhkaamaan ihmisoikeusaktivisteja, eriuskoisia ja muita riippumattomia ääniä" ja lopulta rajoittamaan vapauksia.

(*Suomennukset minun pikaisesti väsäämiäni, pahoittelen mahdollista laaduttomuutta.)

Suomi, sananvapauden puolustaja

Suomessahan asia on saavuttanut valtavan mediahuomion: siitä on tähän mennessä uutisoinut mm. Suomen Kuvalehti valtavalla 8 rivin tiivistelmällään, uskonnollinen Kotimaa ja... niin, siinä se sitten olikin.

Viime päivinä olen oikein urakalla ihmetellyt, kuinka suomalaiselta medialta on ilmeisesti mennyt täysin ohi, että YK:n ihmisoikeusneuvostossa näyttää olevan meneillään hullut päivät. Luulisi, että vähintäänkin jokin iltavässykkä-lehti olisi tästäkin repäissyt näyttävät lööpit Vanhasen parisuhdesotkujen rinnalle. Veikkaan, että muutama lehti olisi sillä myyty, ehkä.

Pari kirjailijaa on sentään pysynyt valveilla ja tiedottanut kanssakansalaisilleen asiasta – lisäksi muutama blogi ja keskustelupalsta on yrittänyt saada aiheesta aikaiseksi pientä keskustelua. Mediassa asiasta ollaan kuitenkin oltu hyvin hiljaa.

En voi kuin ihmetellä. Ei tässä maassa ole mahdollista saada aikaiseksi minkäänlaista julkista keskustelua päätöksen vaikutuksista sananvapauteen (saati YK:n ihmisoikeusneuvoston uskottavuuteen), kun koko asiasta tiedottaa Suomessa hihhuliryhmä, jokunen keskustelupalsta ja pari hassua bloggaajaa.

Olen yleensä pitänyt YLEä tämän maan asiallisimpana ja puolueettomimpana uutislähteenä. Se, että STT:n lisäksi myös YLEssä näköjään nukutaan tämän yli, on minusta hyvinkin huolestuttavaa. Eikö journalisteja enää nykyään kiinnosta sananvapaus?

Mut hei enivei, mitä se meihin kuuluu?

Ihan asian havainnollistamiseksi heitän pienen spekuloivan juonitiivistelmän siitä, miten tuolla hemmetinkaukana tehdyt linjaukset voivat (yllättäen) ilmaantua meidänkin kotirappusillemme tulevaisuudessa. Huomatkaa, että tämä on (tällä hetkellä) vain fiktiota:

Suomessa säädetään ihmisoikeusneuvoston käskystä ja Lex Nokia- ja estolistahuumassa laki, jossa kielletään uskontojen halventaminen, koska onhan se nyt hyihyi ja kyllähän valtion pitää ennakkovalvoa, että kansalaiset eivät ole tuhmia toisilleen. Meillähän on jo niin hyviä kokemuksia valtion uudesta lainsäädäntömentaliteetista.

Halventamiseksi katsotaan mm. kriittinen julkinen keskustelu kulttuureista, joissa uskonto määrittelee toimintaa enemmän kuin maallinen laki.

Halventamiseksi katsotaan myös uskontoa rumasti ja epäystävällisesti kritisoivat kirjat, kuten Hannu Salaman Juhannustanssit sekä tietty vanha kunnon Saatanalliset säkeet: niiden ja muiden vastaavien jäljellä olevat kappaleet kerätään kaupoista, kirjastoista ja antikvariaateista ja – niin ollaan jälleen lämmittävien kirjarovioiden äärellä.

Mitään uskontoa käsitteleviä kirjoja, dokumentteja yms. ei tietenkään voida enää julkaista – linnaahan siitä tulisi. Ollaan kaikki vain ihan hiljaa, jookosta joo, niin ei tule vaikeuksia. Yhtäkkiä joku valopää huomaa (sanoa ääneen), että meidän Raamatussa muuten halvennetaan niitä toisia uskontoja, ja niiden toistenkin pyhissä kirjoissa mollataan inhottavasti mm. kristinuskoa. Ja voilá!

Jokainen voi keskuudessaan miettiä, mitkä ovat ne pari eri reagointitapaa, joilla voidaan tuosta sitten jatkaa.

Sitä odotellessa, terveisiä vaan Kanadaan: Packing my books already. See you there!
_

Surullinen kevätjäätelötarina

2009-03-20T23:04:00.005+02:00

Kävin tänään Sokoksen kahvilassa Spice Ice -jäätelöllä, ja totesin, että myyjällä ei tainnut olla ihan kaikkein huomiokykyisin päivänsä.

Tilasin häneltä suklaapehmiksen (kaikkien aikojen suosikkijäätelöni) ja siihen päälle lakritsikastikkeen -- halusin testata, olisiko sekoitus hyvä.

No, myyjä kääntyi konetta kohti ja alkoi tursottaa, ja huomasi yhtäkkiä, että olikin laittamassa tuuttiin nougatpehmistä (tai jotain vastaavaa). Minä en nähnyt mitä kyseisessä suuttimessa luki. No, myyjä sitten tyynesti avasi koneen yläkannen ja tipautti valmiiksi tursotetun jäätelöklöntin takaisin koneeseen ja siirtyi seuraavalle koneelle. Ja tursotti suklaapehmiksen samaan tuuttiin, josta oli juuri tipauttanut toisen jäätelön pois. Tuuttiin tarttuneena oli vielä sattumoisin aikamoinen kasa edellistä jäätelöä. Katsoin sitä hiukan ihmeissäni ja kiitin mielessäni onneani, etten ole sattumoisin millekään ruoka-aineelle allerginen. Olisin kyllä luullut, että kuuluisi asiaan laittaa jäätelö puhtaaseen tuuttiin -- huomatkaa, että myyjä ei edes kysynyt minulta, satuinko olemaan allerginen, tai inhosinko kyseistä jäätelömakua tai ylipäänsä, olisiko ok jos hän käyttäisi tätä samaa.

No, seuraavaksi sitten lakritsikastike, eikö niin? Ei. Myyjä uitti jäätelön liemessä ja vasta nostaessaan sitä ulos totesi, että: "Oho! Tämähän onkin suklaakastiketta". Hän tuijotteli tuuttia hetken ajan hämmentyneen näköisenä yrittäen ilmeisesti miettiä, millä voisi kaapia kastikkeen pois jäätelöstä, kunnes sain tarpeekseni ja sanoin ystävällisesti, että selvä, otetaan nyt sitten suklaapehmis suklaakastikkeella, menköön silleen. Arvelin, että eiköhän hän hyvitä asian jotenkin hinnassa. Tietysti ottaen huomioon, kuinka "clueless" hän oli siihen mennessä ollut, olisi ehkä pitänyt neuvotella asiasta ensin kirjallinen sopimus. No, maksoin kortilla ja tsekkasin sitten kuitin ja totesin, että turha toivo! Ihan saman (kiskuri)hinnan hän siitä otti kuin normaalistikin.

Eikä muuten vahingossakaan pyytänyt anteeksi. Yleensä olen kyllä saanut Sokoksella huomattavasti ammattitaitoisempaa palvelua, joten ehkäpä tuo keski-ikäinen rouvashenkilö oli siellä töissä vasta ensimmäistä päivää. Tai jotakin sellaista...

Siinä vaiheessa pakenin kuitenkin tiskiltä ennen lisäonnettomuuksia ja istuin mahdollisimman kauas syömään kiltisti kalliin jäätelöni, joka ei siis ollut tilaamani suklaapehmis lakritsikastikkeella, vaan nougat+suklaapehmis suklaakastikkeella. Tällainen traaginen jäätelöonnettomuus saattaa kyllä johtaa pysyvään kevätjäätelötraumaan, jonka seurauksena en uskalla enää koskaan tilata mitään Sokoksen kahvilasta. Minusta saattaa tulla pysyvästi jäätelötilauskyvytön, ajatelkaa.

Mitä tästä siis opimme?

Vahtikaa jäätelöitänne.

Satunnaiset asiat

2009-03-06T23:59:00.004+02:00

Anita Konkka haastoi minut meemiin.

Meemin säännöt:
1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

No tuota.

1. Minulla on kaksi pikkuveljeä, jotka tosin ovat nyt jo aikuisia. Silti tunnen usein kiusausta puuttua heidän asioihinsa isosiskon oikeudella, jollaista he eivät kyllä ole minulle varsinaisesti myöntäneet.

2. Kannan mukanani kaipuuta takaisin Irlantiin. Haluaisin ehkä jopa muuttaa sinne vielä joskus.

3. Vietin lapsuuteni pikkukaupungissa, jota vertaan joskus Twin Peaksiin. Sielläkin oli synkät nurkkansa, puhumattakaan julkisista salaisuuksista. Saattaa myös olla, että vertaan sitä, koska olen Twin Peaks -fani ja se antaa kotikaupungilleni hohtoa, jota sillä ei muutoin olisi.

4. Kirjoitan koska minun täytyy, vaikka epäilenkin joka toinen päivä olevani siinä aivan surkea, ja ystäväni eivät vain kehtaa kertoa sitä minulle, koska eivät halua loukata tunteitani. Kirjoitan, vaikka se olisi tottakin.

5. Rakastan elokuvia, jotka ovat visuaalisia runoja. Sellaisiksi määrittelen esimerkiksi elokuvat, joiden juoni ei ole kausaalinen, jotka sisältävät kuvakieltä ja asioita, joita ei voi ymmärtää järjellä, vaan ainoastaan vaikkapa unen logiikalla. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää.

6. Kun aloitan omien tekstieni editointiprojektin jotakin tarkoitusta varten, tarvitsen täsmällisen deadlinen päästäkseni alkuun. Alkuvaiheessa olen joskus niin turhautuneen raivon vallassa, että haluaisin hakata päätäni näppikseen, tehdä ihan mitä tahansa muuta sen sijaan ja antaa homman jollekin muulle. Onneksi se menee ohi.

Siinäpä se. Aion olla kapinallinen ja tarjota haastetta vain niille lukijoilleni, joita osallistuminen sattuu huvittamaan. Tulkaa kertomaan, jos otitte sen vastaan. :)

Malliesimerkki onnistuneesta damage controllista

2009-02-25T20:43:00.007+02:00

Lähetin siis eilen palautetta Suomalaiselle Kirjakaupalle tuosta mainostetusta lahjasta, jota ei sitten ollutkaan, ja sain vastauksen viestiini jo tänään. Tehokasta toimintaa! (On aina jonkinlainen ällistyttävä yllätys, jos yrityksen asiakaspalvelu on toimivaa ja nopeaa myös sähköpostitse. Pisteet Suomalaiselle siitä!) Vastauskin oli oikein miellyttävä:

"Hei!

Kiitos palautteestasi.

Kampanjan saama suosio yllätti kaiketi meillä markkinoinninkin. Valitettavasti kirjojen lisäerän saaminen myymälöille takkuili. Postittaisimme kirjan Sinulle mielellämme, kerrothan osoitetietosi.

Ystävällisin terveisin
Suomalainen Kirjakauppa oy / asiakaspalvelu"

Kannatti siis laittaa palautetta, sillä nyt saan sittenkin tuon luvatun kirjan, jota olinkin odottanut pääseväni lukemaan. Tähän voisi vielä lisätä, että tavallisesti kesken loppuneet tarjoukset tai muut sellaiset eivät minua suuremmin harmita, mutta viepä minulta kirja, ja minä puren. ;)

Aiheeseen sopivasti liitän tähän myös toiset kiitokset. Eilen illalla minulta katosi nettiyhteys aivan yhtäkkiä ja jonkin aikaa odoteltuani ja testailtuani, soitin Elisan puhelintukeen tehdäkseni häiriöilmoituksen. Selvittelyn jälkeen alkoi näyttää siltä, että ongelma onkin vanhassa modeemissani. Olin jo varma, että nettikatkokseni venyy, kunnes saan jostakin uuden modeemin, kunnes yhtäkkiä muistin, että olin ostanut uuden modeemin jokunen kuukausi sitten, mutten ollut ottanut sitä vielä käyttöön. No, minäpä sitten tänään soittamaan uudelleen Elisalle ilmoittaakseni uuden modeemin numeron.

Elisan mukava asiakaspalveluhenkilö ryhtyi hoitamaan asiaa samantien, ja lupasi ilmoitella minulle tekstiviestitse, jos yhteyden saaminen kestää kauemmin kuin joitakin tunteja. Hän vielä varoitteli, että nettiyhteyden päivittyminen saattaa venyä jopa huomiseen asti. Laitoin uuden modeemin valmiiksi kiinni ja valmistauduin pitkään odotusaikaan, kun asiaa hoitanut kaveri soitti minulle samantien takaisin ja kertoi saaneensa tiedot järjestelmään ja että kohta pitäisi toimia taas. Muutaman minuutin päästä olin taas netissä ja yhteys toimi ilman mitään ongelmia. Sanoisin, että aika hienoa palvelua, kiitos vain Elisan asiakaspalveluun.

Tänään siis tarjolla vain hyviä uutisia.

PS: Osaisiko joku kertoa, mikä olisi suomenkielinen vastine tuolle damage control -termille? Vaurioiden hallinta?

Risuja Suomalaiselle Kirjakaupalle

2009-02-24T16:40:00.004+02:00

Tulin liittyneeksi Facebookissa Suomalaisen Kirjakaupan Ystävänpäivälahja-sovellukseen, jossa sai (oletettavasti) lahjaksi Anne B. Radgen Berliininpoppelit-pokkarin ja saattoi lahjoittaa sellaisen ystävilleenkin. On hyvä juttu, että yrityksetkin alkava herätä internetin uusiin mahdollisuuksiin, mutta ikävä kyllä kampanjan suunnittelu taisi kärsiä pahasta Facebookin suosion aliarvioinnista eikä siis oikein toiminut.

Lähetin asiasta palautetta kirjakaupalle, ja ajattelin, että koska en varmaankaan ole ainoa, jolle näin kävi, teitäkin ehkä saattaa kiinnostaa. Liitän siis lähettämäni palautteen tähän:

Mikäli yritys järjestää laajan mainoskampanjan, jossa jaetaan jotakin asiakkaille, kuten Suomalaisen Facebook-ystävänpäiväkampanjassa pokkareita, on syytä varautua riittävillä varastoilla ja sitoa esimerkiksi ystäväkutsujen määrä tiukasti olemassa oleviin lahjakappaleisiin. Varsinkin digitaalisessa ympäristössä tämä on hyvinkin mahdollista: tällöin lahjoitusmahdollisuus jatkuisi vain niin kauan kuin varastoa on jäljellä, vaikka muu mainoskampanja jatkuisi sen jälkeenkin. Aivan samoin kuin kirjoja tilatessa vaikkapa nettikaupasta - ettehän te silloinkaan myy kappaleita, joita teillä ei ole, vaan tilausmäärä on sidottu varastotietoihin.

Itse liityin tuohon kampanjaan jo hyvissä ajoin ja lähetin kutsut ystävillenikin, mutta kaupassa minulle tarjottiin vain eioota. Olivat kuulemma loppuneet päiväkausia sitten. Poistuin siis kaupasta tyhjin käsin, turhaan tulleena. En varmasti palkitse huonoa suunnittelua ostamalla mitään.

Olen tietoinen, että rajattomat varastot ovat mahdottomuus, mutta mikäli varatut kampanjalahjat ovat koko kaupungin kaupoista loppu jo monta päivää ennen itse kampanjan loppua [tarkennus: jolloin kyseisiä "lahjoja" saattoi edelleen lähettää sovelluksessa, vaikka niitä ei enää ollut], on koko tempaus silloin väärin arvioitu ja suunniteltu. Ei varmasti palvele etujanne, että pyydätte asiakkaan tulemaan luoksenne ja tarjoatte hänelle sitten kaupassa pelkän pettymyksen, niin kuin nyt kävi. Ei ole hyvää PR:ää luoda asiakkaalle vääriä odotuksia, joita ette pysty täyttämään. Tällaiset asiat jäävät muistiin ja vaikuttavat jatkossa ostopäätöksiini.

Olen pahoillani, että vaivauduin osallistumaan, ja vielä enemmän olen pahoillani, että menin kutsumaan ystäväni siihen mukaan - ja tein heille siten ikävän karhunpalveluksen. Olen kuitenkin oppinut läksyni, enkä tee niin enää toiste.

Kalentereita ja festivaaleja

2009-01-19T15:03:00.004+02:00

Kuten mainitsin jo aiemmin, Viitapiiri on mukana porukassa, joka järjestää Elävän Kirjallisuuden Festivaalia (14.2.), ja meidät voikin löytää festarilta esim. Runotiskistä (runoja tilaustyönä 1 €/kpl) tai myyntitiskiltä, jossa myydään Viitapiirin Ikikalentereita (seinäkalenteri, jossa on joka kuukausiaukeamalla ajankohtaan sopiva runo- tai proosateksti).

Viitapiirin runoimproryhmä Muuntaja ja moni piirin jäsenkirjailijoista esiintyvät tapahtumassa joko Sampolassa tai iltaklubilla Telakalla. EKF-tapahtuma on kokonaan ilmainen ja täynnä mitä loistokkaimpia esiintyjiä (mm. Kristiina Wallin, Risto Ahti, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Johanna Sinisalo), joten sinne kannattaa ilman muuta tulla. Lisätietoa tapahtumasta ja esiintyjistä löydät festivaalin omilta sivuilta.

Iltaklubilla jaetaan myös vuosittainen Tiiliskivi-kirjallisuuspalkinto, jonka ehdokkaiden joukossa on tänä vuonna mm. Joona Kivirinta runokokoelmallaan Kymmenen vuoden päästä annamme lapsillemme nimet. Joona on minulle tuttu jo ajoiltaan Aukea.netin kirjallisuuspuolella, joten luonnollisestikin pidän peukkuja hänelle. Onnittelut Joonalle ansaitusta ehdokkuudesta!

Ikikalentereita Metson kahvilassa ja kirjakauppa Bukrassa!

Ilouutisia tamperelaisille runouden ja proosan ystäville: Ikikalentereita voi nykyään ostaa myös Tampereen pääkirjasto Metson yläkerran kahvilasta sekä kirjakauppa Bukrasta! Kalentereita löytyy Metson kahvilasta alustavasti ainakin 15.2. asti. Kalenterin hinta on 10 euroa, joten suuria investointeja koko vuoden kestävälle runouden ja proosan matkalle ei tarvitse tehdä.

Ikikalenteri on myös nimensä mukainen eli sitä voi käyttää minä tahansa vuonna tai vaikka joka vuosi – ei siis mitään kertakäyttötavaraa. Tekstejä kalenteriin ovat kirjoittaneet mm. kirjailijat Tuija Välipakka ja Ulla Vaarnamo sekä Pirkanmaan kirjoituskilpailun lyriikkasarjan toinen voittaja Teppo Paulasto. Kuva ja lisätietoja kalenterista Flickrissä.

Jos haluaa ostaa kalentereita useampia kappaleita, kannattaa tilata kalenterit suoraan Viitapiiriltä, jotta saa kolmen tai useamman kalenterin ostosta koituvan alennuksen. Kalentereita saa siis myös esimerkiksi minulta, sekä Elävän Kirjallisuuden Festivaalin myyntitiskiltä 14. helmikuuta.

Henkilökohtaista-osasto

2009-01-19T13:54:00.005+02:00

Lupasin kertoa uusista kuulumisista, joten täältä pesee.

Viime aikoina olen lähinnä yrittänyt koostaa runoja kasaan jonkinlaiseksi käsikirjoituksen alustavan luonnoksen harjoitelmaksi ja se on, lievästi sanottuna, hyvin turhauttavaa hommaa. Mainitsen tästä vain siksi, että asian julistaminen pakottaa minut pitämään työn omassakin mielessäni, vaikka ajoittain mieluiten vain lakaisisin koko homman hiljaa maton alle.

Olen jo ohittanut aiemmin itselleni sorvaamani deadlinen ja annan sen itselleni anteeksi vain, koska erään henkilön kanssa sovittu palauteaika tästä – tällä hetkellä vasta oletetusta – tekstikasasta siirtyi myöhemmälle ajalle. Olen kuitenkin mestari unohtamaan kaikki työt siihen hetkeen asti, kun deadlineen on noin 3 tuntia ja mitään ei ole tehtynä, joten jos haluatte, voitte kaikki kiusata minua kyselemällä jatkuvasti, miten homma edistyy.

Ei sitä tiedä, siitä voi olla jopa hyötyä.

Pään seinään hakkaamisen lisäksi olen hääräillyt kaikenlaista kirjoittajayhdistys Viitapiirin mukana, tällä erää vara-pj:n ja EKF-yhteyshenkilön ominaisuudessa. Julkaisen vielä tänään uuden kirjoituksen, jossa kerron enemmän festivaaleista ja hiukan uusia uutisia Ikikalenterin saatavuudesta Tampereella, joten stay tuned. (En laita niitä tähän samaan kirjoitukseen, jottette saa teksteistäni lopullista lukuähkyä.)

Viitapiirin pitäisi myös lähiaikoina löytää yhdistyksen nettisivuille uusi, edullinen palveluntarjoaja, joten jos kenelläkään olisi ehdotuksia, niitä otetaan ilolla vastaan!

Tietenkään en osannut pitää näppejäni erossa siitäkään asiasta, vaan ilmoittauduin nettisivutyöryhmään ihan vapaaehtoisesti. En enää pysy mukana laskuissa, kuinka paljon aikaa kulutan erilaisiin vapaaehtoishommiin per kuukausi, mutta ainakin ne ovat kaikki hauskoja vapaaehtoishommia.

Muuta

Sikäli mikäli ketään kiinnostaa, olen viime aikoina katsonut joitakin erinomaisia elokuvia (kuten Guillermo Del Toron fantastinen Pan’s Labyrinth, tai oikeammin El laberinto del fauno – suosittelen!) ja lukenut putkeen todella, todella monta Terry Pratchettin kirjaa (älkää kysykö miksi – ehkä se on jonkinlainen virus). Jos teistä siis jossakin vaiheessa alkaa tuntua, että olen menettämässä kontaktini proosalliseen arkitodellisuuteen ja/tai höpisen jotakin maailmasta, joka matkaa neljän elefantin selässä, se johtuu vain liiallisesta kaunokirjallisuudesta. Pistäkää minut sitten vaikka riuskalle tietokirjallisuusdieetille – jota todennäköisesti kuitenkin tulen vastustamaan ankarasti. Varautukaa siihen.

Yritin myös katsoa Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa dvd:ltä, mutta kirjaston levyt olivat liian kuluneita tai heidän käyttämänsä hälytystekniikka aiheuttaa häiriöitä läppärissäni (kuulemma niillä voi olla sellainen vaikutus), sillä en saanut katsottua loppuun kuin yhden jakson. Kaikki muut menivät jumiin kesken jakson. Turhauttavaa!

Onneksi kuitenkin saan pikapuoliin omakseni boksin, josta löytyy Twin Peaks -sarja kokonaisuudessaan (kera erilaisten lisämateriaalien), joten olen tällä hetkellä todella onnellinen Twin Peaks -fani. Minulla on tosin nyt sellainen pulma, että aiemmin hankkimani Twin Peaksin 1. tuotantokausi muuttui samalla jotensakin ylimääräiseksi. Ei kukaan sattuisi tarvitsemaan sellaista?

Tässä kaikki Henkilökohtaista-osastolta tällä erää. Mukavaa maanantaita kaikille!

Tervehdys!

2009-01-17T08:12:00.002+02:00

Lisäsin sivupalkkiin osion, jossa voi ilmoittautua tämä blogin lukijaksi. Liittykää VIP-ryhmään!

Olen ollut aika laiska päivittämään viime aikoina, mistä olen pahoillani. Mitään suuria mullistuksia viime aikoina ei ole tapahtunut, joten ette ole oikeastaan menettäneet mitään, paitsi korkeintaan tyhjänpäiväisiä vuodatuksia arjen kuvioista, mutta yritän jatkossa muistaa tiedotella asioista muuallakin kuin Naamakirjassa.

Kohtapuoliin ajattelin kertoa teille ainakin Elävän Kirjallisuuden Festivaalista, joka on Tampereella 14. helmikuuta. Minä olen siellä, koska Viitapiiri on yksi järjestäjistä, joten jos tulette sinne, tulkaa ihmeessä moikkaamaan.

Siiheksi: Voikaa hyvin!

Se on täällä taas

2008-12-23T23:25:00.003+02:00

Tässä teille kaikille mukaville bloggaajille ja lukijoille:

Syökää hyvin, laiskotelkaa ja nauttikaa. :)

Ensimmäinen luukku

2008-12-01T21:33:00.002+02:00

Halusin vain kertoa teille, että olen mitä ilmeisimmin ihastunut joulukalentereihin. Minulla on niitä jo kolme: yksi suklaakalenteri (ruma kuva mutta hyvä sisältö, ei siis sitä kammottavaa muovinmakuista "suklaankaltaista valmistetta"), kuvakalenteri ja arpakalenteri. Voittoa en hirveästi odottele, sain sellaisesta joskus jokusen euron voittoa, mutta unohdin hakea ne. Ystäväni aikoo myös lähettää minulle neljännen kalenterin, se taisi olla partiolaisten joulukalenteri. Jei!

Lisäksi olen bongannut netistä jo ainakin Positiivareiden joulukalenterin ja Sanojen ajan runo/proosakalenterin. Suosikkini on jälkimmäinen, tottakai. Jos joku on löytänyt muita nettijoulukalentereita, vinkatkaa kommenttilaatikkoon. Varsinkin runokalenterit olisivat aivan mahtava juttu, jos niitä olisi jossakin lisää. Seinälle ripustettavaa runojoulukalenteria kyselin jo kirjakaupastakin, mutta ilmeisesti sellaista ei ole tänä vuonna ilmestynyt.

Hassu juttu, mutta en ole kuunnellut vielä ainuttakaan joululaulua, vaikka yleensä olen aloittanut sen hullutuksen jo marraskuussa. Aiempina vuosina kuuntelin lähinnä amerikkalaisia vanhoja joulubiisejä, ne olivat minusta hauskempia kuin kotimaiset itkuvirret. Erityisesti välttelen tangotähtien määittäväksi annettuja huonoja uussanoituksia, joiden riimit ontuvat pahemmin kuin kolmijalkainen vuohi joulukuvaelmassa. Lienen kuitenkin kyynistynyt viime aikoina myös americanojen biiseissä esiintyvien hahmojen imelille stereotypioille ja/tai sanoitusten kliseille. Viime vuonna ne saivat minut tuhahtelemaan, tänä vuonna taidan vältellä ainakin tunkkaisimpia niistä.

Ei kukaan olisi sattunut törmäämään uusiin, hauskoihin joulubiiseihin, joissa ei olisi ihan hirveitä kliseitä? Onko niitä olemassa?

Niin ja. Mitenkäs teillä joulunodotus sujuu -- nihkeästi vai intoa puhkuen?

Äänestä lompakollasi

2008-11-24T21:38:00.004+02:00

Nyt kun jouluteemassa ollaan, jatketaan vielä hiukan ekoasialla.

Jouluna ostetaan todella paljon elektroniikkaa, ja ehkä teidänkin perheessänne pukki saattaa tuoda jos jonkinlaista laitetta muassaan. Greenpeace on ehkä tätä hiukan ajatellutkin julkaistessaan kansainvälisten elektroniikkayritysten ekovertailun juuri tähän aikaan.

Nyt on siis loistava tilaisuus keventää hiukan omaa ekologista jalanjälkeä, vaikkei aikoisikaan jättää joululahjoja ostamatta. Mm. Tietokone-lehden juttu kertoo ketkä saivat kiitosta ja ketkä risuja ekovertailussa. Kauppalehti kertoo minijutussaan ytimekkäästi vain parhaat.

Ostoshuumassa kannattaa siis valikoida ympäristöystävällisempien yritysten tuotteita ja kannustaa piittaamattomia yrityksiä yrittämään ensi vuonna hiukan enemmän.

Lisäksi: hienoista ylpeyttä tuntien voimme todeta, että suomalainen yrityshän se voitti tämänkin vertailun. ;)

Koko vertailun tai sen tiedotteen voi lukea Greenpeacen sivuilta -- tosin vain englanniksi.

Ekovertailu tiivistettynä:

Vuoden parhaat: Nokia, Sony Ericsson, Toshiba, Samsung, LGE, FSC, Motorola, Sony, Panasonic

Vuoden häviäjät: Nintendo, Microsoft, Lenovo, Philips, Apple, HP, Acer, Dell, Sharp

Joulupukki ympäristöasialle! :)

Joulupaniikki iskee jälleen?

2008-11-23T21:49:00.004+02:00

Päivitin linkkejä ja lisäsin monta uutta hyvän mielen jouluostospaikkaa vanhaan suosikkijuttuuni. Täältä se löytyy taas:

Lahjaideoita

Iloista joululahjashoppailua!

Pikkujouluaika

2008-11-22T13:56:00.003+02:00

Viime viikon pe-la -yönä joku puukotti miestä tämän talon takapihalla. Tekijä oli uhrille tuntematon ja juoksi karkuun.

Viime pe-la -yönä joku puukotti kahta miestä parin kadun päässä.

Maltan tuskin odottaa ensi viikonloppua.

Invasion of ... what?

2008-09-25T15:51:00.003+03:00

Koen hyvin mielenkiintoisena nykyisessä mediakeskustelussa sen, että ns. vanhoilliset mediat ovat kovin kärkkäitä vetämään keskustelua koulusurmista jonkinlaiseksi internet-ilmiöksi. Ymmärrän kyllä hyvin niiden reaktiot, viehän internet niiltä tilaajia, katsojia, asiakkaita. Jos se saataisiin leimattua jonkinlaiseksi helvetin esikartanoksi, tokihan lehdenmyynti ja televisionkatselu kasvaisi, kun ns. tyypilliset tilaajat eivät uskaltaisi astua nettikelkkaan. Tai se ainakin tuntuu olevan toiveena.

Kaukana eivät kuitenkaan ole nekään ajat, kun televisiota pidettiin kaiken pahan ruumiillistumana, tuleehan sieltä kaikenlaista väkivaltaviihdettä ja ties mitä pornoa. ;) Lisäksi tässä internet-keskustelussa on kuitenkin varsin tehokkaasti unohdettu eräs sangen ilmeinen tosiseikka.

Auvinen ja Saari eivät suunnitelleet tekojaan netissä, vaan ihan omassa päässään. He eivät myöskään lahdanneet ihmisiä netissä, vaan täällä ihan oikeassa maailmassa.

Syy ja seuraus on syytä asettaa oikeaan järjestykseen tässä yhtälössä. Ei internet ole tunkeutunut meidän maailmaamme tai vallannut ruumiitamme kuin jokin virtuaalinen body snatcher. Me olemme tehneet internetin. Kaikki mitä siellä on, on meistä lähtöisin. Kaikki mitä sinne tulee, on meistä lähtöisin.

Jos nettiä ei olisi, olisiko Auvinen jättänyt tekonsa tekemättä? Ei. Silloin vain syyttäisimme televisiota tai musiikkiartistia tai maailman pahuutta tai jotakin muuta joka sattuu nyt olemaan pop kahvipöytäkeskusteluissa. Jos nettiä ei olisi, olisiko Saari jättänyt vihjaamatta aikeistaan? Kenties. Olisiko se sitten ollut hyvä juttu? Ehkä hän olisi vain soittanut radioon tai lähettänyt kirjeen Hesariin. Ja olisiko Hesari jättänyt painamatta sen? Tuskin.

PS: Miksi on jatkuvasti kohistava siitä, miten lapset sitä ja nuoret tätä, ja lisää valvontaa nuorisolle? Matti Saari oli aikuinen, itsenäinen ihminen eikä mikään teini. Jos hän olisi jäänyt eloon, häntä ei oltaisi toimitettu lastenkotiin eikä nuorisovankilaan vaan ihan aikuisten-oikeaan vankilaan, ihan aikuisten-oikeista murhista. Olisiko keskustelu erilaista, jos teon olisi tehnyt joku keski- tai eläkeikäinen aikuisopiskelija? Tottakai. Ja oltaisiinko nettiä tai kouluja silloin pistämässä tehovalvontaan? Ei tietenkään.

(Älkää käsittäkö minua väärin, minun puolestani KRP saa surffailla netissä siinä missä kuka tahansa muukin -- lienee jo pikkuhiljaa aika poliisinkin päästä mukaan nykymaailmaan -- mutta älkää nyt hyvät ihmiset ryhtykö selittämään mitään tekopyhää jaadajaadaa siitä, kuinka tässä nyt pidetään huolta nuorista. Murhaaminen ei ole mikään nuorisoilmiö, vaan sitä harrastavat Suomessakin reippaasti ihan kaikki ikäryhmät, jotka siihen vain fyysisesti kykenevät.)

Hyvät toverit

2008-09-24T16:50:00.002+03:00

Ilmeisesti minulla on näinä aikoina paljonkin sanottavaa, mutta se tuntuu tulevan ulos lähinnä tällä kielellä. Pahoittelen.

Eriarvoistumisesta

2008-09-23T19:55:00.004+03:00

Eihän köyhyydessä mitään vikaa ole. Tarkoitan, aivan normaaleja ihmisiähän hekin ovat. Ei minulla ole ennakkoluuloja. Tietenkin se nyt on silkkaa liioittelua, että eriarvoistuminen yhteiskunnassamme olisi lisääntynyt. Höpö höpö, sanon minä. En minä ainakaan ole kohdellut ketään eriarvoisemmin vain koska joku on köyhä. Juuri viime viikolla, kun olin tullut Spinning-tunnilta ja olin aikeissa lähteä hiukan kahvittelemaan ystävieni Sinikan ja Anne-Marian kanssa, vastaani tuli joku ryysyläinen tai puliukko, pyytämään euroa. Ajatelkaa, eurohan on iso raha, vanhassa rahassa miltei kuusi markkaa. Ties mikä yhteiskunnan tukien väärinkäyttäjä sekin oli, saavat ilmaiseksi rahaa jo muutenkin -- ja mitä he tekevät, kehtaavat pyytää vielä lisääkin! No, koska olin niin lempeällä tuulella, annoin hänelle sitten 20 senttiä, yli markan siis, ja sanoin että voi mennä sillä kahville. Ei nyt tosin Strindbergille, hehe. Mutta ajattele, kaveri kehtasi haistatella minulle. Ja minä olin juuri antanut hänelle sentään rahaa! En voi edes toistaa sitä mitä hän sanoi, se oli niin loukkaavaa. Sinikkakin sanoi minulle kahvilassa, että mistä sen tietää mitä tuollaiset tekevät, siinä olisi voinut käydä huonosti. Mutta ei minusta köyhiä kovin paljoa ole, en minä ole nähnyt juuri yhtään. Käyn sentään paljon ulkona. Esimerkiksi kuntoklubilla, ja liikkeessäni tietenkin, kahviloissa ja ostoksilla -- ainahan sitä jotakin pientä ihminen tarvitsee, hehe... Olisihan minun pitänyt heitä tuolla nähdä, jos heitä niin hirveästi kerran on. Olen sentään avarakatseinen ihminen. No, en tietenkään kulje metrolla tai bussilla, likaisia paikkoja, ehkä ovat siellä kaikki. Matkustelevat linjoilla pitkin päivää. Mitäpä muuta he tekisivät, kun kerran ovat kaiken päivää vapaalla, työttömät. Tekisivät jotakin sivistävää! Menisivät vaikka teatteriin tai opiskelisivat jotakin, siivousalaa vaikka. Hyvistä siivoojista on aina pulaa. Ja onhan kirjastot ja kaikki, mutta tuskin nuo kirjoja lukevat. Voisi oikeastaan lakkauttaa koko laitoksen, kyllä kai jokainen joka on kirjoista kiinnostunut, voi ostaa itse kirjansa, halpojahan ne ovat. Ostin juuri Andalusiasta kertovan matkailuteoksen -- olemme menossa sinne ensi viikolla -- ja se maksoi vain 49 euroa. Ja kaikki se raha, mitä yhteiskunta käyttää noihin kirjastoihin, hukkaan heitettyä rahaa, sanon minä. Miljoonia euroja kirjoihin, joita kukaan ei lue. Puliukot siellä vain käyvät, nukkumassa. Menisivät kotiinsa, tai niihin yömajoihinsa, niitähän riittää. Kaikenmaailman mielenterveyskuntoutujat kaduilla. Menisivät jonnekin hoitoon, onhan meillä julkinen terveydenhuoltojärjestelmä. Minä en sitä tosin käytä, laitteetkin ovat siellä niin vanhoja, ja kaikenmaailman sairaalabakteereja pullollaan. Sitä paitsi, säästän yhteiskunnalta rahaa kun käytän yksityisiä. Minulla on aivan ihana lääkäri, häneltä saa ajan ihan koska tahansa. Aivan kuin hän olisi siellä vain minua varten, ja tavallaanhan hän tietty onkin. Siitähän minä maksan. Ja tällaisessa yhteiskunnassa, jossa kaikille annetaan kaikkea ilmaiseksi, meille valitetaan jostakin eriarvoistumisesta. Mitä se edes tarkoittaa? Ikään kuin minä olisin vastuussa siitä, että jotkut hunsvotit eivät osaa pitää itsestään huolta. Pauli, mieheni, kertoi juuri että yksi tällainen ihminen oli hakenut hänelle töihin, ajattele. Eihän hänellä ollut edes kansainvälistä työkokemusta! Saati että olisi käynyt yliopiston tai edes tekun. Jonkin ammattiopiston vain. Kyllähän sen tietää, että ne ovat pelkkiä päivähoitopaikkoja noille vastuuttomille tyypeille, joilla ei ole riittävästi älyä että pääsisivät kunnon kouluihin. Eihän Pauli tietenkään hänellä olisi mitään tehnyt, joten hänen assistenttinsa lähetti hakijalle oikein kohteliaan sähköpostin, jossa kertoi, että tilanne on nyt sellainen, että ei ole tilaa, jne. Löytyihän siihenkin paikkaan sitten oikea ihminen, eräs ystävämme siskonpoika, joka on oikein mukava ja käynyt yliopiston ja matkustellut paljon esimerkiksi Italiassa ja Saksassa. Johan siinä kielitaitokin karttuu, vaikka lomalla olisikin. Ja kansainvälisyyden taju. Tiedä mitä tuosta pojasta vielä tulee, hänestä voi vielä tulla vaikka koko yrityksen toimitusjohtaja, kun mieheni jää eläkkeelle. Oma poikamme ei ole kiinnostunut siitä, mikä on tietty surettavaa, mutta hän on kuitenkin lääkäri, ja tällä hetkellä Australiassa konferenssissa. Toivottavasti hän nyt ehtii hiukan siellä ruskettuakin. Vaikka siellä on kyllä niitä hirmuisen kokoisia hämähäkkejä, olen kuullut. Ja sehän on loppujen lopuksi entisten vankien karkoituspaikka. Olen kyllä nyt vähän huolissani, pakko myöntää. Varoitin kyllä häntä kulkemasta kaikenmaailman syrjäkaduilla, parasta pysyä puhtaissa tiloissa, joissa on tarpeeksi turvahenkilökuntaa. Varminta tietysti olisi, jos pysyttelisi vain paikoissa, joissa puhutaan suomea, mutta hankalaahan sellaisia on löytää. Poikamme osaa tietenkin englantia loistavasti, se ei ole ongelma. Hän oppi englanninkieltä jo pienenä, meillä oli brittiläinen au pair lastenhoitajana, oikein mukava tyttö. Kansainvälisyys on opittava jo pienenä, niin minä olen aina sanonut! Myöhemmin hankimme hänelle myös espanjalaisen au pairin opettamaan hänelle espanjaa, mutta jouduimme luopumaan hänestä -- hän ei ollut oikein, kuinka tämän nyt sanoisin, riittävän sivistynyt. Miten hän olisi voinut opettaa poikaamme? Mm... Ai mutta, katsos vaan kuinka aika rientää kun on hauskaa! Minun täytyy ikävä kyllä nyt lähteä, meidän täytyy ehtiä eräisiin juhliin tänä iltana, ja tietäähän sen, tällaisia juttuja ei kannata jättää väliin, kun on sentään yrittäjä. Suhteillahan nämä jutut pelaavat, heh heh... noo, tietenkin me teemme PR:ää paljon muutenkin. Nyt täytyy rientää, tilasin auton tasaksi tuonne alaovelle, mutta oli tosiaan mukava jutella! Tavataan taas, pus pus ja sano terveisiä perheelle. Hei hei!

----------------------------------
Disclaimer:
Teksti on fiktiivinen eikä perustu mihinkään eikä kehenkään. Kaikki yhtäläisyydet nyky-yhteiskunnan kanssa ovat täysin sattumanvaraisia. Yhtäkään köyhää ei vahingoitettu teoksen valmistusprosessin aikana.

Hiukkasen kiihdyttävä laite

2008-09-15T20:40:00.005+03:00

Olemme alttiita luottamaan erilaisiin järjestelmiin – mitä suurempi järjestelmä, sitä suurempi luottamus. Uskomme, että jos mikä tahansa järjestelmä kasvaa suuriin mittoihin, sen turvatoimet kasvavat samaa tahtia ja yksinkertaisen inhimillisen virheen mahdollisuus tuottaa vahinkoa vähenee mikroskooppiseksi. Näin ei tietenkään ole; me vain uskomme niin, koska meidän täytyy. Muutoin mahdollisuudet ovat liian kauhistuttavat: mitä suurempi järjestelmä, sitä suurempi tuho.

Cernin hiukkaskiihdytin (Large Hadron Collider eli tuttavallisemmin LHC) on aiheuttanut kohua mediassa, ja syystäkin. On kauhistuttavaa ajatella, kuinka suurta vahinkoa voi tuottaa yksinkertainen oletusvirhe laskukaavassa, kun puhutaan todennäköisyyksistä synnyttää mustia aukkoja, outokaisia tai muita reaktioita, joita emme täysin ymmärrä. "Meihin" luen tässä tapauksessa myös tutkijat.

Älä turhaan vaivaa pientä päätäsi tällaisilla asioilla

Mikä huolestuttaa minua enemmän kuin vaikkapa outokaiset (oudon viehättävä nimi, muuten) sinänsä, on Cernin tutkijoiden kollektiivinen asenne: vaivoin verhottu ylimielisyys, joka käy ilmi kommenteissa huolestunutta kritiikkiä kohtaan. Vastaukset, kuten "Ne, jotka väittävät LHC:n tuhoavan maapallon, ovat typeryksiä", eivät vakuuta siitä, että Cernissä on haluttu todella varmistaa, että asiasta ei seuraa mitään ikävää ja odottamatonta. Jos asenne kritiikkiä ja epäilyä kohtaan on "Se on hölynpölyä", kritiikin tai epäilyn ääneen esittäminen laitoksen sisällä ei varmaankaan ole niitä asioita, joita kannustetaan.

Olen taipuvainen uskomaan, että ilman kritiikkiä tai skeptisyyttä lähimainkaan objektiivisen tieteen tekeminen on lähestulkoon mahdotonta. Tieteellinen tutkimustyö on vähän niin kuin palapelin kokoamista: jos on koko ajan vakuuttunut siitä, että on oikeassa, lopulta sitä vain runnoo palasia paikalleen välittämättä siitä, sopivatko ne siihen – onhan jo etukäteen päätetty, että siihen ne menevät. Voitte ehkä kuvitella, millainen valmiista kuvasta tulee sillä metodilla.

Jos on esimerkiksi jo etukäteen päättänyt, että "Koska maapallo on edelleen paikallaan, ei ole syytä olettaa, että LHC:n toiminta olisi haitallista", silloin asiaa ei varmaankaan kannata mitenkään erityisesti ryhtyä tutkimaan, vai mitä? Selvä hommahan se on. Hassu juttu, mutta minua eivät vain turvallisuusmielessä vakuuta sanat "ei ole syytä olettaa". Aika paljon tapahtuu koko ajan asioita, joita ei ole ollut mitään syytä olettaa. Lause ei kuulosta siltä, että asialle olisi uhrattu kovin paljon työtunteja. Saatan tietysti olla väärässäkin, mutta onneksi minulla on varaa siihen – ei niin, että olisin esim. pystyttänyt valtavan tieteellisen tutkimuskeskuksen tutkimaan maailmankaikkeudelle merkittävää prosessia, jonka lopputuloksesta ei voi olla täyttä varmuutta.

Tietoturva hallussa?

Huolellisuudesta ja kaikkien mahdollisuuksien huomioonottamisesta ei kerro myöskään se, että kreikkalainen hakkeriryhmä on jo parin päivän sisällä koneen käynnistyksestä onnistunut murtautumaan järjestelmän keskeisiin osiin ja liittämään mukaan oman pilaviestinsä. Sattumalta ryhmä ei aiheuttanut mitään vahinkoa siellä käydessään. Syynä tähän ei ollut kuitenkaan se, etteivät he olisi siihen pystyneet – joko "tahallaan tai vahingossa" – vaan se, että he päättivät olla tekemättä niin.

Miksi – jos saa kysyä – järjestelmä on ylipäänsä saavutettavissa Internetin kautta? Se ei tunnu minusta mitenkään erityisen järkevältä tavalta suojella järjestelmää, jossa turvallisuus on ydinasemassa. Miksi verkkoa ei ole suljettu käytettäväksi ainoastaan laitoksen sisällä, omassa verkossaan? Tuntuisi järkevältä olettaa, että Internet–toiminnot ja hiukkaskiihdytintä operoiva järjestelmä olisivat eri verkoissa ja koneilla. Pikkurahasta ei varmaan ole puutetta, joten raha tuskin on syynä. Täytyykö tutkijoiden päästä käyttämään LHC:tä etänä, silloin kun eivät millään jaksaisi lähteä laitoksella käymään? Onko heidän pakko lukea sähköpostinsa samassa järjestelmässä? Vai eikö asiaa ole vain vaivauduttu miettimään? Mielessäni kummittelee sana: tietokonevirus. Enpä haluaisi olla se verkkojärjestelmien ylläpitäjä, joka tajuaa troijalaisen päässeen livahtamaan LHC:n käyttöjärjestelmään. Hupsista!

Uskoani tieteentekijöiden etiikkaan ei kohenna lukea, että "LHC:tä operoivien tiedemiesten mukaan tilanne oli varsin pelottava, sillä hakkerit olisivat voineet vahingossakin aiheuttaa suuria rahallisia tuhoja". Sekö on pelottavinta? Minua huolestuttaisi kyllä enemmän, millaista vahinkoa jokin fanaattinen aatteellinen hakkeriryhmä voisi saada aikaan päästessään LHC:n käyttöjärjestelmiin mellastamaan. Vai onko niin, että mitään vahinkoa ympäristölle tai ihmisille ei voi seurata esim. siitä, että toimintavirhe tai tahallinen sabotaasi sulkisi täydellä teholla pyörivän laitteen kaikki jäähdytysjärjestelmät?

Todellisuus vastaan James Bond

Luin jostakin nettikeskustelusta, että Cernin tutkijoiden intresseissä ei varmaan ole maapallon tuhoaminen, joten jos jotain riskiä tästä olisi, koetta ei jatkettaisi. Olen toki varma, että tutkijat eivät halua tuhota maailmaa – jätettäköön ne skenaariot James Bond -elokuviin – mutta riskienhallintakyvystä minulla on omat epäilykseni.

Ihminen on siitä hassu eläin, että joskus me emme ota huomioon asioita, joita emme halua, ja sen sijaan ajattelemme vain sitä, mitä haluamme – tai tarvitsemme. Jos olemme vakuuttaneet itsellemme, että riski epäonnistua (vrt. "mustia aukkoja ei pitäisi suhteellisuusteorian mukaan LHC:ssä syntyä") on paljon pienempi kuin mahdollisuus onnistua, tungemme epäilykset sikseen ja ryhdymme toimiin.

Lisättäköön tähän vielä tiedemaailman paine, joka vaatii uusia tuloksia jatkuvalla syötöllä, ja asiaan sijoitettu valtava rahamäärä, joka roikkuu kuin kirves pään päällä. Siinä tilanteessa yksittäinen tutkija ei varmasti ole kovin altis taistelemaan miljardien dollarien takaamaa vakuuttuneisuutta vastaan omalla henkilökohtaisella kustannuksellaan. Ei omien pikku epäilystensä tähden.

Maailmanloppu ei tunnu todelliselta, mitä jos vain myöntäisimme sen. Sehän on täysin abstrakti idea. Ettäkö me voisimme hävitä – muualla kuin viihdyttävissä katastrofielokuvissa? Hölynpölyä! Naurettava ajatus, vakuuttavat Cerninkin tiedotteet. Tokihan tutkijat ovat tässä suhteessa realistisempia kuin me.

Mutta jos niin on, että "meitä viisaammat" ovat varovaisempia ja reagoivat riskeihin vastuullisemmin, miksi ilmastonmuutos pahenee edelleen, vaikka me kaikki tiedämme, mihin se johtaa? Miksi hallitukset eivät aseta tiukempia ympäristörajoitteita tai noudata niitä? Miksi sademetsiä edelleen hakataan, vaikka ne ovat "maailman keuhkot"? Miksi lääkärit tupakoivat, vaikka tietävät varmasti mitä se tekee elimistölle?

Miksi kukaan meistä tekee asioita, joiden tiedämme olevan mahdollisesti tuhoavia? Koska emme todellisuudessa usko siihen. Ei niin voi meille käydä.

Eihän?

Täällä taas

2008-08-05T17:08:00.003+03:00

Mökkielämää (1) Cottage life
Originally uploaded by Mina von M

Koska minulla on tänään vapaapäivä ja siten siivouspäivä, on parasta ryhtyä bloggaamaan. Täysin järkevää, eikös vain?

Haluan ensinnäkin kertoa, että vaikka olen ollut aika hiljaa enkä ole paljon mitään kommentoinut tai muutenkaan pitänyt yhteyttä, olette, kaikki kamut ja muut mussukat, ajatuksissani. Naamakirjan ja blogien yksi hieno puoli on siinä, että ne tavallaan havainnollistavat sitä, kuinka ystävät, sukulaiset ja kylännaiset ovat läsnä, vaikka ei jatkuvasti oltaisi aktiivisesti yhteyksissä. Te olette siellä, minä olen täällä.

Minä käyn töissä, huolehdin jatkotyöllistymisestä ja erinäisistä nettisivuista, odottelen ystävää luokseni loppuviikosta, haahuilen ja kirjoitan rivin silloin, toisen tällöin – tai lueskelen, kiroilen oikukasta dvd-asemaa, joka jättää minut nykyään miltei joka elokuvan kohdalla loppuratkaisua vaille tai ilman kuvan kuvaa. Siellä toisaalla Annareetta kärsii krapulasta ja aikoo jättää tämän ihanan kaupungin (onneksi näemme silti syksyllä!), Kaura tarjoilee kuulumisia ja ajatuksille purtavaa ihailtavan säännöllisesti, Veloena ja Kati ovat molemmat tahoillaan menneet naimisiin (Onnittelut vielä kerran!) ja Kati on juuri lähtenyt kaiketi häämatkalle. Asarum on ostanut kattotuulettimen (lucky you, minä en ole saanut omaani vielä kiinnitettyä; tuossa se lojuu lattialla kompastuskivenä) ja tehnyt ihanan näköisiä sinisiä muffineja (smurffimuffinit!), Varahvontta on harjoittanut kotimaanmatkailua, Jenni taitaa olla lomalla, Elma-täti on palannut töihin...

Olen siis vielä täällä, tavoitettavissa, vaikken muista aina viestitellä itsestäni. :)

Hanniina pohdiskeli sitä, kuinka ihmiset tuntuvat pitävän aina eniten ”omasta” vuodenajastaan: siis siitä, jolloin ovat syntyneet. Hän pitää elokuusta, minä rakastan syyskuuta. Se on minulle aina värikäs ja kirkkaan viileä kuukausi, kuulas kuin kesän valmistama omena. Silloin silkka ilo tuntuu saapuvan tuulen mukana. (Niin, minä tiedän että se kuulostaa mahtipontiselta ja kliseiseltä. Kiittäkää, etten sentään tehnyt siitä tähän runoa.)

Tulin miettineeksi: eikö se, että kuukausi, jossa olemme ensimmäisen rääkäisymme kajauttaneet, on miltei aina lempikuukautemme, kirkkain ja sykähdyttävin kaikista vuodenajoista – eikö se ole ehkä merkki siitä, että kun olemme syntyneet, olemme halunneet tulla tähän maailmaan: että koimme synnyttyämme ensimmäistä kertaa aitoa ja niin valtavaa elämänriemua, että heijastus siitä palaa joka vuosi, kun sama aika koittaa? Vaikea kuvitella, että sellainen ilo ja tyytyväisyys johtuisi vain vuosittaisista synttärikemuista, vaikka kakut, lahjat ja ilmapallot aina mukavia olivatkin.

Joskus, niin kuin tällaisina aurinkoisina laiskoina kesäiltapäivinä, on lupa heittäytyä ihan pikkuisen hellämieliseksi, niin kuin nyt. Lupaan olla kyynisempi taas lokakuussa, kun on pimeää. Tosin, ajattelin yrittää saada liput lokakuiseen mahtavaan konserttiin, joten saatan silloinkin ihkuttaa. Mutta jos en saa lippuja, niin kyllä minä sitten varmaankin taas valitan täällä jostakin, synkeänä talvenodottajana. Lupaan sen.

Okei – kuka jätti kortsunsa kirjastoon?

2008-07-09T20:58:00.001+03:00

Kirjastotyö on palkitsevaa ja mielenkiintoista, ajoittain erittäinkin mielenkiintoista. Mieleeni tulee esim. päivä, jolloin naimisiin menevät nuoret viettivät polttareitaan kirjastossa. Toinen oli pukeutunut sairaanhoitajaksi ja toinen hevarivermeisiin: molemmille hankittiin kavereiden opastuksella kirjastokortti ja siihen tunnusluku, molempien piti etsiä kirjastosta kirjoja ja lainata ne. Kaverit kulkivat mukana neuvomassa ja kuvaamassa. Herttaista.

Tänään eräs perheenäiti poimi lattialta mielenkiintoisen löytötavaran ja ojensi minulle. Sitä voi kysellä kirjastosta (jos kehtaa). Hukatun esineen tuntomerkit pitää kuitenkin aina kertoa. Sääliksi käy vain onnetonta tiputtajaa, jota odottaa ikävä yllätys, kun tarvetta kyseiselle välineelle olisi. Ellei hän sitten halunnut lahjoittaa niitä kirjastolaisille – mutta ihan niin mielenkiintoista kirjastotyö ei sentään vielä ole ollut. ;)

Kirjastossa kävi myös poliitikko, joka todisti minulle, että kokoomuslaisetkin ilmeisesti lukevat. Ja ei, minä en voi kertoa, kuka. Perheenäiti ehdotti, että löytötavara olisi tippunut poliitikolta, mutta niin pitkälle meneviin oletuksiin emme sentään mene.

Olen siis ollut melko kiireinen, mikäli joku on ihmetellyt, ettei minusta ole juuri kuulunut. En ole vielä kertaakaan eksynyt kirjaston ”Vain henkilökunnalle” -ovien taakse kätkeytyvään yllättävän laajaan labyrinttiin, ja yritän pitääkin tilanteen sellaisena. Mutta jos joskus huomaatte, että olen aivan kadonnut, olen todennäköisesti jossakin siellä.

Elävää runoutta Runopihassa - tänään!

2008-07-06T12:52:00.005+03:00

Tänään on Tampereella tilaisuus nähdä ja kuulla Sirkka Turkkaa, Pirkanmaan kirjoituskilpailun lyriikkasarjan voittajia ja muita ensiluokkaisia runoilijoita livenä Viitapiirin jokakesäisessä Runopihassa. Tapahtuma alkaa kello 18:00 Tallipihalla ja sinne on vapaa pääsy. Jollet tiedä, missä se sijaitsee, katso tästä kartta.

Halukkaat voivat käydä runotiskillä tilaamassa itselleen tai ystävälleen oman runon yhdellä eurolla ja/tai esittää illalla itse runoja Open Stagella.

Minä olen siellä, tule sinäkin!

Tilassa ja ajassa

2008-06-09T23:05:00.008+03:00

Siinä me olimme, vain hieman kuuden jälkeen kesäkuisena maanantaiaamuna kaupungin ikkunoissa, ilman nimiä tai kasvoja, putoavan jään rummuttaessa puita ja autoja, asvalttia ja puutarhapensaita: luonnonilmiön synkronoimina kuin se olisi iso kello, jonka mukaan meidät vedetään kaikki samaan sydänrytmiin. Lapsi, nukkuvien hiljaisuus tai kamera mukanamme seisoimme kuuliaisesti läsnä, näennäisen erillisinä, seuraten raesadetta kuin kollektiivista, vedentuoksuista unta.

Internet, tuo ihmeellinen asia

2008-06-02T18:49:00.002+03:00

Olin taannoin opiskelemassa eräässä instituutiossa. No, instituutio muisti minua kirjeellä, jossa kerrottiin, että he haluaisivat minun osallistuvan instituution laadunkehittämistyöhön liittyvään kyselyyn.

Kysely sijaitsee internetissä. Siispä paperilla oli pitkä ja monimutkainen verkko-osoite, joka sisälsi etupäässä numeroita ja erikoismerkkejä. Oikein isolla fontilla, lihavoituna ja alleviivattuna. Terveisin Rehtori.

Sattumoisin minä tiedän ilmoittaneeni instituutiolle sähköpostiosoitteeni, todennäköisesti parikin niistä. Suurin osa opiskelijoiden ja opettajien kirjeenvaihdosta käytiin nimittäin sähköpostin ja Moodlen välityksellä.

Arvatkaapa ryntäävätkö entiset opiskelijat – minä mukaan luettuna – riemusta kiljuen vastaamaan kyselyyn?

Oikein internetissä, herramunjee.

Terveisiä vain Rehtorille, että usein yrityksen "laadunkehittäminen" kannattaa aloittaa niistä lähellä olevista asioista – kuten siitä kirjoituspöydän ja tuolin välistä.

Kauhua ja mallimammoja

2008-05-28T20:00:00.005+03:00

Tätä te ette ehkä tienneet, mutta minä suorastaan rakastan kauhuelokuvia – varsinkin niitä todella huonoja. Jo teininä kaveripiirissämme oli tapana kokoontua katsomaan kauhuelokuvien "klassikoita jo syntyessään" (tietenkin huolimatta ikärajoista), kuten Bad Taste, The Texas Chainsaw Massacre, The Evil Dead (kaikki osat), Plan 9 from Outer Space, Poltergeist, Se/It ja monia muita, joiden nimiä en ole ehkä koskaan kuullutkaan. Joskus katsottiin elokuvia, jotka oli saatu jostakin ulkomailta: monia niistä ei kuulemma edes saanut myydä Suomessa. Ja toisinaan mukaan tuotiin jopa (kääk!) alkoholipitoisia juomia. Niin, sellaisia me olimme, kurittomia villikakaroita aina kun vanhempien silmät välttivät. Sori vaan äiti, enää et voi laittaa minua kotiarestiin. ;)

Muistaako kukaan muuten sattumalta sellaista todella huonoa, loistavaa camp-kauhuleffaa, jossa oli jonkinlaisia klovneiksi naamioituneita ulkoavaruuden hirviöitä, joiden alus oli naamioitu sirkusteltaksi, ja jotka tietenkin kaappasivat kaikki viattomat sirkushuvittelijat, ripustivat katosta roikkuviin pussukoihin, joista heidät sitten syötiin – pillillä! Ajatelkaa tyypit: ihmis-grandi! Kertokaa ihmeessä, jos olette nähneet, se on nimittäin kiusannut minua vuosia. Se oli niin hillitön, että tekisi mieli katsoa se uudestaankin, mutta en kuollaksenikaan muista rainan nimeä. Olisikohan se mahdollisesti tämä? Saakohan sitä enää mistään?

Toinen kauhuelokuvien helmi oli elokuva, jossa hirviöinä olivat jonkinlaiset iilimatoja muistuttavat otukset, jotka loikkasivat uhrin suusta sisään (glup!) ja söivät tietenkin aivot. Uhreista tuli jonkinlaisia zombeja jotka sitten tartuttivat muita viattomia teinejä. Harmittaa, kun en senkään nimeä muista.

Mistä pääsemmekin asiaan. Löytyykö muita huonojen kauhuleffojen ystäviä? Minä olen miettinyt jo jonkin aikaa, että olisi tosi hauska pitää Bad Taste Movies -ilta, jossa katsottaisiin todella karmeita vanhoja kauhuleffoja sekä tietty syötäisiin ja juotaisiin kaikkea hyvää. Siinä on vain se ongelma, että minulla ei tosiaan ole televisiota, ja dvd-leffojen katselulaitteen virkaa toimittaa pikkuinen läppärini, joka ei siis ole ryhmäkatseluystävällinen. Niin ja ne leffatkin pitäisi ensin löytää jostakin. (Se/It löytyy jo.) Any ideas?

"Carol Anne - don't go into the light..."

(Inspiraatio provided by Pazi-I-J. Kiitosta vaan.)

By the way, törmäsin tällaiseenkin uutiseen. Eikös ohjelmaa puffatessa vielä pidetty suurta meteliä siitä, että kaikkien kandidaattien pitää olla painoindeksiltään vähintään jotakin (en enää muista mitä, anteeksi). Sitten heti alussa valitettiin, että nyt sitä painoa sitten pitää pudottaa, ja loppuvaiheessa huokaistaan helpotuksesta, että ihanaa, nyt näistä ehdokkaista on vihdoinkin saatu kunnolla alipainoisia – työpaikka mallina on siten taattu. Voi jeesus. Miksei joku tao järkeä näiden hirviömäisten mallimammojen päähän, sanokaas se? Edes joku addressi, anyone? Nämä tantat ovat mielestäni huomattavasti karmeampia hirviöitä kuin, sanotaan nyt vaikka nuo avaruusklovnit. Nekin sentään söivät, vaikka ruokavalio ei välttämättä ollutkaan paras mahdollinen.

Niin, ja siskot: älkää seurustelko jalkapallofanien kanssa. Ainakaan espanjalaisten sellaisten. ;)

Habacuc ja kuoleva koira

2008-05-25T00:44:00.004+03:00

Tiedättekö, ei ole aina viisasta uskoa ihan sellaisenaan kaikkea, josta vaahdotaan esimerkiksi kiertokirjeissä, jotka kiertävät sähköpostissa, Facebookin "seinillä" tai keskustelupalstoilla.

Nyt Suomeenkin ajautunut keskustelu taiteilija Guillermo Vargas'n (aka "Habacuc" tai "Habakkuk") näyttelystä, jossa "annettiin koiran nääntyä nälkään taidegalleriassa" kärsii samasta ongelmasta kuin niin moni muukin internetiä kiertävä kohu: kukaan ei ole oikeastaan vaivautunut ottamaan selvää siitä, pitääkö koko tarina ylipäätään paikkaansa ja jos siinä on totuutta, mikä osa on sitä ja mikä villiä huhua, väärinkäsityksiä tai urbaania legendaa.

Kiertokirje

Törmäsin samaan juttuun, kun se lähetettiin minulle Facebookissa, kuinkas muutenkaan. Saamani kiertokirje oli jotakuinkin tällainen:

Vuonna 2007 "taiteilija" Guillermo Vargas Habacuc otti kadulta kulkukoiran, sitoi koiran taidegalleriaan ja antoi sen nääntyä kuoliaaksi. (Katso liitteen kuvat)

Useita päiviä "taiteilija" ja galleriavieraat katsoivat tunteetta tätä "mestariteosta", jonka koiran kuolinkamppailu muodosti. Lopulta koira menehtyi.

Näyttävätkö oheiset kuvat sinusta taiteelta? Mutta tässä ei vielä ole kaikki: arvostettu taidebiennaali Visual Arts Biennial of the Central American on nyt kutsunut taiteilijan tekemään saman julman performanssin uudelleen tämän vuoden biennaaliin. Auta pysäyttämään tämä taiteen nimissä tehtävä eläinrääkkäys!

(Lisäksi pari linkkiä nettivetoomuksiin, joista toinen oli ilmeisesti espanjankielinen[?] ja toinen erittäin huonoa englantia. En liitä niitä nyt tähän.)

Allekirjoitin sen kummemmin harkitsematta toisen internet-vetoomuksen, mikä nyt tuntuu hieman tyhmältä. Sitten tulin uteliaaksi ja tutkiskelin asiaa hiukan. Se ei tosiaan vaatinut mitään yli-inhimillisiä ponnistuksia, vain pikaisen googletuksen muutamalla jutussa käytetyllä fraasilla. (Kokeilkaa joskus – se on helppoa!)

Netistä löytyi aggressioita herättävä solmu

Faktat liittyen tähän juttuun ovat parhaimmillaankin epämääräisiä ja osittain täysin tuulesta temmattuja. Se ei kuitenkaan ole estänyt suomalaisia(kaan) tarjoutumasta erinäisillä keskustelupalstoilla parantamaan taiteilijan mainetta esim. kirveellä.

Mikä sitten on totta? No. Taiteilija Guillermo Vargas todellakin piti Galeria Codice:ssa Nicaraguassa näyttelyn, jossa tämän kirjeen kuvissa esiintynyt koira makaa. Sitä ei ole kiistetty. Koira oli kadulta löydetty kulkukoira, joka oli löydettäessä pitkällisen nälkiintyneisyyden tilassa ja erittäin huonossa kunnossa.

Sen sijaan se, mitä koiralle näyttelyssä tapahtui ja oliko koira näyttelyssä vain päivän vai useita päiviä, on vieläkin epäselvää. Ongelmana on myös se, että tapahtumista ei ole juurikaan saatavilla ensikäden tietoja edes englanniksi, saati suomeksi. Itse olen joutunut tyytymään epäsuoriin lähteisiin, esim. lehtiartikkeleihin. (Lähteet löytyvät lopusta.)

Mutta mitä tapahtui koiralle nimeltä Natividad?

Käsitys, että koira kuoli näyttelyssä nälkään ensimmäisen päivän jälkeen, on laajalle levinnyt – mm. juuri kiertokirjeissä. Näin väitti myös La Prensa -lehden toimittaja Marta Leonor González La Nacion -lehden artikkelissa lokakuussa 2007. ^[1] En yhtään epäile, etteikö niin huonossa kunnossa kadulta löydetty eläin olisi voinutkin kuolla (avustakin huolimatta) nälkään tai tauteihin. (Kannattaa muuten muistaa, että koirankokoista eläintä ei voi tappaa nälkään yhdessä päivässä.)

Gallerian johtaja Juanita Bermúdez ^[2] kertoi kuitenkin Observer-lehdessä 30.3.2008, että koiraa itse asiassa kohdeltiin galleriassa paremmin kuin kadulla: lukuun ottamatta näyttelyn kestoa (3 tuntia) koira sai vaeltaa vapaana hihnastaan ja koira ruokittiin säännöllisesti koiranruualla, jota taiteilija Vargas itse toi galleriaan. Bermúdez kertoi myös koiran karanneen takaisin kadulle ensimmäisen näyttelypäivän jälkeisenä yönä. ^{[1] [3] [4] [6]}

Asian tekee hankalaksi mm. se, että Vargas itse ei suostu ottamaan kantaa asiaan ^{[3] [4]} ja on antanut asiasta ristiriitaisia lausuntoja. ^[4] Hän haluaa nimenomaan herättää keskustelua asiasta, vaikka sitten oman maineensa hinnalla. Haastatteluiden perusteella hänen tarkoituksensa on ilmeisesti ollut herättää ihmiset huomaamaan, että he eivät piittaa pätkääkään kulkukoirista, ennen kuin joku roudaa sellaisen arvostettuun taidegalleriaan. ^{[3] [6]} Kadulla ne saavat kaikki kuolla ilman, että yksikään ohikulkija älähtää.

Guillermo Vargas kertoi ^{[1] [3]}, mielestäni hyvinkin valaisevasti, että koko näyttelyn aikana yksikään gallerian vieras ei soittanut poliisia, pyrkinyt ruokkimaan koiraa tai edes päästämään sitä irti, vaikka tätä ei oltu millään tavalla estetty. Tätä syyllisyyttäkö me sitten kompensoimme vaahtoamalla asiasta netissä?

(Olen pahoillani, mutta olen kyllä samaa mieltä hänen kanssaan. Nicaraguan ja aika monen muunkin maan kadut ovat täynnä tällaisia koiria ja kissoja, joita yksikään näyttelystä vaahtoaja ei nähdäkseni ole tarjoutunut auttamaan – sehän vaatisi muutakin kuin nettivetoomuksen allekirjoittamista. Jopa Suomessa elää luonnossa paljon heitteille jätettyjä kissoja ja koiria, joihin aika harva viitsii aikaansa tai edes rahaansa uhrata. Sori vain, jos kuulostan julmalta, mutta on todella helppoa naputella nimensä nettiin, ja kuvitella, että sillä on yhtään mitään vaikutusta eläintensuojeluun missään päin maailmaa. Ei sillä ole. Tällä suomin itseänikin: olinhan juuri niin tyhmä itsekin, vaikken edes uskonut, että sillä olisi mitään vaikutusta.)

Mitä biennaalia tässä nyt pitäisi vastustaa?

Mitä tulee väitteeseen "arvostettu taidebiennaali Visual Arts Biennial of the Central American on nyt kutsunut taiteilijan tekemään saman julman performanssin uudelleen tämän vuoden biennaaliin" – se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Ensinnäkin, on sangen epäselvää, mihin näyttelyyn väitteessä viitataan. Oikein kukaan ei tunnu tietävän, onko Vargasia ylipäänsä kutsuttu jonnekin ja jos, niin minne. Tapahtumaa on tarinan eri versioissa kutsuttu eri nimillä, kuten esim. "Bienal Centroamericana Honduras 2008". ^[1] Näyttelyä eivät ole tunnistaneet tuolla nimellä edes latinalaisamerikkalaista taidemaailmaa tuntevat intendentit. ^[2]

Lopulta päädyttiin tulokseen, että sillä ehkä tarkoitettiin La Bienal de Artes Visuales de Honduras 2008 -näyttelyä. ^{[1] [2]} Kuitenkin, tapahtuman sivuilla kerrotaan ^[1] ^[2], että näyttely on avoinna vain Hondurasin taiteilijoille, eli Costa Ricassa asuva Vargas ei tähän näyttelyyn voisi osallistua. Joidenkin arveluiden ^[1] mukaan tapahtuma olisi VI Bienal de Artes Visuales del Istmo Centroamericano (paikkana joidenkin lähteiden mukaan El Salvador, toisten mukaan Tegucigalpa, Honduras). Tähän näyttelyyn Vargas on osallistunut vuonna 2006 ^[2], joskaan minkäänlaisia eläimiä ei näyttelyihin ilmeisesti liittynyt. Näyttely järjestetään kahden vuoden välein, mutta tämänvuotisen näyttelyn tapahtumapaikasta tai -ajastakaan ei vielä ole julkaistu tietoja (englanniksi), saati siitä, keitä sinne osallistuu.

Toisekseen, löytämieni tietojen mukaan taiteilijaa ei ole kutsuttu toistamaan kyseistä näyttelyä, vaan esittämään uusi näyttely ^[5] – mitä hän aikoo esittää, siitä taiteilijalla itselläänkään ei ole vielä käsitystä. ^[4] Koiria tai muita eläimiä näyttelyyn ei kuitenkaan ilmeisesti liity. ^{[5] [6] [7]}

Kaiken tämän kohun perusteella oikeastaan ainoastaan yksi asia on varma: Vargas onnistui tavoitteessaan herättää huomiota jopa suuremmassa mittakaavassa kuin odotti. Mutta niin kuin yleensä netissä näy, väittelijöiden huomio kiinnittyi johonkin ihan muualle kuin varsinaisesti oli tarkoitus.

Lähteet:

1. Daily Campello Art News: It started with a dog (22.4.2008)
2. ArtNet News: Contretemps Over "Starving Dog Art" (17.4.2008)
3. Guardian.co.uk: Outrage at 'starvation' of a stray dog for art (30.3.2008)
4. About.com: Starving Dog as Art - Analysis
5. Snopes.com: Starving Dog Art
6. The Humane Society of the United States: Starving Dog as "Art" (23.4.2008)
7. WSPA International: No excuses for cruelty

Espanjaksi(?) voi etsiä lisää faktoja:
La Bienal de Artes Visuales de Honduras 2008 -tapahtuman sivut Bavh08.com: Noticias
La Nacion: Artista tico envuelto en polémica por muerte de perro en obra

Yhtä juhlaa

2008-05-23T16:54:00.007+03:00

Sain tänään kutsun ylioppilasjuhliin, lienee yleistä näihin aikoihin. Kutsussa kerrottiin, että "Suvi-Petterillä" on juhlat osoitteessa se ja se ja päivämäärä. Jep jep. Asiassa on vain yksi ongelma.

Minulla ei ole aavistustakaan, kuka tämä "Suvi-Petteri" mahtaa olla.

Kirjekuoressa ei ollut lähettäjän tietoja. Kutsukortissa ei vahingossakaan mainittu "Suvi-Petterin" sukunimeä tai edes puhelinnumeroa, josta sen voisi saada selville. Osoite sijaitsee kaupungissa jossa en ole koskaan käynyt, saati että tietääkseni tuntisin sieltä ketään. Tekemäni salapoliisintyön kautta Enirosta löytyi osoitteen ja etunimen perusteella minulle aivan tuntematon sukunimi.

Arvelen, että kyse ei ole kenenkään ystäväni lapsesta. Voidaan siis olettaa, että kyseessä on todennäköisemmin joku sukulainen. Ehkä. Tai sitten ei. Nimeni ei ole mitenkään harvinainen, ja esim. Eniron puhelinluettelosta samannimisiä ihmisiä pelkästään lähialueelta löytyy neljä. Olen saanut aiemminkin kutsun sukujuhliin, jossa vastaanottajan osoitteena luki vain nimi ja kaupunki. Tietääkseni en tuntenut heitäkään – he sentään olivat liittäneet kutsuun sukunimensäkin. Posti ilmeisesti oli vain arponut jonkun samannimisen listalta.

Okei. Minulla on aika paljon sukulaisia. Toinen mummoni kasvatti 14 lasta, useimmat tyttöjä. Näistä miltei jokainen on muuttanut toiselle paikkakunnalle, mennyt naimisiin ja samalla vaihtanut sukunimensä. Kuten varmaan arvaattekin, suvun tapana ei ole ollut lisääntyä kitsaasti, joten serkkuja minulla on arviolta ainakin nelisenkymmentä ympäri Suomen. Monet heistä olen tavannut ohimennen pikkulapsena tai ehkä kerran jossakin sukujuhlassa, joissa perinteisesti voi olla reilusti yli satakin ihmistä. Joitakin en ole tavannut koskaan. Useimmat näistä serkuistani ovat myös jo itse lisääntyneet, jotkut monilukuisestikin. Muutamien serkkujen lapsetkin todennäköisesti ovat jo ylioppilasiässä. Useiden lasten nimiä en ole koskaan kuullutkaan, saati että olisin tavannut heidät.

Tällainen epämääräinen kutsu ei ole suvussamme ollut mikään erikoisuus, ja se jaksaa ihmetyttää minua edelleen. Kyllähän me kaikki tiedämme, kuinka paljon porukkaa meitä on siroteltuna ympäri maata, ja että kaikki eivät tunne kaikkia.

Joten. Te kaikki, joilla on suuri suku. Kun lapsenne valmistuu jostakin koulusta, menee ripille tms. ja pidätte juhlat joihin kutsutaan ihan kaikki – voisitteko kutsuissanne mitenkään ottaa huomioon nämä pari asiaa:

Juuri teidän pienokaisenne ei välttämättä ole maailman ainoa sen niminen henkilö. Useimmat tuntevat ehkä moniakin samannimisiä ja suunnilleen saman ikäisiäkin lapsia.
Joka ikinen suuren suvun jäsen ei välttämättä muista tai edes tiedä juuri teidän Suvi-Petterinne nimeä.
Vaikka samaa sukua ollaankin, välillämme ei silti ole mitään geneettistä telepatiaa, millä osaamme yhdistää juuri oikean kutsun oikeaan perheeseen, jonka jonkun toisen jäsenen olemme ehkä tavanneet jossakin silloin, kun olimme kolme- tai viisivuotiaita.
Kutsuun siis kannattaa laittaa pari perustietoa. Esimerkiksi sukunimi ja puhelinnumero olisi kiva. Jos kutsuttu on hiukankin etäisempi, ehkä kannattaa myös lisätä, mitä kautta olemme sukua.

Ja ihan sivuhuomautuksena: olisi tosi kiva saada tieto juhlista edes pari viikkoa etukäteen, jolloin aikataulun muuttaminen siihen sopivaksi voisi vielä onnistuakin.

Kiitos.

Ahh, perjantai!

2008-05-16T02:29:00.003+03:00

Huvittaisiko käydä viikonloppuna jossakin?

Perjantaina ja lauantaina olisi tarjolla taas paljon mielenkiintoisia ja hauskoja kirjallisuustapahtumia täällä Tampereella (mm. Tampereen Teatterin kahvila Kivessä - siitä kuva), sekä Toijalassa, Kotkassa ja roppakaupalla Oulussa. (Nyt käy kyllä oululaisia kateeksi, pakko myöntää.)

Jos siis runous, musiikki, kirjat ja teatteri sattuisivat kiinnostamaan, katso lisätietoja täältä.

Mukavaa viikonloppua!

Päivän sanoma

2008-05-11T13:46:00.002+03:00

Tässä kaikille äideille - ja yhdelle aivan erityisesti:

Ihanaa äitienpäivää. :)

J-P Koskinen Kirjoilla linnassa

2008-05-09T11:43:00.004+03:00

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen esiintyi 3.5. Hämeenlinnassa Kirjoilla linnassa -tapahtuman Saman asian puolesta? -paneelikeskustelussa ja kirjoitti siitä Teonsanan blogiin.

Ilmoitusluonteinen asia: Jos olet tilannut Teonsanan blogin päivitykset Blogilistalta, kannattaa käydä tekemässä se uudelleen. Pahoittelen ylimääräistä vaivaa, mutta äskettäinen Blogilistan päivitys uuteen versioon hävitti kaikki viimeaikaiset tilaukset.

Kansalaissurinalisti-lehdestä päivää

2008-05-07T04:27:00.005+03:00

Moikka! Ajattelin vain kertoa, että Pirkanmaan kirjoituskilpailun 2008 voittajat on julkistettu - kuvan kera - Teonsanan blogissa.

Mielenkiintoista sinänsä, että tätä kirjoittaessani asiasta tiedottamaan ei ole vielä ehtinyt kisan järjestänyt Tampereen kaupunginkirjasto (tiedote julkaistaan joskus keskiviikon aikana), Aamulehti, Helsingin Sanomat, eikä tietojeni mukaan mikään muukaan instanssi (ainakaan internetissä).

Tämä on nyt kuulkaa ihmiset sitä kansalaisjournalismia. Jos siis haluat pysyä mukana viimeisimmissä kirjallisuusuutisissa, kannattaisi varmaan tilata upouudelta, lievähkösti takkuilevalta Blogilistalta Teonsanan blogiuutiset. ;)

Ei mul muuta. Tästä tähän, kansalaissurinalistinne kuittaa.

Outoja aikoja

2008-04-29T13:35:00.004+03:00

Jenni on kirjoittanut Teonsanan blogiin kirjailija, filosofi Eero Ojasen kirjan Sivistyksen filosofia julkistamistilaisuudesta Hämeenlinnan kirjastossa, käykäähän lukemassa!

Blogin voi muuten nyt tilata myös Blogilistalta, jos ette olleet vielä huomanneet. Kannattaa tilata: uusia vierailevia kirjoittajia otetaan mukaan ja kirjoitukset voivat olla kaikkea pakinoiden ja tiedotusten välillä. Jos haluat kirjoittaa blogiin jutun/juttuja, ota yhteyttä! Voit jättää viestin kommenttilaatikkoon tai laittaa vaikka meiliä minulle Teonsanan sähköpostiin kirjallisuuskalenteri(siellä)gmail.com. Sama pätee tapahtumien ilmoittamiseen ja kaikkeen muuhunkin aiheeseen liittyvään.

Teonsanan tarkoitus ei ole pystyttää nettiin uutta elitististä sivustoa, jonne ovat tervetulleet vain kirjalliset oppineet, vaan sen tarkoitus on nimenomaan tehdä aiheesta helposti lähestyttävä ja saada ihmiset kiinnostumaan tapahtumista, joissa on hauskaa. Kaikki ovat tervetulleet osallistumaan!

Mitä tuohon yläkulman kuvaan tulee, niin tällaisia ilmiöitä olen ollut huomaavinani tuolla ulkona. Tuollaisia sinisiä ja keltaisiakin juttuja puskee esiin pusikoista ja ojista. Oksista punnertaa ulos vihertäviä myttyjä (luoja tietää mitä niistä vielä tulee!) ja lisäksi minusta alkaa tuntua, että ne pienehköt lentävät ja metelöivät otukset ovat vaivihkaa lisääntyneet. Mistä niitä oikein tulee? Enkä tajua alkuunkaan, miksei ole pimeää, niin kuin normaalisti. Jotain siellä on selvästikin meneillään. Täytyy ehkä mennä tutkimaan asiaa ja raportoida sitten, onko syytä huoleen.

Intoilija tilittää

2008-04-24T06:54:00.003+03:00

Olen mahdollisesti tullut hulluksi. Kirjallisuushulluksi.

Totesin nimittäin, että tuo edelliseen kirjoitukseen "liimattu" kalenteri ei ole oikein kunnollisen kokoinen ja ajattelin, että olisipa kätevää, jos olisi jokin nettisivu, jolle sen voisi laittaa, noin niin kuin pysyvästi. Tuohan päivittyy koko ajan.

No. Tulin sitten tehneeksi kirjallisuustapahtumille omistetut nettisivut. Blogeineen kaikkineen. Kirjallisuuskalenteri on siellä omalla sivullaan. En ole ihan varma mikä minuun meni, mutta näin kävi.

Tiedän kyllä, että joudun näkemään hirvittävän määrän vaivaa metsästäessäni tietoja kirjallisuustapahtumista ympäri Suomen (siis koko Suomesta! Miettikää jätkät! Enkö olisi voinut keskittyä vaikka Tampereen tapahtumiin?) ja todennäköisesti teen jotakin väärin, koska en ole koskaan ylläpitänyt nettisivuja. Mutta... siellä se nyt kumminkin on. Ja täytyy myöntää, että pidän nettisivujen nimestä aika tavalla.

Blogissa julkaistaneen jatkossa vähän kaikkea: tiedotteita tapahtumista, linkkivinkkejä, kertomuksia pidetyistä tapahtumista ja sen sellaista. Jos joku sattumalta haluaisi julkaista jutun kirjallisesta tapahtumasta, jossa on käynyt, niitä otetaan vastaan. Kuviakin saa lähettää.

Ja ennen kaikkea, jos kuulette juttua jostakin kirjallisuuteen liittyvästä tapahtumasta jossakin - etenkin kaikenlaisista pienemmistä, joita ei mainosteta ylitsevuotavasti - kertokaa siitä.

Sivuston hyödyllisyys riippuu täysin siitä, kuinka paljon siellä käydään ja tapahtumia sinne ilmoitetaan, joten saapi mainostaa. Kiitos.

PS: Jos jollakulla olisi ehjä ja hyväkuntoinen suhteellisuudentaju myytävänä, laittakaa viestiä.

Kirjallisuuskalenteri

2008-04-19T08:21:00.006+03:00

Tässäpä olisi kaikille kirjallisista asioista kiinnostuneille kirjallisuuskalenteri. Sisältää voimassa olevia kirjoituskilpailuja, kirjallisuustapahtumia, kirjallisia päiviä, esiintymisiä jne. ympäri Suomen.

Lisää jos tulee mieleen, voipi lähettää minulle sähköpostiin kaikkine asiaankuuluvine linkkeineen. Jos teillä on jo Googlen kalenteri, voitte laittaa tämän näkymään omassa kalenterissanne ja kopioida tapahtumia itsellenne. Kirjoitatte vain hakukenttään kirjallisuuskalenteri ja klikkaatte nappia "hae julkisista kalentereista". Olkaa hyvät.

Löytyy myös suorasta osoitteesta. Jos teillä on ongelmia kalenterin kanssa, ilmoitelkaa minulle.

Tiiliskivi-klubi 15.2.

2008-02-03T19:29:00.000+02:00

[Edit 8.2. Lisäsin parit linkit.]

Tulkaa tänne. Minä ainakin olen siellä. :)

Tiedote 31.1.2008

Tiiliskivi-klubi ottaa varaslähdön kirjamessuviikonloppuun

Tiiliskivi-klubi kerää perjantaina 15.2., Henki & Elämä -kirjamessujen aattona, kulttuuriravintola Telakalle runoilijoita, kirjailijoita sekä kirjallisuuden ystäviä. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden ainejärjestö Teema ry., kirjoittajayhdistys Viitapiiri ry. ja sanataideyhdistys Yöstäjä ry. haluavat yhdessä järjestämällään tapahtumalla elävöittää tamperelaista kirjallisuustalvea entisestään.

Rennossa ja eloisassa tapahtumassa esiintyy kolme runoilijaa: Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla neljästi palkittu Markku Toivonen, niin ikään tamperelainen Katariina Vuorinen sekä turkulaistunut, vastikään Nuori Manner -palkittu Vilja-Tuulia Huotarinen. Illan aikana oman panoksensa antavat myös tunnelman sähköistävä runoimprovisaatioryhmä Muuntaja sekä vastikään antologian Hellyyden kiertotie julkaissut runoryhmä Ihoteollisuus. Oman värinsä iltaan tuo tällä kertaa soolona esiintyvä Tuomas "Moppi" Toiviainen, joka ei ole jättänyt juuri ketään kylmäksi samaan aikaan provosoivalla että herkällä levyllään Homorakkautta.

Illan jännittävin hetki on tietenkin Teema ry:n vuotuisen Tiiliskivi-kirjallisuuspalkinnon jako. Seitsemättä kertaa jaettava suuri tiiliskivi on peräisin Finlaysonin seinästä ja symboloi kirjallisuuden jykevää sanomaa. Tiiliskivi-raati valitsee vuoden kirjasadosta finalisteiksi omintakeisia ja raikkaita teoksia. Vuoden 2006 Tiiliskivi-palkinnon sai Riikka Pelo romaanillaan Taivaankantaja. Tämän vuoden Tiiliskivi-finalistit ovat Essi Henriksson (Ilmestys), Päivi Honkapää (Viides tuuli), Juhani Laulajainen (Erämaan kautta tullut yksinäinen susi), Antti Nylén (Vihan ja katkeruuden esseet) sekä Miia Toivio (Loistaen olet). Heistä Antti Nylén, Päivi Honkapää, Juhani Laulajainen sekä Miia Toivio esiintyvät myös klubilla.

Vapaa pääsy, käsiohjelma 2 euroa. Tervetuloa henkimään elävää kirjallisuutta!

Lisätietoja:
Hanna Laitinen hanna.m.laitinen@uta.fi (Tiiliskivi-raati)
Tytti Rantanen tytti.p.rantanen@uta.fi (Tiiliskivi-klubi)
www.tiiliskivi.info

Ekotekomeemi

2008-01-24T19:19:00.000+02:00

Ilona nakitti minua meemillä, ja minäpä nyt sitten osallistun. Tällainen oli ohjeistus:

"Lähetä tämä ruusukimppu vähintään viidelle blogi-ystävällesi tai sähköpostilla ystävillesi! Mainitse oma päivän ekotekosi ja pyydä vastaanottajaa mainitsemaan oma ekotekonsa uusien haasteiden yhteydessä."

No, koska minä olen tänään erityisen laiska, niin en voi heittää tähän ekotekoa, jonka olisin tehnyt erityisesti juuri tänään, joten listaan, kuten Ilonakin, yleisempiä ekotapojani.

Kuljen bussilla. Minulla ei ole ajokorttia, eikä luultavasti tulekaan. Tampereella on niin hyvä julkinen liikenne että oman auton pitäminen (varsinkin jos ei ole isoa perhettä kuskattavana) olisi melko turhaa.
En syö punaista lihaa. No, okei, jos olisin tosi ekologinen, en söisi mitään lihaa, mutta olen oikeasti niin surkea kokki että kuolisin varmaan aliravitsemukseen, ellen söisi edes kanaa/kalaa silloin tällöin. Tavoitteena olisi luopua myös kanasta, mutta se saa odottaa sitä hetkeä, kun viitsin kiinnostua ruuanlaitosta. (Don't hold your breath...) Mutta mulle saa aina tulla tekemään ruokaa, jos huolestuttaa. Melkein mikä vain käy, paitsi ne isot elukat. Ja ötökät *inhonväristys*.
Käytän energiansäästölamppuja. Tietenkin.
Ostan, mitä tarvitsen, mieluummin esim. kirppiksiltä.
Myös melkein kaikki huonekaluni on hankittu käytettyinä. (Jep, asuntoni ei välttämättä miellyttäisi sisustussuunnittelijaa, mutta minua se kyllä miellyttää.) Plussana mainittakoon, että melkein kaikilla huonekaluilla on siis oikea historia. Esim. minulla on kaappi, jonka ovien sisäpuolella on rakkaan, jo kuolleen enoni nuorna poikana keräämiä ja liimaamia eri kaupunkien viirejä. Huisia!
Suuri osa kirjoistani tulee talouteen Metso-kirjaston poistomyynnistä, kirppareilta jne. Minulle saapi myös lahjoittaa kaikki sellaiset kirjat, joista joku haluaa eroon. Kiitän kauniisti.
En lue paperilehtiä. Helsingin Sanomista soittelevat sitkeästi, vaikka olen kertonut, että heti kun tulee tarjous verkkolehdestä, minä ostan, muussa tapauksessa ei ole toivoakaan. Mutta niin, milläs puhelinmyyjistä pääsisi.
En tilaa paperikuvastoista. Voi kun nuo kaupatkin tajuaisivat antaa asiakkaalle vaihtoehdon "haluan kaikki mainokset vain sähköisessä muodossa". Miksi ne aina vain sitkeästi lähettävät minulle meilimainosten lisäksi niitä pahuksen paperikuvastoja? Ihan turhaan heittävät rahaa hukkaan, en minä edes avaa niitä koskaan. Ja Biltema, lakkaa jo häiriköimästä niillä hautakivenkokoisilla ja -painoisilla kuvastoilla! Uskokaa huviksenne, ettei minua kiinnosta teidän ilmastointiteippi- ja ruuvitarjouksenne. Jessus.
Niin paljon kuin vihaankin sitä valtavan paperimainosvyöryn kanniskelua, ne kuitenkin päätyvät onneksi paperinkeräykseen.
Sanomalehdet hyötykäytetään äitini kissan "hiekkalaatikossa". Tampereella jaetaan niin paljon ilmaislehtiä, että kuivikkeista ei todellakaan ole pulaa lähiaikoina. Kiitti vaan, Tamperelainen ja muut lärpäkkeet.
Kierrätän myös kartongit, maitopurkit, lasit jne. mille vain keräyslaatikko löytyy. Poikkeuksena tällä hetkellä on biojäte, koska (lame excuse, I know) se kaappi, missä on biojäteastia, on tavoittamattomissani, syystä että pakastin on jämähtänyt siihen eteen niin etten saa ovea auki. Se pahuksen pakastin ei mahdu mihinkään! Ja se on vieläpä ruma! Grrr!
Vanhat vaatteet, tavarat jne. poistuvat taloudestani joko jollekin tutulle eteenpäin, UFF:in laatikkoon, kierrätykseen tms., jos ne vain jonnekin vielä kelpaavat.
En shoppaile huvikseni. En kyllä ymmärrä, mitä hauskaa on hirvittävän ruuhkan keskellä sompailu vain siksi että saisi jonkun hilakitkuttimen tai ekstra-vegetal-anti-ageing-hydro-gel-Q10-kemikaalipurkin, jota ei ole ennen mainosta tullut koskaan edes kaivanneeksi, ja jota nyt sitten saa sanoinkuvaamattoman supertarjouksen vuoksi 20% alennuksella vain 89,90€. Just joo.
Elektroniikkaa yms. minulla on vain sen verran kuin on välttämätöntä. Esim. tietokone on välttämätön, mutta televisio ei, eikä minulla sen myötä ole myöskään mitään tarvetta digisovittimille ja mitä niitä nyt sitten onkaan.
Lahjon mieluummin palveluilla kuin tavaroilla, jos se vain lahjansaajan persoonaan/harrastuksiin yms. sopii.
Jos sen voi ostaa sähköisenä versiona, otan mieluummin sen. (Esim. netistä suoraan ladattavat elokuvat, musiikki jne.)
Otan myös viralliset tiedotteet, kuitit, tiliotteet, laskut yms. elektronisina, jos vain mahdollista. E-kirjatkin kelpaisivat, jos olisi näppärä lukulaite.
I looov Kirjasto. Ihanaisesta kirjastosta saapi mielin määrin kirjoja, musiikkia, elokuvia ja elämyksiä ihan ilmatteeksi lainaan, eikä siis tarvitse täyttää nurkkiaan jollakin sellaisella mitä aikoo katsoa/kuunnella vain sen yhden kerran. Voiko tällaista onnenpotkua järkevä ihminen edes uskoa todelliseksi?
Roskaaminen on ehkä yksi järjettömimmistä asioista mitä ihminen voi tuolla kaduilla tehdä. Hei, jos se on tullut taskusta täytenä, niin se varmasti mahtuu takaisin sinne myös tyhjänä. Seuraavaa roskalaatikkoa ei varmasti tarvitse kaukaa etsiä. Ja kyllä, joskus kun oikein sieppaa, olen keräillyt kaduilta muidenkin ihmisten roskia. Siinähän tuijottavat.

No niin, kyllähän tällaisia pikkujuttuja varmaan lisääkin keksisi, mutta tosiasia on, että monessa asiassa olen myös ekoilumielessä täysi sika, ja yritän ajan myötä parantaa tapani. Ihan tosi, yritän minä. Uskottehan te mua, kaverit? Kaverit?

Koska tämä on meemi, minä nakitan. Mutta koska olen kiva, nakitan vain ne, joita muutenkin huvittaa osallistua. Niin että ottakaa siitä, jos kiinnostaa. Kommenttilaatikossa on tarjolla palkinnoksi virtuaalista kahvia ja pullaa. (Ajatelkaa hei, kuinka ekologista - ja kaiken lisäksi terveellistä! Hei, mihin te kaikki menette? Hei! Tyypit? Kukaan? Äh.)

Ru-uusut tulipunaiset ...eiku

2008-01-18T04:06:00.000+02:00

Toveri antoi minulle tällaisia lisääntyviä kukkia. :) Niissä on tällainen kortti mukana:
Jaa palkinto eteenpäin 10 henkilölle, joiden blogit tuovat sinulle hyvää mieltä ja inspiraatiota ja tekevät elosi blogistaniassa onnelliseksi. Ilmoita palkinnosta heille kommentilla, jotta he voivat jakaa sitä eteenpäin. Varaudu siihen, että voit saada palkinnon useita kertoja."

Nyt minä saankin heitellä kukkakimppuja pitkin Blogistaniaa, vaikken ole edes naimisiin menossa. Hahhaa! Toisella puolella heittelin jo toisen persoonani puolesta kymmenen kimppua, ja nyt aion nakella toiset kymmenen. On kuin olisi kukkakaupassa töissä, paitsi ettei tarvitse osata käyttää kassaa. Täydellistä.

Jotkut teistä ovat jo saaneet kukkia, mutta minäpä en välitä siitä, vaan lahjon vielä lisää.

Minä haluan antaa kukkia
älykkötoveri Varahvontalle, joka nyt vaan on niin ihana,
Harmaalle Hatulle jota palvon salÄH,
Vt:lle jota palvon julkisesti,
Saaralle jonka blogissa viihtyy silloinkin kun hän itse on tauolla,
Turistille, joka sanoo usein ääneen sen, mille itse en keksinyt edes sanoja,
Näkymättömälle kirjastolle ansiokkaasta ryhmäblogailusta,
Naurispajalle, jossa puhutaan mukavia ja lisäksi asiaa,
Tuomakselle, joka kyllä saisi jo päivittää,
Verkkomerkkien Annalle, joka sanoo paljon vaikka kirjoittaa vähän,
ja vielä Pohdiskelevalle liftarille, joka tekee tuntemattomista melkein tuttuja.

Olipas siinä. Rankkaa puuhaa tämä linkittäminen, huh huh.

Kiitos. Ja jatkakaa samaan malliin. Paitsi muutamat teistä saisivat päivittää vähän useammin (sanoi pata kattilalle). Enkä velvoita ketään lähettelemään mitään eteenpäin, ellei huvita. :)

Hiphurlaa

2008-01-07T00:46:00.000+02:00

Kävinpä tänään pitkästä aikaa elokuvissa. Ikävä kyllä kokemus hieman latistui.

Joulueväät

2007-12-22T23:59:00.000+02:00

Taas on aika tarkastaa palohälyttimet, hakea kaappien perukoilta pidempi vyö housuihin (tai ottaa kokonaan pois jouluaterialle ryhtyessä) ja ripustaa se joulustressi pimeimpään komeroon piiloon.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on kirjoittanut oivallisesti joulun pinta-alasta ja tontuista (suosittelen) ja melkein kaikki muutkin bloggaajat ovat jo joulutunnelmissa. Niin myös minä.

Tänä vuonna olen mm. ihmetellyt miten kummallisia joululauluja me näihin aikoihin veisaammekaan. Melko synkeää paikka paikoin:

Oi jouluyö, oi juhlahetki suuri, kun
poikas syntynyt on päälle maan. Hän
meidät synneistämme vapahtaakseen,
on käynyt tuskien tuonelaan. Nyt kautta
maailman käy säde toivon, ja meret,
maisemat se kirkastaa. Polvistukaatte
nyt kansat riemumielin! Oi jouluyö, hän
meidät vapahtaa. Oi jouluyö, hän
meidät vapahtaa.

Hän murskannut on meiltä velkataakan,
nyt taivas siis on ja kahleetta maa. Sun
veljes on myös outo muukalainen ja
vihamiestäsi voit rakastaa. Toi
Vapahtaja rauhan taivahista ja meidän
vuoksemme hän piinat saa.
Polvistukaatte nyt kansat riemumielin! Oi
jouluyö, hän meidät vapahtaa. Oi
jouluyö, hän meidät vapahtaa.

[OI JUHLAYÖ (O Holy Night)
Melody and lyrics: A. Adam
Finnish translation: M. Ojapuu]

Mutta ei se haita, kunhan vain lauletaan duurissa ruotsalaisen kansanlaulun mukaan:

Hei, tonttu-ukot hyppikää,
nyt on riemun raikkahin aika!
Hei, tonttu-ukot hyppikää,
nyt on riemun raikkahin aika!
Hetken kestää elämä
ja sekin synkkä ja ikävä.
Hei, tonttu-ukot hyppikää,
nyt on riemun raikkahin aika!

Niin, että eiköhän siirrytä lepotilaan. Ai niin, ja...

Pirkanmaan taidetoimikunta palkitsi Viita-akatemian

2007-12-18T00:37:00.000+02:00

Niina Hakalahti vinkkasi meille sunnuntaina, että kannattaa käväistä Pirkanmaan taidetoimikunnan sivuilla maanantaina, vaikka ei kertonutkaan mistä on kysymys. Tällaista sieltä sitten löytyi. :)

Kopioin tähän kyseisen tiedotteen suoraan, koska taidetoimikunnan sivuilla se on vain dokumenttina, joka täytyy ladata ensin koneelle:

Pirkanmaan taidetoimikunta on myöntänyt

KULTTUURITYÖN KUNNIAMAININNAN
Viita-akatemialle

kohta kaksi vuosikymmentä jatkuneesta määrätietoisesta ja tavoitteellisesta työstä kirjallisen kulttuurin alueella.

Taidetoimikunta pitää oikeana tulkintaa, että Pirkanmaan vahva asema kirjoittavien ihmisten maakuntana on viime vuosikymmeninä monilta osin perustunut sille työlle, jonka laaja kirjallisuudesta kiinnostunut ja kirjoittajakoulutuksen merkityksestä vakuuttunut yhteistyöorganisaatio käynnisti vuonna 1989 perustamalla Tampereelle Viita-akatemian. Tuosta kauaskantoisesta päätöksestä seuranneen työn tuloksia ovat sen jälkeen voineet seurata myös muut kirjallisuuden ystävät suurella tyytyväisyydellä ja kunnioituksella. Viita-akatemia on tänä aikana kehittynyt monipuoliseksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmaksi, joka sisältää kolmivuotisen kirjoittajakoulun, avoimet kirjoittajaryhmät aikuisille sekä lasten ja nuorten sanataidekoulun.

Viita-akatemian kirjoittajakoulun vaikutus on ollut nähtävissä monien julkaisseiden kirjailijoidemme taustalla. Vierailevina opettajina ovat toimineet myös kirjailijat, joista osa on itsekin saman koulun kasvatteja. Paljon kertoo sekä hakijakunnan että kouluttajien vakavasta suhtautumisesta kirjoittamiseen se, että vain neljännes pyrkijöistä pääsee tekstinäytteen perusteella mukaan tähän tavoitteelliseen koulutukseen.

Viita-akatemia ei ole kuitenkaan ainoastaan ammattikirjailijakoulu, vaan se kannustaa ja ohjaa tuottamaan hyvin erilaisia tekstejä pitäen yllä kaikille avoimia kirjoittajaryhmiä, joissa annetaan opetusta sekä kirjallisten teosten julkaisemiseen pyrkiville että erilaisia kirjallisuuden muotoja ja lajeja vain harrastaville. Jotta kirjoittaminen ja yleisemminkin sanankäyttötaito pysyvästi säilyvät kulttuurissamme keskeisessä asemassa, Viita-akatemia on ottanut huolekseen myös kaikkein tärkeimmän ikäryhmän ja antaa lasten ja nuorten sanataiteen perusopetusta kolmelle ikäryhmälle. Myös akatemian sanataideopetus on luonnollisesti suunnitelmallista, tasolta toiselle etenevää ja sisällöltään kattavaa.

Pirkanmaan taidetoimikunta kiittää niitä taustavaikuttajia, joiden päätöksestä Viita-akatemia on syntynyt. Taidetoimikunnan antaman kunniamaininnan myötä kiitokset ohjautuvat myös kaikille sen tähänastisille kirjallisuuden ja sanataiteen opettajille, joiden ansiota on se, että akatemia on edelleen voimissaan.

Tampereella 17.12.2007
Pirkanmaan taidetoimikunta

Pertti Timonen
puheenjohtaja

Armas Ketonen
pääsihteeri

Kunniamaininta sisältää kunniakirjan ja Labyrintti-lasiveistoksen.

Ammulehtihän ei tietenkään tällaista sivuseikkaa tullut maininneeksi palkinnoista kertovassa jutussaan.

Porsaita äidin oomme kaikki ...kai?

2007-12-06T05:41:00.000+02:00

Blogiini tullaan aika paljon Googlen kautta, etsimään sellaisia juttuja, joita olen joskus kirjoittanut. Niitä olenkin jälkikäteen merkinnyt tuon sivupalkista löytyvän tagin ”Google diggaa” avulla, joten voitte halutessanne tarkastella niitä sen kautta. Ilmeisesti ne ovat olleet jollekulle joskus hyödyksi tai huviksi, ja hyvä niin.

Nyt on taas se aika vuodesta, kun Google ohjaa blogiini paljon kävijöitä hakusanalla ”lahjaideoita” – ja tuoltahan niitä löytyy, yhä edelleen. Kannattaa tsekata, jollet ole aiemmin käynyt. Jos teille tulee lisää mieleen verkkokauppoja, joista olisi kiva ostaa lahjoja eettisemmillä perusteilla, vinkkejä otetaan edelleen vastaan.

Lisäsin sinne loppuun myös tiedot Joulupuu-keräyksestä, jolla kerätään joululahjoja niille miltei 60 000 suomalaislapselle, jotka ovat tällä hetkellä lastensuojelun piirissä, ja jotka eivät ehkä muutoin saisi minkäänlaista joululahjaa. Osa lapsista joutuu viettämään joulunsa jossain ihan muualla kuin kotona, ja olisi tosi kiva, jos joulupukki löytäisi nämäkin muksut. Käykää tsekkaamassa!

Tällä kertaa omituisen monta kertaa blogiini ollaan tultu etsimään ”selviytymisohjeet pikkujouluista”. No, niitä ei kyllä tuolta löydy, mutta jos minulta kerran kysytään, niin vastataan nyt sitten. Aika perusjuttujahan nämä ovat:

* Syö kunnollinen päivällinen ennen kuin alat juoda.
* Mainitse taksia tilatessa jos kyydittäviä on yli neljä.
* Ota mukaan päänsärkylääke, kännykkä, kondomit ja laastaria.
* Älä ota mukaan mitään minkä kadottaminen harmittaa seuraavat puoli vuotta.
* Ota tarpeeksi lämmin takki, jos juhla-asuna on vain jokin kevyt mekko tai muu asu.
* Älä juo liikaa, tai juo edes joka drinkin jälkeen lasi vettä tai limua.
* Älä varsinkaan yritä juoda sitä isoa korstoa pöydän alle – taas.
* Huomioi, että baarissa saattaa yllättäen olla ruuhkaa näin pikkujouluaikaan.
* Jos kohtelet baarin henkilökuntaa niin kuin he olisivat alansa tuntevia ammattilaisia, hekin todennäköisesti kohtelevat sinua niin kuin hyvää asiakasta.
* Älä jätä drinkkiä vahtimatta pöydälle kun menet käymään jossakin.
* Yritä olla tappelematta muiden juhlijoiden kanssa, vaikka laskuhumala vaivaisikin.
* Yritä suhtautua nakkikiskalla ja taksijonossa odottamiseen filosofisesti – tai vaihtoehtoisesti lähde baarista jo sellaiseen aikaan, että takseihin ei ole jonoja.
* Useamman kilometrin kävelymatka kotiin, kovassa pakkasessa, pelkkä ohut juhla-asu päällä neljältä yöllä ei välttämättä ole kovin hyvä idea, vaikka alkoholi lämmittäisikin.
* Käveleminen kotiin mainituissa olosuhteissa pimeillä ja eristyneillä seuduilla on vielä tuplasti huonompi idea.
* Älä oksenna taksiin – jos tulee paha olo, pyydä kuskia pysäyttämään (se tulee paljon halvemmaksi).
* Jätä taksikuskille tippiä tai ole ainakin mahdollisimman asiallinen ja miellyttävä asiakas.
* Ota se taksikuitti mukaasi. Jos/kun unohdat laukkusi taksiin, kuitissa on kuskin yhteystiedot.
* Juo paljon vettä tai jotain sokeripitoista ennen nukahtamista.
* Laita päänsärkylääke yöpöydälle valmiiksi.
* Tarkista aamulla ettei maksukorttisi tms. tärkeää ole hävinnyt ja jos on, tee asialle jotakin mieluiten mitä pikimmin.

Tämä oli siis vain minun subjektiivinen näkemykseni. Ottakaa tai jättäkää, muuta ei ole nyt tarjolla. ;)

Iloista ja mukavaa pikkujouluaikaa kaikille!

Täällä tänään

2007-12-02T23:06:00.000+02:00

Sunnuntai-iltana Tampereella:

Ystävä on lähdössä Scrabble-pelailuksi muuntuneista kirjoitustreeneistä kotiin.
Samaan aikaan kaupungin toisella laidalla...
poliisit piirittävät taloa.
Parvekkeella piileskelee kauhuissaan teini-ikäinen poika. Hän heittää poliiseille kotiavaimensa.
Sisäpuolella perheriidan päätteeksi pojan isä ampuu vaimonsa.

En osaa sanoa tähän mitään. Tällaisia perheuutisia tuntuu tulevan jo melkein yhtä paljon kuin vihki- tai vauvauutisia. Aika pahoinvoiva fiilis.

Miten kukaan voi -- ei jumalauta.

Pitäisikö ihmisille ryhtyä jakamaan häälahjoina luotiliivejä? Minusta alkaa vähän tuntua, että taidan mieluummin kyllä pysyä sinkkuna.

PS: Vihkivalasta pitäisi määrätä jollakin lakimuutoksella muutettavaksi "kunnes kuolema teidät erottaa" muotoon "kunnes avioero teidät erottaa". Alkaa olla jo kansanterveydellinen riski, että se otetaan noin helvetin kirjaimellisesti.

Päivän uutinen

2007-10-31T00:36:00.000+02:00

STT:ltä mojova uutistujaus: Saksa vie minkeiltä lebensraumia.

Jotenkin sitä välillä ihmettelee, että uutisia pidetään jotenkin niin kauhean vakavana asiana. Loistavaa kieli-iloittelua uutisissa - tällaista lisää!

Primitiivireaktio

2007-10-10T17:30:00.000+03:00

Aika harvoin tekee mieli sylkäistä halveksunnasta ketään kohti. Nyt tekisi.

En piittaa piiruakaan, millainen päivä tai elämä on ihmisellä ollut, jotta tuohon päätyy. En piittaa siitäkään, että tyyppi on 75-vuotias. En ymmärrä, en edes halua ymmärtää. Alimpaan helvettiin lähettäisin tuollaiset. Perkele.

(Tällä kertaa ette voi ainakaan väittää, että kirjoitin liian pitkän postauksen.)

Edit 21:18
Toisaalle kirjoitin näköjään hiukan pidemmän.

Homo scriptor? Scribens? Jotain?

2007-09-23T22:43:00.000+03:00

No niin. Nyt se sitten hurahti taas uuteen blogiin. :)

Pitäähän sille oma alueensa antaa, ettei kaikkien tarvitse kärsiä yhden pakkomielteistä.

Päivän naurut

2007-09-21T19:39:00.000+03:00

Tänään vastaanotin kirjastoon kirjaa, joka ärsytti minua jo pelkällä nimellään. Kuka tällaisen on mennyt tilaamaan? Miksi ihmeessä? Miksi maailma on täynnä pikkumaisia, valittavia ihmisiä, joiden pitää vaikka holokaustin raunioilla valittaa, kuinka sieluun sattuu, kun kaupantäti ei hymyillyt ihan riittävän kauniisti tänään?

Mutta joku muu sanoikin sen jo paljon paremmin: Kiitos, Jyrki!

PS: Onneksi minä en sentään ole pikkumainen valittaja. ;)

PPS: Se on huomenna. Missä on paniikkinappula!?

Luettavaa tarjolla!

2007-09-16T16:40:00.000+03:00

Todennäköisesti monikaan teistä ei tiedä/muista/ole huomannut, että pyörin myös harrastussivusto Aukea.netissä kirjoittajapuolella, ja ylläpidän siellä jo viidettä vuotta Kirjallisuuden kuukausiteema -nimistä sarjaa, jossa kirjoitetaan noin kuukausittain jostakin ennalta määritellystä aiheesta. Nämä työt ilmestyvät sitten yhteisessä kokoelmassa, jossa lukijat voivat arvioida, kuinka erilaisilla tavoilla samaa aihetta voivat eri kirjoittajat käsitellä.

Kuukausiteema oli pitkään katkolla, koska Aukea.net kaatui jokin aika sitten niin pahasti, että koko sivusto oli rakennettava uudestaan. Nyt kun Aukea on taas päässyt kunnolla vauhtiin, kuukausiteematkin ovat palanneet entistä ehompina.

Tänään on julkaistu uuden Aukean ensimmäinen kirjallisuuspuolen kuukausiteemakokoelma, ja kirjoitusten aiheena on tällä kertaa Kuuhulluus. Kokoelmassa on 11 mielenkiintoista työtä eri tekijöiltä, joten jos aihe tuntuu kiinnostavalta, tervetuloa lukemaan!

Töiden kommentointi uudella Aukealla on rajoitettu rekisteröityjen käyttäjien oikeudeksi, mutta jos haluat, voit kommentoida (asiallisesti) kokoelmaa ja teemoja yleensäkin tämän kirjoituksen kommenttilaatikkoon. Sen verran rajoitan, että tekijöiden nimiä ei saa kommenttilaatikossa mainita, koska kaikki aukealaiset eivät halua nimiensä indeksoituvan Googleen ja muihin vastaaviin.

Otan myös mielelläni vastaan ideoita tulevien teemakokoelmien aiheiksi, jos haluatte sellaisia ehdottaa. Ja jos osallistuminen sattuisi kiinnostamaan, ei tarvitse muuta kuin rekisteröityä Aukealle - teemailuun saavat vapaasti osallistua ihan kaikki Aukea.netin jäsenet.

Mukavaa sunnuntain jatkoa!

Tyypillisesti sinun

2007-09-15T15:41:00.000+03:00

Tein jokunen aika sitten Helsingin Sanomien testin, jossa arvioitiin sukupuolen piirteitä itsessä (ja jonka muotoilu kertoo aika hyvin HS:n journalistisesta objektiivisuudesta). En ollut järin yllättynyt, että testi kertoi minun olevan yli 50-prosenttisesti ”mies”. Perusteina johdattelevat ja karikatyyrin luonteiset kysymykset, joissa käsiteltiin elintärkeitä asioita, kuten auton korjaamista, kynttilöitä, urheilua, muotia ja kotitöitä.

Olen ilmeisesti epätyypillinen sukupuoliprofiililleni sikäli, että mm. tämän kirjoittaminen ajaa tärkeysjärjestyksessä kirkkaasti yli sellaisten asioiden kuin keittiössä odottavat tiskit, sen, etten ole ehtinyt pestä pyykkiä pariin viikkoon tai että kaikenlaiset muutkin kotityöt odottavat edelleen tekijäänsä tänä kauniina syyslauantaina. En pidä tätä mitenkään olennaisena asiana siinä, miten määrittelisin itseni, jos sitä minulta joku kysyisi. Minulla on siis piirteitä, jotka on perinteisesti katsottu miehille tyypillisiksi. Mutta ne eivät ole piirteitä ”miehestä minussa”. Luonteenpiirteeni ja tapani eivät ole ”miehen” tai ”naisen” – ne ovat minun piirteitäni, minun tapojani.

Jäin miettimään, miksi meille on niin tärkeää jakaa itsemme ja toisemme jonkin sukupuolen rooleihin. Miksi näemme itsemme ja toisemme ensisijaisesti miehinä ja naisina – ja vasta toissijaisesti ihmisinä? Tämä on minulle mysteeri.

Eihän tämä tietenkään koske pelkästään sukupuolta. Mehän jaamme toisemme muutenkin pieniin lokeroihin, joiden perusteella meidän ”täytyy” voida määritellä toisemme. Se tuntuu olevan meille elintärkeää. Jos tapaamme ihmisen, jonka saamme tietää kuuluvan johonkin puolueeseen, toteamme mielessämme automaattisesti hänelle monia muitakin piirteitä, jotka kuuluvat asiaan. Laajennamme tietämystämme hänestä kaikilla niillä piirteillä, jotka ovat tyypillisiä oletuksia jonkin viiteryhmän ominaisuuksista. Hän on vihreiden kannattaja – ahaa, hän siis vihaa keskiluokkaisia ihmisiä, hänellä on hippikavereita ja vihreä löysä takki, hän asuu vallatussa talossa, polttelee pilveä ja hyysää löytökissoja. Tiedämme nämä kliseiksi, tottakai, ja silti otaksumme näin.

On varmaan tyypillistä ihmisluonteelle pyrkiä ennakoimaan tulevaa: käyttäytymistä, tekoja, asenteita ja niin edelleen. Kyky sijoittaa asioita erilaisiin konteksteihin ja sen perusteella ennakoida tulevia tapahtumia suojelee meitä – tai, pitäisikö sanoa, on suojellut evoluution varhaisvaiheista asti. Jossain määrin on tärkeää muodostaa erilaisia kaavoja ja toimia niiden mukaan, voidaksemme varautua erilaisiin mahdollisuuksiin. Se myös helpottaa elämää: voimme solahtaa vanhaan mukavaan rutiiniin, automaattiohjaukselle, jota ei tarvitse liiemmin ajatella.

Ilman rutiineja olisimme täydellisen kaaoksen vallassa. Elämä olisi vaivalloista; jo pelkkä kengännauhojen solmiminen pitäisi ajatella joka kerran ennalta. Rutiinit mukavoittavat elämää, tekevät kaikenlaisista pikkuasioista helpompia. Pyörää ei tarvitse jatkuvasti keksiä uudelleen. Kun suoritan tuttua aamurutiinia sen kummemmin miettimättä, voin suunnata energiani ja huomioni muihin asioihin. Mutta rutiinit myös rajoittavat, kahlitsevat mieltämme ja, vaikka niiden on tarkoitus ylläpitää kaiken sujumista, ne joskus vaikeuttavat elämäämme. Emme osaa hyväksyä sitä, että jokin ei sujukaan niin kuin olemme tottuneet siltä odottamaan. Se ”sattuu aivoihin”. Se rikkoo järjestyksenhaluamme vastaan.

Meille on yllättävän tärkeää, että juoppo naapurimme ei väitä olevansa intohimoinen taiteenharrastaja ja siisteysintoilija – että miesystävämme tuhahtaa vaateostoksilla käymiselle eikä tiedä, mitä eroa on silkillä ja polyesterillä – että nainen, joka näyttää niin mukavalta, pillahtaa riidellessä mieluummin hellyttävään itkuun kuin ryhtyy tiukkaan, loogiseen väittelyyn. Juopponaapuri siis valehtelee, jotta ei vaikuttaisi säälittävältä, ostoksilla viihtyvä mies on ilmeisesti homo, väittelevä nainen on selvästikin nalkuttaja. Näille on jo olemassa kaavat; sijoittakaamme heidät siis niihin.

Miten vapaita olisimmekaan, jos voisimme pitää rutiinit ainoastaan pikkupuuhissa, kuten aamutoimissa sängystä työpaikalle, koneiden käyttötaidoissa, kaappien järjestämisessä, ja olla ilman niitä kohdatessamme toisia ihmisiä? Miten kiinnostavaa olisikaan suhtautua jokaiseen kohtaamaamme ihmiseen niin kuin uuteen mysteeriin, innokkaana saamaan selville millainen hän todella on. Sen sijaan, että me vain kyllästyneenä toteamme jokaisesta: ”Jaahas, kyllä minä jo tiedän millainen sinä olet, turha selittää. Sinähän olet nainen/mies, automekaanikko/IT-tukihenkilö/poliitikko/kaupan kassa/opiskelija, oikeistolainen/hippiradikaali/konservatiivi, isoäiti/veli/naapuri, punatukkainen/mustiin pukeutuva/verkkarihousuinen. Kyllä minä tiedän, miten ajattelet ja toimit.”

Kuinka paljon meiltä jää huomaamatta? Kuinka monia asioita kieltäydymme näkemästä, koska ne eivät sovi odotuksiimme? Ja kuinka paljon me itse mukaudumme muiden odotuksiin ja unohdamme itsestämme sellaiset puolet, joita muut eivät pidä rooliimme sopivina – ja korostamme niitä, joista emme todella välitä, mutta joita vaistoamme meiltä odotettavan?

Niin niin, tämä kaikkihan on aivan itsestään selvää. Kyllähän me tämän tiedämme, eikö niin? Silti me jatkamme samaan tapaan, teeskennellen olevamme itse jotenkin erilaisia. Emmekä edes huomaa, kuinka tavatessamme ihmisen, jonka (esim. vaatevalintojen tai ammatin perusteella) sijoitamme eri yhteiskuntaluokkaan, hylkäämme automaattisesti mahdollisuuden tutustua uuteen tulevaan ystävään ja sijoitamme hänet ”oikealle paikalleen”: ihmiseksi, jonka kanssa keskustellaan hetki kohteliaasti säästä tai televisio-ohjelmista, kunnes pääsemme eteenpäin sellaisten ihmisten luo, jotka ovat sopivampia odotuksillemme.

Raamatullista lapsikauppaa

2007-09-10T23:49:00.000+03:00

Visukinttu heitti mielenkiintoisella linkillä, joka sai minut todella ihmettelemään Yhdysvaltain lastensuojelupolitiikkaa.

Marry Our Daughter -sivustossa myydään morsiamia - eikä vain mitä tahansa morsiamia, vaan teinimorsiamia; tällä hetkellä tarjolla alkaen 13-vuotiaista. Diili on tämä: me esittelemme tyttäremme [!] mahdollisimman lolitamaisissa kuvissa, sinä teet tarjouksen (=kosit) ja osallistut huutokauppaan, jossa tytär myydään korkeiten tarjoavalle. Perhe saa uima-altaan, uuden auton ja maatilan - sinä saat lapsimorsiamen.

Yhdysvalloissa virallinen Age of Consent eli ikä jolloin laillisesti saa harrastaa seksiä, on pääsääntöisesti 16 ja joissain osavaltioissa 18 vuotta. Tätä nuoremman kanssa seksiä harrastavaa aikuista odottaa vankilatuomio. Mutta ei hätää! Tämän voivat pedofiilisedät mainiosti kiertää ostamalla ja naimalla [sic!] kyseisen lapsen. Tarjoavia perheitä löytyy näemmä pilvin pimein.

Kaikki on laillista - ja myynnistä tyrmistyjää lyödään päähän raamatulla: näin sanotaan jo Vanhassa Testamentissa. Vaikka laillinen naimisiinmenoikä on suurimmassa osassa osavaltioita 16 tai 18 vuotta, porsaanreikänä monin paikoin on, että nuoremmat saavat mennä naimisiin, jos vanhemmat suostuvat. Joissain osavaltioissa on tälle alaikäraja, mutta toisissa mitään rajaa ei ole: laki sanoo vain, että nuoremmat voivat mennä naimisiin, jos vanhemmat suostuvat. Ja tällä sivustolla ne todella suostuvat!

13-vuotiaan Courtneyn hinta on tällä hetkellä $49,995 ja lisää tarjouksia odotellaan. Kuvassa tyttö poseeraa lapsellisen "viettelevä" ilme kasvoillaan ja sormet levittäen vihjailevasti paidankaulusta. Häntä markkinoidaan sillä, että jo hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat menneet naimisiin 13-vuotiaana ja tytöllä on sama tavoite. Tokihan 13-vuotias jo tietää mihin on ryhtymässä, ja mitä loppuelämältään tavoittelee. Epäilemättä jotakuta tuntematonta rikasta vanhaa miestä, joka kustantaa hänen vanhemmilleen uuden traktorin.

Sivuhuomautuksena: ei Suomessakaan laki kovin tiukka tämän asian suhteen ole. Vaikka laissa sanotaan, että avioitujan alaikäraja on 18 vuotta, se myös sanoo (4 §): "Oikeusministeriö voi kuitenkin erityisistä syistä antaa kahdeksaatoista vuotta nuoremmalle luvan mennä avioliittoon." Minkälaisia nämä erityiset syyt voisivat olla? Kumma, että mieleeni ei tule yhtään pakottavaa syytä, jolloin avioliitto esim. pelastaisi alle 18-vuotiaan hengen tai terveyden. On vaikea kuvitella, että järkevät suomalaiset ryhtyisivät myymään lapsiaan morsiamiksi, mutta toisaalta, on minusta montaa muutakin asiaa vaikea kuvitella. Kuten vaikkapa sitä, että joku oikeasti maksaa rahaa kuullakseen Matti Nykäsen laulavan.

Kirje

2007-09-07T23:07:00.000+03:00

Sellainen vaatimaton valkoinen kirjekuori. Printattu nimi. Sisällä muutama paperi, joista päällimmäinen alkaa:

"Onneksi olkoon Viita-akatemialainen

Tampereen työväenopiston alaisuudessa toimivan Viita-akatemian kolmivuotiseen kirjoittajakoulutukseen pyrki tänä vuonna 61 hakijaa. Olet valittujen joukossa."

Hymyilyttää.

_

2007-05-13T13:39:00.000+03:00

-

Näin minut esitellään kuolemalle: poltetun vihan pölyävässä tuhkassa, aution maan rannalla. Kaikki pysähtyy paitsi aika: minä pitelen ohutta kättä joka ei päästä irti, sanat kuihtuvat ja lakoavat kuivuneeseen maahan. Minä painan katseeni tämän edessä, en vielä pysty katsomaan silmiin. Niin sitä vain sytyttää vielä yhden tupakan – miettii sitä, kuinka äkkiä kylmät sormet laskeutuvat varomattomalle niskalle.

On hiljaisuus, eikä juuri muuta; seison pimenevässä ja tiedän, että maa jää kylvämättä. Väsynyttä miestä viedään pois varovasti – sairaalapaita kahisee tuulessa kuin lauseet, joita ei koskaan sanottu. Tästäkin minä jään kesken.

-

Epäterveellinen muistutus

2007-05-07T02:21:00.000+03:00

On melko ankeaa huomata, että jotakuinkin kaikesta tässä maailmassa on tullut epäterveellistä.

Tutkimukset paljastavat, että jo teinityttöjen elimistöt ovat täynnä kemikaalijäämiä mm. ”hoitotuotteista”, joita päivittäin sivelemme ihoillemme. Muovituotteet sisältävät elimistöön liukenevia ftalaatteja, maalit ja lakat lyijyä, kromia ja ties mitä vielä. Ruuassa ja tavaroissa joita ostamme saattaa olla miltei mitä tahansa. Ilma on täynnä erinäisiä pienhiukkasia, merenpohja kupruilee sinne dumpatuista jätteistä. Suomalainen ”puhdas luonto” ja pohjavedet myrkyttyvät lepsujen ympäristösäädösten takia, jotka sallivat myrkyllisen jätemaan kuormaamisen tavalliselle kaatopaikalle, ”jos käsittely ei kuitenkaan ole taloudellisesti mahdollista” – ja koskapa se sitä olisi, jos yritykseltä kysytään?

Nyt on sitten todettu alkoholijuomienkin myrkyllisyysasteen olevan samaa luokkaa kuin asbestin. Sanokaa hyvästit juhlamaljoille ja saunakaljoille, ystävät hyvät. Unohtakaa se tutkimus, missä suositeltiin punaviinilasillista päivässä – nyt viinin sijasta voisi kaiketi yhtä hyvin nauttia arsenikkia. Näin tieto lisää tuskaa.

Kertokaa minulle, mikä maailmassa on enää terveellistä – tai hei, edes myrkytöntä? Ennen niin terveellisenä pidetty kala on täynnä raskasmetalleja. Liha – hullun lehmän tautia. Kana – lintuinfluenssaa ja tietty ympäristömyrkkyjä. Kasvikset? Hah, ympäristömyrkkyjä niissäkin!

Teinpä mitä hyvänsä, olen pian täynnä myrkkyjä. Ei tarvitse kuin hengittää. Näinä aikoina kaikessa kulminoituu vanha sanonta: ihminen on ihmiselle susi. Itselleenkin. Me lienemme tehneet tästä maapallosta arvoisemme paikan?

Alkoholijutussa haastateltu sosiaali- ja terveysministeriön hallitussihteeri Ismo Tuominen heittää yhtenä mahdollisuutena sen, että alkoholijuomat kielletään koko EU:ssa, mutta ei usko että siihen tullaan. Lisätään vain varoituksia juomapulloihin, niinhän. Sillähän meidät on ennenkin pelastettu.

Mutta hei: miksipä ei kiellettäisi alkoholia? Vanha kunnon kieltolaki koko EU:n alueelle. Minua kiinnostaisi aika tavalla tietää, millaiset vaikutukset länsimaiseen yhteiskuntaan sillä olisi. Ihan tosi.

Ajatelkaa yhteiskuntaa jossa ei enää juhlita ottamalla samppanjaa – vaan ehkä vettä (ellei sekin ole jo liian myrkyllistä). Ajatelkaa häitä, kotibileitä, syntymäpäiviä. Ajatelkaa lauantai-iltoja. Hei, ehkä meidän suomalaistenkin pitää kohtapuoliin opetella pariutumaan ilman vanhaa kunnon humalaa. Jos suomalaiset eivät kuole sukupuuttoon siitä hyvästä, se voisi olla ihan hyväkin asia. Miksei?

Miettikää vaikka baareja. Ei siinä mitään, että niissä ei kohta enää tupakoida. Kohta niissä ei enää edes juoda.

Jotenkin minusta tuntuu, että seuraavan kerran lähikaupassa katselen siideri- ja olutrivistöjä ihan eri silmin. En ehkä koskaan enää voi pitää viinilasia kädessäni ajattelematta samalla asbestia. Kiitos vaan.

En enää oikeastaan ihmettele yhtään, että maailmassa on niin paljon vainoharhaisia ihmisiä, jotka kyyristelevät komeroissaan foliohattu päässä. Osa minusta ihmettelee, miten emme jo kaikki ole sellaisia.

Pahoittelen jos kuulostan jotenkin kyyniseltä. Ehkä ei vain pitäisi enää lukea uutisia. Mitenkäs se sanonta menikään – Ignorance is bliss?

Mopolopy ...eiku molpo... molonpol... monpo -

2007-05-01T13:47:00.000+03:00

Se ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua kuinka huonosti ihmiset voivat kirjoittaa omaa äidinkieltään. Ilmiön olen huomannut (suomalaisten lisäksi) ainakin brittien ja yhdysvaltalaisten keskuudessa, so far. Ainakin otaksun tämän keskustelun käydyn henkilöiden omalla äidinkielellä:

Nimim. budmci (USA): The problem with virtual monoplies is the institutional arrogence that comes with it.

Nimim. robwylie (UK): The reason they have a "virtual mopnopoly" as you call it [sic!] is that they have a world class product ...

Korostukset minun. Koko kommentit täällä.

Kiitos PA:lle linkistä, jonka kautta eksyin tuonne harhailemaan.

Mitä tähän voi sanoa? Ilmeisesti kirjoittaminen on todella hyvin vaativa laji.

Hajamielinen lukija sai tänään pitkän nenän

2007-04-01T20:58:00.000+03:00

Muistin tänään aprillipäivän noin kolme sekuntia sen jälkeen kun aloin lukea Aamulehden tupakkakoppijuttua lehden Asiat-liitteessä. Sen jälkeen olen hilpeästi bongaillut erinäisiä aprillipiloja uutisista ympäri internetiä. Mukava sunnuntainviettotapa.

Nekin joita en älynnyt itse käydä lukemassa paljastettiin harmillisesti jo tänään Hesarin ja Iltalehden jutuissa. Parhaita mielestäni olivat tuon tupakkajutun lisäksi IRC-Gallerian myyminen Ruotsiin, SAS:n lentokoneiden matkustamoiden täyttäminen heliumilla (ruotsiksi) ja Olkiluodon kelluva ydinvoimala.

Missään en ole vielä nähnyt mikä mahtoi olla Hesarin aprillipila – eivät kai he sentään niin huumorintajuttomia ole? Yhtäkaikki, jos sellainen nettilehdestä löytyi, se ei tainnut olla riittävän uskomaton tarttuakseen haaviini. Mielestäni liian uskottavat aprillipilat ovat vähän hölmöjä – missä huumori, jollei lukija lankea retkuun oikein kunnolla? Saatan epäillä muutamaakin tarinaa, mutta aika vaisuja piloja ne joka tapauksessa olisivat. Aamulehden jutussa sentään vetäistään höplästä oikein olan takaa: niin että ainakin tupakoivat lukijat alkavat jo kunnolla raivostua, kunnes viimeistään asiantuntijat Usko Itko ja Tror Aldrig alkavat raottaa hupailun verhoja.

Myös Nightwish "julkaisi" tänään uuden albumin kansikuvan, ja Britney Spearskin kuulemma saapuu Suomen Idolsien vierailevaksi juontajaksi. Lisäksi F-Secure kertoi tänään uudesta kauheasta viruksesta.

Lisäyksiä:
Microsoft on ostanut Firefoxin ja lupaa mitä huimimpia parannuksia. ...like seriously. Uusina ominaisuuksina mm. mahdollisuus lukea ja tilata RSS:ää (Real Simple Sex).

Tietoviikko kertoo, että Suomi joutuu olemaan ilman televisiolähetyksiä syyskuussa. Katkon ajaksi kansalaisten viihteennälkää järjestetään tyydyttämään mm. kiertäviä vitsinkertojia, humoristeja ja hauskalla tavalla kaatuilevia esiintyjiä.

Kaikkia aprillipiloja ei liene vielä bongattu: huippuvinkeä uutinen löytyi esim. Taloussanomien sivuilta: luottokortti, johon on liitetty kasvihuonekaasuja vähentävä ohjelma ja jota ei ole tehty muovista vaan maissista.

Klassisimpia aprillipiloja on listattu BBC:n sivuilla (englanniksi): mukana mm. ikisuosikki sveitsiläisten spagettipuiden uuden sadon riskeistä kertova juttu. Suomeksi aprillipilojen parhaista kerrotaan myös Ylen jutussa.

Aprillipiloista jutellaan myös Ilta-Sanomien keskustelussa.

Itse odottelin saavani haaviini joitain todella uskomattomia vedätyksiä, mutta Taloussanomia, SAS:ia, Aamulehteä ja IRC-Galleriaa lukuun ottamatta kunnon naurut jäivät saamatta. Täten kerronkin tässä muutaman vinkin, joita olisi voitu käyttää uutisankkoina.

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) siirtyy vihreiden puolueeseen henkilökohtaisiin syihin vedoten
”Yhteiset näkemykset Merikukan kanssa nyt tärkeitä”, kertoo rakastunut Matti.

Uudesta pika-kotikaljauutteesta ennustetaan vapun hittituotetta
Ensimmäistä kertaa uutteella voidaan valmistaa kotonakin 4,7% olutta – vain parissa minuutissa! Näytepusseja 5 litran erään jaetaan tänään ilmaiseksi Alkoissa, mutta vain täysi-ikäisille.

Geenitutkijat julkistavat uusia mahdollisuuksia:
Todennäköisesti ensi vuonna jo saatavana geeniteknologian avulla valmiiksi maustettua lihaa.

----------------

Mikä oli sinun suosikkipilasi tänään? Onko sinulla hauskoja aprilli-ideoita? Kerro ideasi tuleviksi aprillipiloiksi kommenttilaatikossa!

Lisäys 2.4.2007
Hyvänen aika, kommenttilaatikko oli jostakin syystä hävinnyt tästä jutusta! Tahaton moka, anteeksi vain lukijoille. :) Nyt laitoin kommentit takaisin, toivottavasti nyt toimii. Jos teille sattui hauskoja aprillijuttuja eilen, kertokaa ihmeessä!

Vaalikarttua, siskot ja veljet!

2007-02-21T21:32:00.001+02:00

Olen mielenkiinnolla seurannut Blogistaniassa vellovaa keskustelua vaalilupauksista lapsiperheille ja siitä kuinka se herättää närää yksinasuvissa – miksei meille luvata mitään? Meitä on paljon, me äänestämme. Joo, totta.

Benropella oli mielestäni hyvä huomio, josta kaikki varmaankin ovat kohtuullisen samaa mieltä: Puheena olleessa artikkelissa ”lapsiperheen elämän vaikeudesta” esimerkkinä käytetty perhe, jonka Metroauto Areenan toimitusjohtaja/perustaja/osakkeenomistajan kotivaimo ja pikkuperijöiden äiti valittelee lapsilisän pienuutta, ei välttämättä osu kaikkein kireimpään saumaan esimerkkinä ”köyhästä lapsiperheestä”. Mut hei, ehkä Iltahötön toimittajat eivät vaan tunne yhtäkään muuta lapsiperhettä, niitähän on niin harvassa. Tai ehkä tosiaan on niin, että toimitusjohtajalla vain kerta kaikkiaan menee niin paljon rahaa työauton bensaan, että pikkuvaimo kasvattelee kolme lasta ihan pelkillä lapsilisillä. Ja Iltahötön palkkioilla.

En halua(isi) provosoitua, koska nähdäkseni kaikki [sic!] osapuolet ovat jo suoriutuneet siitä puolesta jo ihan kiitettävästi, mutta eräs näkökulma särähti pahasti korvaani Mean blogilla kyläillessäni.

”Mistä lähtien joidenkin ei ole tarvinnut laskea etukäteen, minkä halun pystyy tyydyttämään ja mistä pitää luopua, koska rahaa ei ole? Olenko ymmärtänyt jotain väärin? Eikö enää tarvitsekaan itse kustantaa omia mielihalujaan?”
Ja vielä (kommenteissa) "Minä tosin olen hiukan sitä mieltä, että ennen nykyistä kaikki-mulle-nyt-heti-mentaliteettia perheet suunnittelivat lastenhankinnan nimenomaan oman tilipussinsa mukaan. Tukia ei juurikaan ollut, joten oli pakko."

Mjaah. Että siis esimerkiksi mummoni, jonka ympärivuorokautiset päivät nuorna vaimona sodan jälkeen kuluivat lähinnä sotainvalidimiehensä hoitamiseen (miehen eläkerahoilla ilman omia tuloja), teki ihan huvikseen (ts. tyydyttääkseen mielihalujaan) omaishoitaja-kotiäitinä 16 lasta jaloissa pyörimään "suunnitellen tilipussinsa mukaan"?

Muistan kuulleeni joskus, että tukien puuttumisen lisäksi ei silloin ennen ollut juuri ehkäisymenetelmiäkään. Saatoin kuulla väärin.

PS: Vaikka pari lapsista kuoli jo pienenä ja he säästivät näin kätevästi rahaa, kaikista lopuista kasvoi ihmeen kaupalla sittemmin aikuisia veronmaksajia, jotka tekivät Suomeen lisää veronmaksajia, jotka tekevät Suomeen tällä hetkellä lisää veronmaksajia... jokusen.

Minulla ei ole lapsia. Mutta minäkin olen lapsiperheeseen syntynyt. Niin kuin varmaan joku muukin. Ehkä jopa muutkin yksineläjät kuin minä.

Itse olen valitettavan pienituloisella alalla, enkä uskalla edes kuiskata sanaa ”asuntolaina”, koska lähitulevaisuudessa ei ole mitään tietoa siitä, millä sen varsinaisesti maksaisin takaisin. Siltikään en kehtaisi tästä hyvästä moittia lapsiperheitä lasten hankkimisesta näinä pätkätyöllisyyden ja hyvinvointiyhteiskunnan käsitteen äärimmilleen venymisen aikoina. Pikemminkin pidän sitä ihailtavan rohkeana vastavetona, joka osoittaa että kaikki toivo ei ole vielä mennyt.

On se biologia vaan kumma juttu, pistää ihmisen lisääntymään, vaikka se ei välttämättä ole taloudellisen suunnittelun näkökulmasta kovin järkevää. Ihmiskuntahan on historiallisen tunnettu järkevästä suunnittelukyvystään ja loogisesta toiminnastaan.

Siksi kehitysmaissakaan ei hankita juuri koskaan lapsia, koska sehän ei ole niissä oloissa taloudellisesti järk... öh.

Voitaisiin vaikkapa sanoa, että jos kaikki ihmiset olisivat aina olleet näin järkeviä rahankäyttönsä suunnittelussa, sitä olisi kulunut aikojen saatossa paljon vähemmän. Niin kuin luontoakin. Eihän pari villi-ihmistä paljon kuluta.

– Jälkeiset –

Muuten: Käsi ylös, ketä ei naurata kun kuulee samassa lauseessa sanat ”edellyttää”, ja ”kohtuullisuutta vaalilupauksissa”.

Muuten 2: Käsi ylös, joka on joskus todennut että vaalilupaus + ehdokkaan valinta ei pääsääntöisesti = toteutunut lupaus. (Osaatteko kuvitella millainen taivas maan päällä Suomi olisi – niin yksin asuville, lapsiperheille kuin vanhuksillekin – jos puoletkaan olisi toteutunut; tai edes yritetty toteuttaa?)

Muuten 3: Käsi ylös, kuka on todella vakavissaan sitä mieltä, että pienituloinen (oikeasti pienituloinen) pariskunta, joka saa lapsia, ei keskimäärin ota ”vastuuta elämässään tekemistä ratkaisuista”. [Kolkkoa naurua tähän väliin.]

Muuten 4 (tämä on viimeinen, lupaan!): Käsi ylös, kenen mielestä äkkijyrkkä muiden osapuolien nenänvarttaan pitkin tuomitseminen ja täysi kyvyttömyys ymmärtää kenenkään muun toimintaa kuin omaansa, on jo jotenkin niin junttimaista ja aivan passé.

En muista kenen blogista ajatuksen luin, mutta mahtavastihan hyvätuloisilla kansanedustajakonkareilla menee, kun pienituloiset lapsiperheet/yksinasuvat/sinkut/ eläkeläiset/yksinhuoltajat/lainanmaksajat mätkivät vain vaalikartulla toisiaan – eivätkä siis ryhdy yhteiseen kuoroon, jota kaiketi jokusen edustajan olisi pakko jo vähän kuunnellakin. Ja ehkä tehdä vähän töitäkin sen valtaisan päivärahansa eteen.

Mutta miksipä turhaan, kun voi ottaa Arkadianmäellä mukavan asennon ja seurata komediaa, johon ei tarvitse edes ostaa lippuja.

Tervehdys taas

2007-02-05T03:53:00.000+02:00

Kyllä, ne ovat haamupäivityksiä. Vaihdoin uuteen Bloggeriin. Pahoitteluni.

Yritän keksiä, miten niistä pääsisi eroon. Jos jollakulla on vinkkiä tarjota, se otetaan kiitollisuudella vastaan. :)

Sillä välin, voikaa hyvin ja varokaa flunssaa. Onneksi se ei voi tarttua teihin tämän blogin välityksellä - muutoin teidän kannattaisi perääntyä täältä äkkiä. Atshiih!

Analogiaa

2007-02-03T01:05:00.000+02:00

Mitä mieltä olisitte ravintolasta, jossa:

* Sisäänpääsy maksaa monta sataa euroa.
* Ravintolan ruuat tehdään mm. teidän verorahoillanne, vaikka ette olisi koskaan nähnytkään koko ravintolaa.
* Istuessanne pöytään tarjoilija tuo teille noin puolen tunnin - tunnin välein jotakin ruokaa, jota ette ole edes tilannut.
* Ravintolassa tehty ruoka on selvästi tehty pienellä budjetilla ja nahistuneista aineksista.
* Suurin osa ruuasta on uudelleenlämmitettyjä tähteitä joltakin muulta illalta – tai jopa tehty vuosia/vuosikymmeniä sitten.
* Sama lautasellinen tuodaan pöytään monta kertaa päivässä. Vain joskus ruokaa on hiukan hämmennetty, että se näyttäisi jotenkin erilaiselta.
* Yrittäessänne tilata jotakin, tarjoilijaa ei kiinnosta, vaan hän sanoo että tätä on nyt tarjolla: ota tai jätä.
* Jos pyydätte jotakin ruokaa josta kuitenkin olitte alkaneet pitää, tarjoilija kertoo että sitä tarjoillaan vain joka kolmas vuosi syyskuussa – jos kuu on silloin oikeassa asennossa.
* Pyytäessänne edes mausteita, tarjoilija katsoo teitä yhtä tyrmistyneenä kuin sairaalakokki vatsaleikkauspotilasta, joka vaatii chilipataa, voita, suolaa, viskiä ja jälkiruuaksi sikarin.
* Vaikka et söisi koskaan muruakaan tästä ruuasta, jota siis et ole alunperinkään tilannut, tarjoilija antaa sinulle pöydässä istumisesta tasaisin väliajoin 208,15 - 215,40 euron laskun.
* Jos et maksa laskua joudut vankilaan.
* Vaikka et kävisi ravintolassa koskaan, ravintola lähettää monta kertaa vuodessa verorahoillasi palkatun tarjoilijan kotiovellesi vihjailemaan, että olet kuitenkin käynyt ravintolassa salaa, ja eiköhän olisi jo aika maksaa se lasku.
* Jos onnistut aukottomasti todistamaan tarjoilijalle, että et todellakaan ole käynyt ravintolassa, parin kuukauden kuluttua sama heppu on oven takana samojen vihjailujen kanssa.

Niin. Tällaisesta ravintolasta ei varmaan kirjoitettaisi juuri kehuvia arvosteluja lehtiin.
Verrattain samoilla ehdoilla maksetaan kuitenkin televisiomaksut joka vuosi.

Marinadi kertoi saavansa kummastuneita katseita ja kysymyksiä osakseen kertoessaan, että hänellä ei ole televisiota. Niin kuin jo ehkä arvasittekin, ei ole minullakaan.

Tämä teidän on pakko kuulla

2007-01-17T21:19:00.000+02:00

Epävireinen piano, huono kamera, surkea mikrofoni ja kuvaajana ylpeä vanhempi/sisarus/kaveri.

Ja 10-vuotias poika, joka soittaa kuin enkeli.

Oman sävellyksensä.

Uskomatonta.

Esiintyjänä Benyamin, kappaleen nimi on True Love.

Haamupäivitys

2007-01-13T21:42:00.000+02:00

Pahoittelen haamupäivitystä. Päivitin vihdoinkin joululahjaostoksia käsitellyttä juttua, jonka laajensin nyt koskemaan muitakin lahjaostoksia. Koska muutin otsikon (alunperin Joululahjaideoita), myös juttuun viittaava linkkiosoite on muuttunut - otsikko on nykyään Lahjaideoita ja osoite sen mukainen. Jos teillä on ollut linkki tähän juttuun, kannattaa ehkä päivittää se. Kiitos vielä kerran kaikille linkkivinkkejä lähettäneille. :)

Toivotus

2006-12-22T19:47:00.000+02:00

Jouluksi toivon
sen ainoan mantelin
riisipuuroosi,
kynttilöitä hämärään,
kotiisi kuusen tuoksun.

Ensi vuodeksi
sen ison lottovoiton –
joka päivääsi
hulvatonta naurua,
ystävän läheisyyttä.

Lahjaideoita

2006-11-25T15:41:00.001+02:00

Lahjoja pitäisi ostaa? Ruuhkat eivät houkuta? Haluaisit olla eettinen kuluttaja? Näistä verkkokaupoista voi hankkia lahjoja ja käyttötavaraa hiukan paremmalla mielellä.

Hyväntekeväisyys-, avustus- ja ihmisoikeusjärjestöjen verkkokaupat:

Unicefin verkkokauppa
Täältä löytyy mm. kortteja (myös yrityskortit), leluja, pehmoeläimiä, pelejä, vaatteita, kalentereita, muistikirjoja, kirjepaperisettejä jne. Ostamalla täältä autat Unicefin kansainvälistä lastensuojelutyötä. Unicefilla on myös valtavan hienoja Pehmeitä paketteja.

Mannerheimin lastensuojeluliitto
Verkkokaupasta löytyy esim. vaatteita ja muita tekstiilejä (Lapset Ensin -mallisto) sekä korusähkeitä ja adresseja. MLL tekee varoilla suomalaista lastensuojelutyötä ja tukee lapsiperheitä vaikeissa elämäntilanteissa.

Pelastakaa lapset
Tarjolla laadukasta keramiikka- ja lasitaidetta, leluja, paitoja ja pusakoita, sekä erikoisia tarina-, myytti yms. korttisarjoja. Ostamalla täältä tuet lastensuojelua meillä ja maailmalla.

Suomen Punainen Risti: Hyvän Mielen Verkkokauppa
Verkkokaupassa näyttääkin olevan aivan erityisen monipuolinen tuotevalikoima, josta löytyy mm. ihana Martta Wendelin -seinäkalenteri, musiikki- ja dvd-levyjä, kauniita kortteja, Aarikka-tuotteita, tekstiilejä, koruja ja myös kaikenlaista käytännöllistä.

Kummijärjestö Plan Suomen verkkokauppa
Sieltä löytyy mm. pelejä, satukirja, vaatteita, Aurinkolintu- ja Eko-koruja, kortteja, CD:itä ja muuta lahjaksi sopivaa. Yrityksille yhteistyömahdollisuuksista löytyy tietoa Yritysyhteistyö-sivulta. (Plan Suomen järjestön sivut löytyvät täältä.)

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin Suomen verkkokauppa
Paitoja, muita tekstiilejä, joulukortteja yms.

WWF Suomen verkkokauppa
Eläin- ja luontoaiheisia tavaroita luonnonsuojelun hyväksi. Korttien lisäksi liikkeessä on kattava valikoima vaatteita, pehmoeläimiä, leluja, kodintekstiilejä ja muuta lahjatavaraa. Kortteja myös yrityksille. WWF eli Maailman luonnonsäätiö toimii yli 100 maassa.

Eläinsuojeluliitto Animalian verkkokauppa
Tarjolla taidetta, postikortteja, t-paitoja, kirjoja, koruja ja monenlaista muuta.

Suomen Luonnonsuojeluliiton Luontokauppa
Kaupasta löytyy hyvin monipuolisesti kaikenlaista: retkeily- ja ulkoilutuotteita, hoitotuotteita, Norppa-tuotteita, lahjatavaroita, kodintavaroita, tekstiilejä yms.

Kirkon ulkomaanavun nettikauppa
Täältä löytyy paljon joulutuotteita, kuten joulukortteja, kahvia, joulukoristeita, leluja, tekstiilejä, laukkuja ja kaikenlaista muuta mukavaa. Helsingissä on myös kauppa.

Syöpäjärjestöjen verkkokauppa
Tekstiilejä (mm. Syöpä-tuotteet), Aarikan Hiiri-tuotteita sekä kortteja ja adresseja.

Invalidiliiton verkkokauppa
Valikoimissa on paljon turva- ja terveystuotteita (kuten ensiapupakkauksia, kuumavesipullo, saunamyssy...), mutta myös muuta, esim. jäälyhtymuotit. Tulot menevät vaikeavammaisten palvelujen kehittämiseen Suomessa.

Autismi- ja Aspergerliitto
Verkkokaupasta löytyy esim. lasten maalaamia joulukortteja, kirjoja, paitoja ja muuta aiheeseen liittyvää.

Hyvän mielen lahjoja heille joilla on jo kaikkea:

World Visionin hieno idea: Lahjaksi lehmä -verkkokaupassa voit ostaa ystäville tai perheellesi lahjaksi tarvikkeita, jotka toimitetaan hänen nimissään lapsille ja heidän perheilleen kansainvälisillä kriisialueilla. Ystäväsi saa kortin, jossa lahjoituksestasi kerrotaan. Lahjat (esim. terveystarkastus, koulutarvikkeet tai ruokakori) toimitetaan perheille suoraan. World Visionilla on myös verkkokauppa, josta voi ostaa hauskoja paitoja. World Vision on maailman suurin kansainvälinen kummilapsijärjestö.

Kirkon ulkomaanavun Toisenlaisesta lahjakaupasta voit antaa ystävällesi lahjaksi mm. koulupukuja lapsille, puuntaimia, lääkkeitä, kanoja, puhdasta vettä, vuohen ja kaikkea muutakin tarpeellista lähetettäväksi ihmisille, jotka niitä tarvitsevat. Tarjolla myös erinomainen yrityslahjaidea.

Lahjoita solidaarisuutta!
Kansainvälisen solidaarisuussäätiön verkkokaupassa voit antaa lahjaksi esimerkiksi ammatin tai turvallisen yöpaikan. Säätiöllä on sivujen mukaan tällä hetkellä yhteistyö- ja kehityshankkeita Väli-Amerikassa, Afrikassa ja Karjalassa. Hankkeiden tavoitteena on auttaa ihmisiä auttamaan itse itseään.

Interpedia tarjoaa mahdollisuuden lahjoittaa esim. joulukortti- tai merkkipäiväkukkarahat kehitysmaiden lapsille. Tiedon lahjoituksesta voit lähettää vastaanottajan sähköpostiin Interpedian e-kortilla. Voit myös ohjata oman merkkipäiväsi lahjoitukset kehitysyhteistyöhön, ja sopia etukäteen jopa lahjoituksen kohteesta. Tulleista lahjoituksista saat itsellesi halutessasi listan. Interpedia myy myös adoptioaiheisia julkaisuja sekä tekstiilejä, joiden tuotto menee Interpedian lapsityöhön.

Ympäristöjärjestö Dodon iloinen ympäristölahja vie Madagasgarin pienviljelijöille mehiläishoidon aloituspaketteja ja Länsi-Afrikan Malin naisille puutarhakoulutusta ja viljelyvälineitä. Hyvää mieltä ja lisäksi tukea sekä ihmisille että ympäristölle.

I-Aidin Hyvät lahjat -kaupassa voit myös antaa lahjoja Intian Jaipuriin lastenkoteihin, katulapsille ja slummissa asuville perheille. Tarjolla koulupäiviä, vettä, ruokaa, huopia ja vaatteita.

Suomen lähetysseuran Onnen lahjat -kaupassa voit antaa lahjaksi kehitysmaiden lapsille mm. rokotteita, puhdasta vettä, koulukirjoja tai vaikkapa kaksi lammasta.

Muita hyvän mielen kauppoja:

Mentalwear on myös kiva paikka ostella lahjoja, vaikka kaikki sen tuotto ei menekään hyväntekeväisyyteen. Mentalwear avustaa joka vuosi erilaisia järjestöjä, kuten Suomen Mielenterveysseuraa, Alzheimer keskusliitto ry:tä sekä Aids-tukikeskusta. Mentalwearin suunnittelemia kampanjapaitoja voi ostaa Suomen Mielenterveysseuran verkkokaupasta.

Karma Shop myy sertifioituja reilun kaupan vaatteita sekä luomupuuvillasta ja kierrätysmateriaaleista valmistettuja tuotteita, joiden tuotantovaiheissa on tuettu kehitysmaiden työntekijöitä sekä ympäristöystävällisempiä tuotantotapoja.

MUMs helping mums tuo maahan eettistä designia eteläafrikkalaisten naisten pajoista. Tarjolla mm. vaatteita, koruja, laukkuja ja jopa huonekaluja.

Left-Online
Reilua kauppaa ja käsityötä suosivasta verkkokaupasta löytyy mm. koruja, vaatteita, kosmetiikkaa, pashmina-huiveja, tyynyjä yms. Sivusto on nykyään vain englanninkielinen.

Joulukin tulee joka vuosi:
Jos joulumieli on hukassa, anna sitä lahjaksi - saat samalla itsellesikin.

Joulukuussa alkaa myös vanha kunnon Joulupata-keräys haastemahdollisuuksineen. Kipaiskaapa siellä laittamassa muutama euro pataan. Niillä muutamalla eurolla viedään iso jouluilo johonkin perheeseen.

Muistathan myös Joulupuu-keräyksen, jolla Suomen nuorkauppakamarit keräävät joululahjoja eri kaupunkien lastensuojelun piirissä oleville lapsille. Kaipa melkein joka perheestä liikenisi pieni joulupaketti lapselle tai nuorelle, joka sen lisäksi, ettei ehkä voi edes mennä jouluksi omaan kotiin, näkisi muutoin Joulupukinkin menevän vain muille kylään?

Paikalliset lahjojenkeräyspaikat löytyvät omalta sivultaan, samoin kuin ohjeetkin. Helppoa kuin mikä, ja hyvä mieli kaupan päälle - sekä saajalle että lahjoittajalle. Suosittelen lämpimästi!

PS: Lisää vastaavia liikkeitä ja sivustojen linkkejä saapi lähettää. Päivitetään kun ehditään.
Kiitos vinkeistä, Marjut, Elvenroot, Qtea, Kulutusjuhlija, Vamppu, Jaatiina, Ilona ja Rndm.

(Edit 23.11.2008: Linkkejä päivitetty ja uusia lisäilty! Kaikkien linkkien pitäisi taas toimia. Jos jokin ei toimi, laitahan viestiä kommenttikenttään. :)

Siis anteeksi mitä?

2006-11-23T09:24:00.000+02:00

"Maalaisjärjen mukaan vanhemmat eivät ole vastuussa lapsistaan työaikanaan."

Joo, on ihan totta että kun minulla ei ole itsellä lapsia, niin siksi en varmaan ymmärrä tämän lauseen taakse kätkeytyvää raudanlujaa logiikkaa - mutta ihan oikeesti hei?

Merkintöjä W-planeetalta:

2006-11-21T23:35:00.000+02:00

Istuin tässä juuri koneen äärellä (lukemassa blogeja tietty), ja asunnollani kun on yleensä aika hiljaista, säpsähdin kun joku tuli iltakymmenen jälkeen soittelemaan ovikelloa ja koputtelemaan ovelle. No minähän en tosiaan avaa ovea jollen tiedä kuka siellä on (hyvästä syystä*), joten istuin vain ja kuuntelin. Kohta alkoi postiluukku kolista. Joku huuteli siellä luukusta epäselvästi, olin erottavinani jotain oven avaamisesta.

Huolestuin, että olisiko siellä sittenkin joku tuttu (vaikka millä hän olisi taloon tähän aikaan päässyt?) ja lähdin ovea kohti kuuntelemaan. Postiluukussa mutistiin sekavasti jotain, kuulin äänestä etten tuntenut häntä, humalassa tuntui olevan. "Avaa saatana...", ääni vaati ja jatkoi jotain. Sitten kuului jotakin äkäistä, postiluukun kolinaa ja lause loppui kiukkuisesti "...PASKA!" - ja henkilö kolautti luukun kiinni. Tuli hiljaista.

Palasin tietokoneelle. Noin 15 minuuttia myöhemmin kuulin kuinka (ilmeisesti oven takana elonmerkkejä tarkkaillut) vierailija palasi asuntoonsa.

*
Tällaista tämän talon elämä on. Ilmeisesti joku näistä talon hassunhauskoista asukkaista, joista yhtäkään en tunne millään tasolla, on saanut päähänsä että olen ärsyttänyt häntä jotenkin. Esimerkiksi siten, että seinänaapuri hänen toisella puolellaan, tai ala- tai yläpuolella, on pitänyt jotakin ääntä, ja hän on tulkinnut sen minun syykseni. Tai hän on riidellyt jonkun toisen naapurin tai siippansa kanssa ja päättänyt hankkia toisesta naapurista liittolaisensa - tai kerätä samantien listan nimiä riitakumppanin häätämiseksi. Tai on lukenut jonkun törkeän heippalapun ja päättänyt soittaa kaikki ovikellot läpi saadakseen kiinni sen joka sen on hänelle laittanut. Tai... oikeastaan mitä tahansa. Mikään syy ei tässä talossa ole mikään ihme. Yhteistä niille on yleensä että niihin liittyy läjäpäin aggressioita tai vaihtoehtoisesti kohdistamattomia seksuaalisia tarpeita.

Niin kuin sillä naapurilla, joka varastelee alakerran pyykkituvalta naisten alushousuja - suoraan koneesta, jollei muuten ole otollista tilaisuutta. Hän todennäköisesti asuu joissain niistä asunnoista heti siinä vieressä.

Taannoin - silloin vasta tuleva - kälyni oli kerran menossa ulos asunnostaan tässä samassa talossa, kun hän löi oven takaisin kiinni ja sanoi rauhallisesti veljelleni: "Mennään sittenkin vähän myöhemmin". Hetken päästä oven takana seissyt alaston mies palasi takaisin asuntoonsa.

Aina kotiin tullessani, ovea sulkiessa muistan olla hetken hiljaa kiitollinen siitä, että siinä on lukko.

*****

Pikkujouluajan kunniaksi vielä hiukan jouluisia vinkkejä. Enjoy!

Runotorstain syksyssä

2006-10-20T11:14:00.000+03:00

*

On syksy ja rakkaus nukkuu
liian, liian hiljaa.
Tuuli ajaa lehtiä pimeään,
päivisin valo hajoaa ajatuksen
mahdottomuuteen, sinisiin pilviin.
Minä kuljen lyhyitä päiviä pientä labyrinttiäni
edes ja takaisin, sinne ja tänne
alusta loppuun ja takaisin
enkä tiedä osaisinko pois.

On syksy ja kaipuu asuu
repaleisilla oksilla.
Mustat ojat virtaavat vettä,
kaivot asvaltissa pimeitä ovia
painajaisiin, lapsuuden satuihin.
Minä nukun raskaita unia yksin labyrintissäni
kynttilä palaen, ikkunassa
heijastukset häilähtelevät
kuin odotus avaraan valkoiseen.

*

Päivillä oli taas Hullua

2006-10-12T01:10:00.000+03:00

Hullut päivät ovat kuin surrealistinen elokuva – ihmiset vyöryvät paikasta toiseen silmät kiiluen kauhomassa tavaraa (joka ei minusta vaikuta mitenkään erikoisen halvalta), kuin rytmitön vuorovesi, ensin sukkalaatikoita kohti, yhtäkkiä vaihtaen suuntaa kohti kaulahuiveja ja nahkahansikkaita, keltaiset laatikot kaikkialla kuin betoniporsaat, ohjaamassa kulkua kohti, ohi ja toisaalle. Ajelehdit virran mukana puolisokkona, et tiedä minne päin mutta vastavirtaan ei uskalla yrittää – ohitat laatikollisia kenkiä, hiuslakkaa, leluja, heijastimia, röykkiöittäin koruja ja käsilaukkuja ja sukkahousuja, joita ihmiset kaivelevat kuin olisi dyykkauksen maailmanmestaruuskisat ja voittaja saa palkaksi koko kaatopaikan. Juuri kun luulet, että olet saavuttanut äimistyksessäsi jonkinlaisen kliimaksin, yhtäkkiä torvisoittokunta puhkeaa absurdiin humppaan rullaportaiden välissä, ihmiset sähköistyvät yhä kiivaampaan ostoliikkeeseen, ja suustasi purkautuu tahaton hihitys. Mutta kukaan ei huomaisi vaikka laulaisit hoosiannaa, asiakaskunta on eksynyt Maija Poppasen tähtikuvioiden sirkukseen ja vihdoinkin, lastenvaunut auraavat edelläsi tietä ulos, keltaisten pussien valtaamalle kadulle.

Kirjavinkki

2006-10-07T11:30:00.000+03:00

Tunnetko ihmisen, johon sopii yksi tai useampi näistä piirteistä:

- Hän on hurmaava ja jollakin tapaa lumoavan erityinen, mutta pidemmän päälle huomaa, että hän käyttää muita vain oman etunsa ajajina – hurmaavuus voi rakoilla yllättävänkin rajusti, jos joku sanoo hänelle ”ei”

- Hän saa sinut tuntemaan häneen tutustuessaan, että sinäkin olet jotenkin ihmeellinen hänen seurassaan, mutta lopulta huomaat, että imartelun tarkoitus on vain saada sinulta ihailua, hänen auransa kiillottamista.

- Hän joutuu usein käsittämättömästi riitoihin muiden ihmisten kanssa, mutta aina siksi, että nämä muut ihmiset ovat jotenkin kohdelleet häntä väärin, he vainoavat häntä tai vehkeilevät hänen selkänsä takana.

- Hän ei näytä omaavan omaatuntoa, mutta saa taitavasti lähipiirinsä tuntemaan häpeää milloin mistäkin. Loukkauksia voidaan jaella hymyillen, rakastavasti, huolestuneesti, asiallisesti ”huomauttaen”, usein myös rehellisyyden nimissä. Niiden tarkoitus on saada vastaanottaja häpeämään tai tuntemaan itsensä huonoksi, samalla kun niiden antaja säilyttää oman ystävällisyyden tai kunniallisuuden leimansa.

- Hän kohtelee muita kylmästi ja raivostuu helposti, jos ei saa kaikkea mitä haluaa. Raivo voi näkyä myös halveksuntana, syyllistämisenä, välien katkaisemisena tms.

- Hän saa toiset tuntemaan syyllisyyttä asioista, joita hän on tehnyt. Syyllinen on joka tapauksessa aina joku muu: jokin yritys, pomo, naapuri, kirkko, perhe, kaverit, kuka tahansa paitsi hän.

- Hän ei pysty tuntemaan empatiaa, asettumaan toisen ihmisen asemaan tai tunnistamaan muiden ihmisten tunteita tai tarpeita. Hän oppii kuitenkin käyttämään toisten heikkouksia taitavasti hyväkseen.

- Hän on vaativa luonne, ja odottaa kaikilta, että he tarjoavat hänelle sitä mitä hän haluaa, ilman kuitenkaan normaalia vastavuoroisuutta – ikään kuin kaikki olisivat jollain tapaa velkaa hänelle.

- Jos joku toinen menestyy, hän kiirehtii välittömästi estämään sitä, tai mitätöimään sen arvottomaksi, jos ei voi käyttää sitä oman arvonsa korostamiseen (esim. ottamalla työpaikalla kunnian toisten teoista).

- Hän vaikuttaa muita kohtaan ylimieliseltä ja ylemmyydentuntoiselta, eikä siedä arvostelua toiminnastaan.

Narsistiin voi törmätä työpaikalla, kirkossa, yhdistyksessä, harrastuksissa, koulussa – tai omassa lähipiirissä. Joissain tapauksissa tämä ihminen tulee myös pysymään elämässäsi, ja hänen kanssaan on pakko tulla toimeen. Täysimittaista narsistista persoonallisuushäiriötä esiintyy yhteiskunnassa vain parilla prosentilla, mutta narsistisia piirteitä esiintyy huomattavasti suuremmalla määrällä ihmisiä.

Narsismi syntyy varhaislapsuudessa, kun lapsen emotionaalisiin tarpeisiin ei vastata tai ne jopa kielletään (liika ankaruus tai välinpitämättömyys, lapsen käyttäminen omien emotionaalisten tarpeiden täyttäjänä, itsenäistymisen tukahduttaminen niin että lapsi ei pääse terveesti ”irti” vanhemmastaan jne.). Narsismi on lisäksi yleistymässä.

Narsistinen ilmapiiri voi myös työpaikalla, uskonnollisessa yhteisössä tai muussa ryhmässä, jos siellä olevalla narsistisella ihmisellä on riittävästi valtaa (ja valtaa narsisti haluaa). Asiaa ei auta se, että yhteiskunnassamme narsistiset piirteet ovat laajalti hyväksyttyjä ja jopa rohkaistuja, esim. yrityselämässä tai muussa yhteisössä, joka pyrkii menestymään. Koska narsisti on usein hyvin karismaattinen, narsismia esiintyy laajalti esim. uskonnollisessa herätysliikkeessä. Tällainen ympäristö houkuttelee narsistia, koska se tarjoaa narsistille niin paljon tilaisuuksia henkilöpalvontaan, ihailuun ja valtaan.

Miksi aina sinä? Narsismin seitsemän syntiä (kirj. Sandy Hotchkiss) on kirja, joka paitsi kertoo erilaisista narsismin ilmenemistavoista niin yhteiskunnallisella tasolla kuin yksittäisissä ihmisissäkin, myös siitä, miten narsistiset piirteet syntyvät varhaislapsuudessa, ja ennen kaikkea, kuinka narsistin kanssa voi tulla toimeen ilman että oma itsetunto on sen jälkeen riekaleina.

Jos törmäät usein narsismiin uskonnollisissa yhteisöissä, tai olet itse jonkin verran uskonnollinen, kannattaa lukea myös Raimo Mäkelän ohut kirja Naamiona terve mieli – Kuinka kohtaan luonnehäiriöisen. Se kertoo narsismista yleisestikin, mutta puhuu aika paljon uskonnollisista yhteisöistä ja uskonnon suhteesta narsismiin. Se myös kertoo, miten voi tulla toimeen sekä narsistin että omantuntonsa kanssa.

Tyttökoulusta johtajanpaikalle

2006-09-24T12:09:00.000+03:00

BBC News kertoo tutkimuksesta, jossa tutkittiin vuonna 1958 syntyneiden naisten myöhempää menestystä työelämässä, ja erikoinen seikka tuli esiin: tyttökouluissa opiskelleet naiset menestyivät paremmin työelämässä ja saivat parempaa palkkaa kuin sekakouluissa opiskelleet ikätoverinsa.

Outoa, vai? Vai eikö sittenkään?

Tutkija, tohtori Alice Sullivan, spekuloi, että kouluissa, joissa oli vain yhtä sukupuolta, opiskeltiin vähemmän todennäköisesti ”gender stereotyped subjects” eli sukupuolisidonnaisia aineita. Ihmiset olivat vapaampia valitsemaan oppiaineensa omien todellisten kykyjensä kuin sukupuolinormien perusteella, eli tyttökoulujen tytöt ottivat enemmän aineikseen A-tason matematiikkaa ja tieteitä, ja poikakouluissa pojat saattoivat huoletta ottaa aineikseen kieliä ja A-tason äidinkielen.

Naiset, edettyään myöhemmin näin ”miehisempiin” ammatteihin kuin sekakoulussa heiltä olisi odotettu, ja mahdollisesti, koska he olivat itsevarmempia neuvotellessaan palkoistaan, heidän palkkatasonsa määräytyi todennäköisemmin korkeammaksi. Professori Diana Leonard samaisesta tutkijaryhmästä spekuloi myös, että naiset ottivat myös naisvaltaisilla aloilla maskuliinisemman roolin, esim. valitsivat työkseen mieluummin tieteen alojen opetuksen kuin ranskan kielen opetuksen.

Jos tutkimus herättää ansaitsemaansa huomiota, se asettanee uusia kysymyksiä siitä, miten tyttöjä ja poikia sekakouluissa kasvatetaan, ja kuinka tätä asenteiden iskostamista lasten päähän voitaisiin estää, niin että he eivät tuntisi tarvetta valita aineita, joita yhteiskunta tuntuu heiltä odottavan.

Tämä herätti minussa muistoja omasta peruskoulustani ja sen asenneilmastosta. Tytöistä, jotka hymyilivät opettajalle kiltisti ja menestyivät käsitöissä ja äidinkielessä, pojista jotka metelöivät tunnilla ja alkoivat menestyä matemaattisissa aineissa. Opettajista, jotka olivat kumartuneena ”hankalien” poikien pulpettien ylle. Kuten varmaan jo arvaattekin, minulla on tästä kaikesta mielipide. Koska te nyt olette täällä, niin voitte yhtä hyvin lukeakin sen.

Sukupuoliorientoitunut opetus alkaa jo pienenä lapsena.

Koulussa kiltit tytöt saavat väistyä syrjään, kun ”pojat vain tarvitsevat enemmän”. Jo ensimmäiseltä luokalta alkaen annetaan malli, jossa tyttöjen tehtävä on mukautua ja olla kilttejä, kun pojat saavat enemmän huomiota ja heitä koulitaan ”oikeaa” työelämää varten. Tytöt puurtavat matematiikan parissa, mutta opettaja huomaa vain pojat, jotka ovat raisuja, heitä on vaikea saada keskittymään, toisin sanoen he vaativat enemmän aikaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö oppimisvaikeuksista kärsiville pojille (ja tytöille) tulisi aikaa antaakin, vaan sitä, että asenneilmasto kouluissa on oletuksena se, että pojat ”saavatkin” olla villejä ja hankalia, koska he ovat poikia, kun taas tyttöjen ”pitää” olla kilttejä ja mukautuvaisia, ja hyväksyä se, että opettajalla ei vain ole heille aikaa, koska ”kyllähän te tytöt ymmärrätte”. Samanlaista vinkkiä ei, hämmästyttävää kyllä, pojille koskaan anneta.

Silmä kovana vahditaan, että paraniko poikien tulos viime kokeesta, auttoiko opetus. Täten tytön saavutukset, esim. hyvät arvosanat matematiikan kokeessa, tavallaan mitätöidään ja jätetään huomiotta. ”Tytöthän ovat tunnollisia joka tapauksessa.” Näin tyttö oppii että häneltä ei odotetakaan mitään tällä saralla, se ei herätä kannustusta kenessäkään, vaan matematiikka (yms.) on ilmeisesti poikien laji. Siinä ei kannata menestyä, jos on tyttö, koska kukaan ei kuitenkaan huomaa sitä.

Muistelen lukeneeni joskus tutkimuksesta, jossa suomalaiset tytöt aloittaessaan koulun olivat mm. juuri matematiikassa yhtä hyviä kuin pojat – ensin. Kunnes ensimmäisen luokan jälkeen poikien tulokset alkoivat parantua tyttöjen tuloksiin nähden. Tätä on usein kansanomaisesti pidetty merkkinä siitä, että tytöt olisivat jotenkin matemaattisesti lahjattomampia. Edellisten tutkimusten perusteella olisin kuitenkin taipuvainen uskomaan, että tämä johtuu nimenomaan kannustuksen puutteesta ja stereotypioista, joita me niin rakastavasti lapsillemme tarjoilemme.

Lapsi tarvitsee oman osansa huomiosta, ja jos sitä huomiota ei saa matematiikalla, niin tyttö huomannee hyvin pian, että muilla aineilla sitä saa – esimerkiksi vaikka pätemällä äidinkielessä ja käsitöissä, aineissa joissa poikien taas uskotaan olevan huonompia. Näissä aineissa tyttöjen odotetaankin menestyvän, ja sitä kannustetaan.

En muuten usko hetkeäkään, etteikö virkkaus onnistuisi poikalapselta aivan yhtä ketterästi kuin tytöltäkin, jos häntä vain ei katsottaisi karsaasti sellaisen takia. Mutta sellaista työtä ei pidetä tärkeänä: kaikkihan hoituu tehokkaammin vaikka jollakin koneella – ja kuka niitä patalappuja oikeasti tarvitsee? Siksi käsitöiden tekeminen on ihan kivaa puuhaa – tytöille. Voi tehdä vaikka vaatteita sille vauvalle, jonka saattaminen maailmaan tulee olemaan hänen varsinainen tehtävänsä. Mutta ei se poikien hommaa ole, sellainen.

Lapsilta ei voi odottaa sellaista luonteenlujuutta, joka vastustaa yleisiä mielipiteitä ja stereotypioita hädin tuskin kymmenvuotiaana. Meidän aikuisten on huolehdittava siitä, että lakkaamme syöttämästä niitä lapsillemme – edes hyvää tarkoittaen ja rakastavasti, niin kuin tällaiset pikku vinkit usein annetaan.

Epäilemättä tuon yllämainitun tutkimuksen tytöillekin syötettiin stereotypioita kotona suut ja silmät täyteen – etenkin siihen aikaan. Mutta hämmästyttävää kyllä sillä oli kovin vähän merkitystä sen rinnalla, että koulussa he saivat päteä omilla ansioillaan. He eivät joutuneet olemaan ”kilttejä tyttöjä”, jotka antavat periksi poikien rinnalla, vaan oppivat kenties todella kilpailemaankin. Aikuisena he eivät varmaankaan enää ottaneet vastaan niitä hienovaraisia vihjeitä, jotka sanoivat ”ethän sinä voi kilpailla / vaatia isoa palkkaa / hakea ison pomon paikkaa, sinähän olet tyttö”. Niitä ei opetettu heille silloin kun he olivat pehmeitä ja mukautuvaisia.

Onko tällaiseen asenneilmaston muutokseen mahdollisuutta esim. Suomen luutuneessa koulutusjärjestelmässä? Voimmeko oppia antamaan tilaa ja huomiota kouluissamme matemaattisissa tai analyyttisissa, esim. tieteen alan oppiaineissa menestyville tytöille? Voimmeko luopua ajatuksesta, että kiltin tytön tehtävä on ajautua niille aloille, joita pidetään naisellisina, hoivaavina, ja luopua käsityksestä, että nämä alat eivät pojille sovi, koska ”pojat eivät ole sellaisia”? Voimmeko hyväksyä tyttöjen kilpailullisuuden ja lakata opettamasta, että tyttöjen pitää suunnata kunnianhimonsa työelämän sijasta henkilökohtaiseen elämänalueeseen, jolla tytöt ”ovat parempia kuin pojat”? Kaikki koulutus ammatteihin alkaa jo peruskoulusta.

Entä jos yrittäisimmekin pienestä asti kouluttaa kaikki lapsemme kaikille aloille, riippumatta sukupuolista? Pystymmekö me aikuiset luopumaan opettaessamme omista stereotyyppisistä kuvitelmistamme siksi aikaa, kunnes saisimme selville, mitä nämä meidän tulevaisuutemme toivot oikeasti haluavat tehdä?

Teematorstaita

2006-09-21T20:19:00.000+03:00

Valokuvatorstain viesti:

Vain miehille.

______________________________________________

Runotorstain kuoresta putkahti omituinen viesti. Vaikka se ei olekaan runo, menköön nyt silleensä tällä kertaa, kun kerran tänne tuli. Tähän voisi lisätä esittelynä, että sanotaan, että nuoruuden huikean ja ihastuttavan olemuksen mukaisesti, nuorten odotukset tulevaisuudestaan ovat ehkä hiukan epärealistisia. Tämä ei siis ole lainaus, vaikka löysinkin joskus tämäntyyppisen kirjeen varastoistani. Ehkä tämä on jonkinlainen mukaelma sen kirjeen muistosta.

Pyydän näin jälkikäteen anteeksi toiveikkaalta nuorelta minulta. Toivottavasti en loukkaantunut. Mutta onneksi en tuntenut minua vielä silloin. ;)

"Rakas minä,

kun luet tätä, olet varmasti jo muuttunut aivan eri ihmiseksi kuin tätä kirjoittava minä. Kadehdin sinua jo, olet varmasti niin kaunis ja onnellinen.

Olethan jo menestynyt, niin kuin halusin, ja hankkinut loistavan vaatevaraston kuuluisimmista liikkeistä – ei tietenkään suomalaisista? Sait sen lottovoiton ja muutit Karibialle? Tai opit soittamaan pianoa niin kuin pitää, ilman sormien hermostunutta hyppelyä väärillä koskettimilla – pitänyt huippukonsertteja kansainvälisillä lavoilla? Olet varmasti joka tapauksessa rikas, esimerkiksi kuuluisa kansainvälinen kirjailija – vaikka sanotaankin että kirjailemisella ei voi rikastua niin eihän se toki sinua koske, niin kuin ei Kaari Utriotakaan. Ehkä tunnetkin hänet?

Oletko jo tavannut lukuisilla matkoillasi sen Michael Knightin näyttelijän ja todennut hänet yhtä hurmaavaksi luonnossa kuin Ritari Ässänä? Tai edes sen MacGyver -tyypin, mikäsenytolikaan? Olet varmasti käynyt hurmaavia keskusteluita monien kuuluisien ihmisten kanssa. Oletko jo muuttunut häikäiseväksi kaunottareksi, jota ihailevat katseet seuraavat, niin kuin niissä kirjoissa, joita luit – tai no, minähän luen niitä edelleen.

Minä olen täällä menneisyydessä ikuisesti, sinun varjonasi, eikö se tunnukin kummalliselta? Tämän kirjeen kirjoittaja ei ole koskaan muuttunut niin kuin sinä. Muistatko minut vielä?

Muutithan kotoa jo kuusitoistavuotiaana, muutithan? Jeez, toivottavasti et ainakaan ENÄÄ asu siellä, näiden vanhusten kanssa! Yyh! Niin kuin se naapuri, muistatko? Oikeesti hei, ethän?

Olet kai naimisissa ja sinulla on komea mies ja ihania lapsia, jotka eivät ole sellaisia takapihan kakaroita niin kuin täällä, eikö niin? Äläkä anna tyttäresi pussailla mitään luusereita metsiköissä, muista se. Vaikka nehän ovat kai jossain hienossa koulussa jo. Etkä ole varmaankaan päästänyt itseäsi repsahtamaan, vaikka olet jo niinkin vanha. Jo kaksikymmentäviisivuotias. Huh, onpa vaikea kuvitella minua niin vanhana!

No, onnea matkaan kuitenkin, jatka samaa rataa. Muista aina että minä olen täällä, sinun sisälläsi. Elät sitten 125-vuotiaaksi, niin kuin lupasit minulle. Vaikka oletkin silloin kurttuinen ja vanha, ei se haittaa. Tiede keksii varmasti siihen mennessä nuorennuspillerin, jotta voit olla taas niin kuin minä. Paitsi rikkaampi ja paremman näköinen, tietysti.

Ystävyydellä,
sinä, 13 vee."

Valokuvatorstai

2006-09-03T12:08:00.000+03:00

15. haaste on
Valo

Runotorstai

2006-08-24T23:51:00.000+03:00

*

Minä haluaisin pitää sinua sylissäni kuin
perhosensiipiä, avoimesti
varoen sateenkaaresi värejä.

Sinä olisit valmis lähtemään milloin tahansa
päättäisit silti jäädä tähän: valoon,
keveään lämpöön.

Minä haluaisin ojentaa painavan sydämeni
ja ottaa sinut sinne
pelkäämättä että muserrut minuun.

Puheemme olisi äänetöntä aaltoliikettä,
silmistä toisiin versovaa vihreää
syyslehtisessä mullassa.

Jos haluaisit, voisit pitää kädestäni kiinni
väkijoukossa, keskellä meteliä –
me olisimme yhdessä hiljaa.

Minä tuntisin kämmenesi lämmön, ja
elämänviivani lepäisi ihoasi vasten
niin kuin perhosen siipi.

*

Jatkoa edelliseen

2006-07-01T13:41:00.000+03:00

Keskustelu on leimahdellut edellisen jutun kommenteissa valkoimenaan. Tähän vastasinkin jo, mutta koska vastaukseni lähti uusille urille, teen lopusta oman merkintänsä.

Pienyrittäjyyden puolesta puhunut halusi tuoda esille, että äitiysloman lisäkulut voivat kaataa pienyrityksen. Totta. Kuten varmaan työntekijän tai omistajankin pitkä sairausloma ja monet muut asiat, joita ei voi palkkausratkaisuilla pätevästi ennakoida. Nyt emme kuitenkaan puhu pienyrityksestä, kun puhumme Turun Sanomista.

Lisäkulut voidaan perustella, jos ei yritysmaailmassa nyt sentään reiluudella, niin vaikkapa hyvällä PR:llä. Se voidaan ajatella vaikkapa mainoskuluina. Tuskin rahasta on kysymys Turun Sanomien palkkausvalinnoissa, kun imagokannalta naispäätoimittaja toisi vain hyvää julkisuutta, joka saattaisi vain lisätä lehden menekkiä. Toisin kuin tämä.

Lisäksi: Vastuuta on mahdollista jakaa. Esimerkiksi Turun Sanomilla on tällä hetkellä kolme päätoimittajaa:

Massinen Aimo, Päätoimittaja
Vahtera Raimo, Päätoimittaja
Valjakka Ari, Vastaava päätoimittaja

Kuinka moni on yllättynyt, että he ovat kaikki miehiä? Ei kai kukaan tosissaan väitä, että yksikään päätoimittaja ei voi olla pois hetkeäkään ilman että lehti kaatuu? Höpö höpö.

Suurella yrityksellä on suuri vastuu, ja suurella mielipidevaikuttajalla on myös suuri vastuu siitä kuvasta, minkä se antaa oman toimintansa puolueettomuudesta.

Kysynpä tähän liittyen: Jos Turun Sanomien palkkauspolitiikka on puolueellinen, niin missä asioissa se on puolueellinen julkaisemiensa uutisten suhteen? Arvaisin että samojen asioiden, ja muutaman muun.

Haluatko sinä lukea lehteä, jonka toimitus on näkökantasi valinnut jo etukäteen sinun puolestasi? Tiedätkö sinä, mitä et saanut tietää, koska sen uutisen sisältö ei ollut Turun Sanomien mielipiteiden mukainen? Tai missä uutisessa käytettiin vain sen asiantuntijan lausuntoa, joka tuki lehden omia näkökantoja, vaikka moni muu asiantuntija olisi ollut eri kannalla? Voitko luottaa siihen, että päätökset ovat sellaisia, joita sinäkin kannatat?

Edit. klo. 15:02
Myöskään Journalistiliitto ei katsonut Ketosen lausuntoa oikein hyvällä.

Itkeäkö vaiko nauraa

2006-06-27T11:28:00.000+03:00

Onneksi tasa-arvo on Suomessa saavutettu. Muuten tulisi kaikenlaisia kyseenalaisia asioita mieleen tästäkin kommentista: (via Hesari)

"Ketosen suvun perheyrityksessä Turun Sanomissa [päätoimittajan] muodollisen valinnan tekee hallitus, mutta käytännössä se päättää toimitusjohtajan esityksen mukaan. Onko sukupuolella vaikutusta valintaanne, toimitusjohtaja Keijo Ketonen? ”Ei ole.”

Kolmenkymmenen suurimman lehden vastaavina päätoimittajina ei ole yhtään naista. Voiko asialle tehdä jotain? ”En usko, että voi tehdä. Elämän kulku on tämä: miehet tekevät ja naiset saavat lapsia. Se on tässä se suurin este. Kun valitset jonkun nuoren etelän naisen tehtävään, seuraava ilmoitus on äitiysloma. Ei lehti voi tulla toimeen ilman vastaavaa päätoimittajaa.” Ketonen kuitenkin muistuttaa, että aikakauslehdissä tilanne on täysin toinen. Naisia on runsaasti isojenkin lehtien päätoimittajina." *

Siis, luetaas uudestaan, tällä kertaa selkokielellä:

"Juu ei meillä ole mitään ennakkoluuloja tai ongelmia tasa-arvon suhteen. Fakta on kuitenkin se, että miesten tehtävä on metsästää, naisten tehtävä olla kotona synnyttämässä. Naisia ei voi ottaa töihin, koska ne lisääntyvät ja pitävät sen takia vielä lomaakin.

Meidän firmassa ei laiskotella, vaan päätoimittaja on töissä kaikissa olosuhteissa. Koska päätoimittajan työ on niin vaikeaa, hänelle ei voi koskaan hankkia sijaista. Päätoimittaja tulee töihin vaikka pää kainalossa tai sitten johtaa lehteä sairaalasta käsin. Mutta menkää te naiset johtamaan niitä naistenlehtiänne - ei sen niin väliä ole jos jonkun Me Naisten päätoimittaja onkin puoli vuotta poissa, koska kyllähän nyt sitä lehteä tekee kuka tahansa muija. Mutta ei meille, kiitos - meillä on ihan oikea lehti hoidettavana."

Kiitos, Keijo. Taas on maailman asiat saatettu reilaan ja tasa-arvohumpuukit oikaistu.

Edit 28.6. Myös Hiipinä on nostanut kyseisen kommentin tapetille.

*(Korostukset, kappalejako ja []-lisäys minun.)

Juhlapäiviä tylsille kausille

2006-06-25T19:40:00.000+03:00

Tulin eksyneeksi hassunhauskaan LottaLove-blogiin ja luin vanhaa merkintää, jossa toivotaan Hallmarkilta, että olisi Hyvää Jordan Knightin syntymäpäivää –kortteja. Muistaako kukaan, että silloin kauan kauan sitten oli olemassa ”bändi” (ts. levy-yhtiötuote) nimeltä New Kids On The Block, jossa tämä kaveri ilmeisesti oli mukana? Sanon ilmeisesti, koska ikävä kyllä en tainnut olla oikein hip ja in, eli tämä suosio meni minulta silloinkin ohi.

Kävin kuitenkin jutun johdosta uteliaana Hallmarkin sivuilla, ja kas hassua – löysin kaikkia todella hienoja amerikkalaisia juhlapäiviä, jotka varmaankin olisivat huippusuosittuja myös Suomessa! Harmi, että niihin ei tosin kuulunut Jordan Knight –juhlapäivä. Elämä on joskus täynnä pettymyksiä. ;)

USA:ssa on esimerkiksi todella hieno korttijuhlapäivä nimeltä Canada Day. Aivan niin, arvaatte varmaankin mitä silloin juhlitaan. Silloin (kanadanamerikkalaiset?) ihmiset lähettelevät toisilleen kortteja, joissa toivotellaan ”Happy Canada Day!” ja ”Celebrating Canada” ja tai hauskan kepeästi ”Here’s to Canada!”

Miksipä meillä ei voisi olla hassunhauska Ruotsi-päivä? ”Hauskaa Ruotsi-päivää!” toivottelisimme sitten toisillemme kortein ja tekstiviestein. (Ruotsalaisuuden päiväkin on kuivahtanut ilmeisesti vain kalenteripäiväksi ja liputuspäiväksi[?], eikä ainakaan meillä päin toivotella kortein hauskaa ruotsalaisuuden päivää.) Sen lisäksi että muistamme Suomen ruotsinkielistä väestöä, voisimme saman tien juhlia koko Ruotsia. Pidetään Ruotsi-päivän pirskeitä, koristellaan kodit ruotsalaisittain (IKEA auttaa) ja puhutaan huonoa ruotsia samppanjan äärellä. Skål på Sverige!

Toinen aivan ihastuttava päivä, jonka voisimme varmasti ottaa Suomessakin käyttöön aivan sellaisenaan, on National Boss Day, eli kansallinen Pomo-päivä. Silloin pomon mielistely on huipussaan ja – suorastaan vaadittua! Lähettäkäämme mekin kortteja Johtaja Virtaselle, jossa kerromme, kuinka ihana pomo hän meille on. Lainauksia korttiteksteistä: ”To a Great Boss”, ”Did you know that a special day is set aside every year to recognize great bosses like you?” ja suosikkini “Happy Boss's Day to the Big Enchilada ...From all the little people who add spice to your life. OK -- and indigestion...sometimes we add that, too”. (Korostus minun.) Doesn’t it all just make you want to… no, en sanokaan. Yhdysvaltalaiset ovat varmaan kaikki todella iloisia, että joku on tällaisen päivän heidän ilokseen keksinyt.

En halua edes arvailla, kuka on keksinyt heille päivän nimeltä Administrative Professionals Day, jonka suora suomennos olisi kaiketi hallinnollisen ammattilaisen päivä. Korttiteksti kertoo esim. ”Happy Administrative Professionals Day to someone who's made this place what it is today...” ja ihanasti madellen kortissa Memo From Tweety: “Do you know what a TEWWIFIC JOB you do? What am I saying? OF COURSE you do! You Know EVWYTING!”
Don’t we all just love that baby talk... Ammattimaista, eikö totta?

Yhdysvaltalaisten kalenterien mukaan löytyvät vielä sellaiset juhlapäivien helmet kuin Typerä miesten juttu -päivä eli “Stupid Guy Thing Day” (ihan oikeasti!), Anna mennä vaan -päivä eli ”Let It Go Day” sekä Plääh plääh plääh -päivä – ”Blah Blah Blah Day”. Tällaisia voisi tosiaan harkita otettavaksi käyttöön meilläkin.

Oletteko koskaan halunneet viettää vaikkapa näitä hienolta kuulostavia juhlapäiviä:

Viinietikkapäivä – Vinegar Day
Kansallinen Mahtailu(tai Törsäys-)päivä – National Splurge Day
Hupsistakeikkaa-päivä – Upsy Daisy Day
Rakastan hammaslääkäriäni -päivä – I Love My Dentist Day
Kansallinen steppauspäivä – National Tap Dance Day
Juhli vaaleilla valittuja virkamiehiäsi -päivä – Celebrate Your Elected Officials Day
Juurihoidon arvostamispäivä – Root Canal Appreciation Day
Luota intuitioosi -päivä – Trust Your Intuition Day
Paranormaali päivä (kaikkien kummitusten olet ok ja sopii ilmestyä -päivä?) – Paranormal Day
”Tarvitsen tuohon paikan” -päivä – "I Need a Patch for That" Day
Limerikkipäivä – Limerick Day
Syö mitä haluat -päivä – Eat What You Want Day
Ei sukkia -päivä – No Socks Day
Ei housuja -päivä – No Pants Day (mikäs sen hauskempaa, varsinkin jos päivän sijoittaa talveen)
Ei dieettiä -päivä – No Diet Day (ilmeisesti nämä syömisasiat ovat Amerikassa pinnalla juhlapäivissäkin)
Ei kotiläksyjä -päivä – No Homework Day (kannatetaan!)
Halaa australialaista -päivä – Hug an Australian Day
Selkäsaunapäivä – Spank Out Day (Että mikä?)
Toi on typerää -päivä – That Sucks Day
Kiitos, koulukirjastonhoitaja -päivä :) – Thank You, School Librarian Day
Kansallinen avaa sateenvarjo sisätiloissa -päivä – National Open an Umbrella Indoors Day

Kuulostavat tosi tarpeellisilta juhlapäiviltä minusta, mutta nämä seuraavat haluaisin tosiaan ottaa käyttöönkin:
Kansallinen töissä nukkumisen päivä – National Workplace Napping Day
Kansallinen lähde töistä aikaisin -päivä – National Leave The Office Early Day

Sitten on joitakin hassuja ja hölmöjä mutta eittämättä jotenkin suloisiakin juhlapäiviä, kuten:
Halaa kissaasi -päivä – Hug Your Cat Day
Kansallinen lakritsipäivä – National Licorice Day
Maailman kilpikonnapäivä – World Turtle Day
Kirjoita isällesi -päivä – Write to Your Father Day
Käy sukulaisissa -päivä – Visit Your Relatives Day

Nyt sitten vaan pyyntö virallisille tahoille, että saadaan meillekin näitä hienoja juhlapäiviä. Tässä listassa olivat muuten omituiset päivät vasta viimeisen neljän kuukauden ajalta, joten jokaiselle löytyy sieltä varmasti jotakin.

Juhannuksen selviytymisohjeet

2006-06-23T12:18:00.000+03:00

Nyt kun on taas kesän juhla käsillä, kannattaa muistaa pari juttua, jotta huomenna ei tarvitsisi kärsiä ainakaan krapulaa kummempaa. Tässä pari lyhyttä käyttöohjetta.

Grilli: Sytytetään yleensä noin kanisterillisella sytytysnestettä. Ei kannata kaataa sitä päälleen. Grilli on yleensä sytyttyään kuuma, älä siis koske siihen paljain käsin. Yleensä on suositeltavaa, ettei grillata omia nakkeja (=sormia) ritilällä. Todennäköisesti ei ole myöskään palkitsevaa kaatua sen päälle.

Vene: Pelastusliivit ovat kauden kuuminta hottia, joten ne kannattaa pukea jo tyylinkin vuoksi - kukapa ei olisi aina haaveillut näkyvänsä naapurisaareenkin neonväreissä. ;) No, ainakin jos on tippunut veneestä - tai, jos naapurisaaressa on yhtä hotteja kumppaniehdokkaita. Veneeseen kannattaa myös ottaa jokin kätevä ratkaisu, johon ulos pyrkivät oluet voi purkaa ilman laidalla keikkumista. Tyylikäs ratkaisu voi olla esim. juuri tyhjennetty pullo , johon pissiminen on myös varsinainen taidonnäyte. Ehkä kuitenkin suositeltavinta on pysähtyä lähimpään saareen, jossa voi bongata lisäksi samalla hyvin vähän pukeutuneita tipuja, jotka ovat kenties hehkeimmillään juhannuksen juhlissa.

Ranta: Uimaan lähtiessä kannattaa muistaa ottaa uimataito ja/tai kelluke mukaan. Jos sen sijaan on otettukin tukeva känni, on yleinen käsitys, että täynnä oleva pää pitää kaverin kuin kaverin pinnalla. Käsitys on kuitenkin väärä. Mitä täydempi pää sitä pienempi uimataito, joten pelkkä kahlaus lienee suositeltavaa.

Aurinko: Palaneen ihon kuoriminen isoina lastuina ei välttämättä ole parasta krapulapäivän ajanvietettä, joten kannattanee läträillä aurinkovoiteella usein ja antaumuksella. Seuraleikki-idea: Joka kerran kun haette uuden pullon, haette aurinkorasvan. Pullonpyörityksellä voidaan päättää kuka voitelee kenet.

Hyttyset: Niitä on olemassa. Kannattaa varautua muullakin kuin torjuvalla asenteella.

Tässä varmaan ne tärkeimmät. Jos muuta tulee mieleen, huikatkaa kommenttilootassa.

Iloista ja aurinkoista juhannusta! :)

Välispiikki

2006-06-16T00:37:00.000+03:00

Annathan nimesi. Hän on jo perustellut, miksi.

Ymmärtämiseen tarvitset vain sydäntä - vaikuttamiseen ainakin nimesi.

Vappuriehastelua Tampereella

2006-05-01T02:41:00.000+03:00

Kuvaraportti työläiskaupungin vappujuhlinnasta... :)

Palloja oli liikkeellä.

Paljon.

Ihmisiä oli liikkeellä vielä enemmän.

Ilmeisesti kaipuu kesään ja luontoon vetää paatuneimmankin kaupunkilaisen vappuna aurinkoon. Vaikka sitten vain Koskipuistoon muiden kaupunkilaisten kanssa vieri viereen.

Tämä pallo oli aivan liian nopea kamerani tarkennukselle, mutta koska koskessa killuvaan palloon kulminoituu minusta aika oivallisesti tamperelainen vapunvietto, niin laitoin sen kuitenkin tähän.

Vanhan kirjastotalon takana olevassa puistossa ei ollut aivan niin paljon väkeä.

Paappa Music Pubin, aiemmin tunnettu myös rennommalla nimellä Paapan kapakka, terassilla ei juuri koskaan näytä olevan tyhjää.

Onneksi kaikki vapputorin viihdykkeet eivät olleet varattuja aikuisille. Ihan kaikkialle aikuisetkaan eivät pääse... ;)

Harmi kyllä.

Keskustorin ulkopuolella ei ollut aivan niin kauheasti hälinää.

PS: Tämä oli vielä pakko laittaa mukaan, koska ennustin perjantaina paljaiden puunoksien alla, että ennen maanantaita puissa on silmut. Tadaa!

Hakukonehurmaa

2006-04-29T15:28:00.000+03:00

Lueskelinpa tuossa taas Aukea.net -sivustoa, ja tulipa eteeni vallan näppärä jäsenen oma sivu, jossa Anni Valli oli antanut itsensä esittelyn Googlen tehtäväksi. En tiedä oliko hänkin lukenut Janne Nummelan uutta runoteosta Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (jonka voi muuten ladata ilmaiseksi pdf-muodossa), mutta samantyyppinen tekniikka tässä ilmeisesti oli kyseessä. Nummelan hakukonerunoudesta ovat teoksen julkaisun myötä kirjoittaneet myös Anita Konkka (joka testasi tekniikkaa itse mielenkiintoisin tuloksin) ja Karri Kokko.

Koska lauantai on usein oman navan ympärillä pyörimiseen sopiva päivä, minulle tuli mieleen, että mitenkähän se Google minut mahtaisi esitellä. Tässä minun hakukone-esittelyni.

Minna on

Minna on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta. Minna on lyhentymä nimestä Vilhelmiina. Minna on viihtynyt hyvin ... Vaikka Minna on aktiivinen seurakuntanuori niin hänelle jää aikaa myös tapahtumissa kiertelyyn. Minna on tuttu näky erilaisten illanistujaisten "meediona".

Tarmokkaana ja pikkutarkkana ihmisenä Minna on hyvä täydennys ... Minna on luotettava, määrätietoinen ja kaiken lisäksi vieläpä hyvin mukava. Minna on auttanut kaupunkireissuilla ja Tallinnassa. Ihmisenä Minna on aktiivinen, valpas ja suora. Minna on söpö ja fiksu tyttö. Minna on tyytyväinen työnantajaansa. Minna hymyilee aina ja on niin hyväntuulinen, jopa silloinkin jos joku kytkentä ei toimi ensimmäisellä kerralla. ”Minna on suloinen mutrusuu.” Minna On Pikkupaska.

Minna on löytänyt sydämestään herkän kohdan vanhoille pitseille. Arsenikkia hän ei tunnusta käyttäneensä.
Minna on kauppakeskus Kuopiossa. Minna on yksi vaihtoehto jatkossakin.

Minna on nyt aika pessimistinen ... Minna on taas katsonut Innoa, ja on taas vaihteeksi kyllästynyt tähän kämppään. Minna on kooltansa aikuinen nainen ... Minna on ollut katsomassa "perääni". Minna on vähän niin kuin meidän "äiti" huolehtii aina meistä ja siitä olen hänelle kiitollinen. Minna on varmaan omasta mielestään niin helvetin sydämmellinen ja ...

Minna on kiltti ja kultainen, mutta samaan koiraan mahtuu myös junttura ... "Pienessä nousuhumalassa Minna on ihan parhaimmillaan". Minna on huomannut kehon vaativan. Minna on kokenut saman kohtalon kuin johtajakollegansa Hanna: harhautettu ...

Minna on perheen lapsista nörtein. Minna on 16-vuotias ja hieroo peilin edessä sipulia silmiinsä. Tämän selityksen mukaan ketjupäättely Minna on luottamustoimi ei päde, koska päättelyn keskimmäinen termi johtaja ei ole yksikäsitteinen: Minna on johtaja ...

Minna on aina pitänyt Eskosta ... Minna on lähdössä Teron kanssa lomamatkalle etelään ja haluaa ostaa matkalle vetävännäköisiä vaatteita. Minna on päässyt matkallaan maistamaan myös tanskalaisuutta. Minna on myös ottanut ...

Minna on psykoosissa ja kärsii kapea-alaisesta paranoidisuudesta ... Kuten muutkin perheenjäsenet, myös Minna on hyvin uskonnollinen. Minna on myös taitava lausuja, joka osaa herättää runot eloon. Minna on uudelleennousut! Inspiraatio palasi Minnan tykö!

Minna on mun paras kaveri ja meillä on ihan oma maailma! Minna on poissa koulusta ja koko se meidän juttu on sillä Minnan levykkeellä ... Muutenkin Minna on kiva vaikkei porkkanraasteen ja vilda bär limun lisäksi paljon muuta ... Kuinkahan hullusti Minna on koukuttunutkaan siihen Iinaan ... Minna on aika lapsellinen. Pussaili Katin kanssa yms. ... niimpä, minna on päästään vialla.

Minna on hyvä paikka. Suosittelen!
Minna on mysteeri.
Ergo, Minna on mies.

Minna: On.

******
Selvyyden vuoksi sanottakoon, että yksikään hakukoneen tuloksista ei tietääkseni kuitenkaan viitannut juuri minuun, vaikka olisikin mairittelevaa ajatella että nuo kehut olisivat minusta. Haku on tehty täsmällisellä ilmauksella ”Minna on”. Tuloksia sovelsin hiukan poistamalla epäolennaisia tai epämielenkiintoisia asioita, kuten täsmälliset ammatit, ja jättämällä mukaan ympärillä olevia lauseita jos ne olivat kiinnostavia. Tämä oli niin hauska projekti, että hakukonekollaaseja saatan kokeilla toistekin.

Kokeilkaa tekin mitä hakukone teistä sanoo! Tulkaa kertomaan sitten jos julkaisette, olisi kiva lukea niitä.

PS: Niille, jotka haluaisivat minun joskus olevan lyhytsanaisempi, suosittelen tutustumaan Ranka-blogiini. Siellä kaikki on ilmaistu 31 tavulla tai jopa lyhyemmin. Minäkin siis todistetusti pystyn sanomaan jotakin lyhyesti... ;)

Me lihavat tyytyväiset länsimaalaiset

2006-04-24T19:40:00.000+03:00

Suomessa, kuten varmaan muissakin ns. sivistysvaltioissa, ihmetellään kahvipöytäkeskusteluissa epävakaiden maiden sotaisuutta: "Mitä ihmettä nekin koko ajan siellä sotii, eiks ne nyt vois vähän aikaa olla rauhassa?" Minäkin olen ihmetellyt sitä. Irakilaiset eivät saa rauhaa millään, Tshetsheniassa soditaan, jne. jne. Meikäläisestä vinkkelistä se tuntuu ihan käsittämättömältä, että jossakin ihmiset ovat tottuneita lahtaamaan toisiaan kuin karjaa. Syyksi tarjoillaan usein uskontoja, kiristyneitä konfliktitilanteita, jotka hiertävät välejä, veristä historiaa (kaikkia varmasti pätevistä syistä), ja jopa kansan mentaliteettia... (a.k.a. ”ne nyt vaan on sellaisia”).

Nyt taas luin, kuinka Afganistanissa rahtikoneen laskeutumisonnettomuudessa kone ajautui asuinalueelle ja tappoi kolmivuotiaan pikkutytön. Sortuneista taloista kaivettiin esiin lisää naisia ja lapsia. Kuinka suuri suru on menettää oma pieni lapsensa?

Mieleeni tuli uutisia, joissa amerikkalaiset pommittivat vahingossa (hupsista!) kouluja, sairaaloita ja esim. Punaisen Ristin keskuksen Irakissa – ja jopa 40:n hengen hääseurueen. Lapsia ja aikuisia kuoli täysin järjettömän teon seurauksena, vahingossa tapahtuneessa pommituksessa. (Amerikkalaiset eivät muuten pahemmin vaivaa omaatuntoaan tällaisilla vahingoilla, oletteko huomanneet? Viranomaisten reaktio tuntuu olevan ärsyyntynyt: ”No sehän oli VAHINKO, mitä te nyt tuollaisilla meitä ahdistelette? Älkää nyt häiritkö meidän tärkeitä tehtäviä!” Muiden talot, muiden lapset, vieraat ihmiset ja uskonnot. Ovatko irakilaiset ihmisiäkään heille enää. Ovatko he sitä meille?)

Kun länsimaalainen ihminen, tyytyväiseksi kasvanut, menettää läheisen, hän suistuu valtavaan suruun, joka kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä. Koko elämä tuntuu murentuvan alta. Me masennumme, reagoimme suruun vihalla, tekopirteydellä, itsetuhoisuudella, sairastumalla, työnteolla, siirtämällä vihantunteet jotakin sellaista asiaa kohtaan jota voimme käsitellä, potkia, muokata ja ajan kuluessa toivottavasti pienentää. Joskus sen kohde voi olla vaikka ihmisryhmä, jolla ei ole suoranaisesti mitään tekemistä asian kanssa. On helpompi vihata jotakin muuta kuin ihmistä, joka on pettänyt kuolemalla, tai itseään raastavien (yleensä aiheettomien) syyllisyyden tunteiden vuoksi. Teemme järjettömiä asioita, joita lähimmäisten on vaikea ymmärtää, vain koska meidän täytyy. Väkivaltainen ja äkillinen kuolema tuo suruun terävän piikin, joka pistää kauan ja syvälle – ei ehkä koskaan häviä. Koko sisäinen elämämme mullistuu moniksi vuosiksi, meille jää pysyvät arvet ja surun juovat muokkaavat meidän koko persoonallisuuttamme.

Kun irakilainen, afganistanilainen, tshetshenialainen menettää sisällissodassa, onnettomuudessa, pommi-iskussa, vahingossa läheisensä, mitä hänen pitäisi tehdä? Jatkaa elämäänsä normaalisti, leppoisana kaverina – unohtaa koko prosessi, johon meiltä itseltämme menee niin monta vuotta? Kun hän on menettänyt parissa vuodessa kymmenen sukulaista, kuvittelemmeko ettei häneen suru pure niin kuin meihin? Etteivät jäljet piirry hänen koko olemukseensa niin kuin meihin, länsimaisiin, tyytyväiseksi kasvatettuihin. Pitäisikö olettaa, että koska siellä ollaan joka tapauksessa sotatoimialueella, siellä ei surra niin kuin muualla? Ei tunneta raastavaa murhetta, vihaa, irrationaalista aggressiivisuutta, jota puretaan kaikin tavoin – myös aiheettomasti?

Jään miettimään, kuinka suuri osa sotien järjetöntä jatkumista on murhetta, joka on kasautunut niin valtaviin mittoihin, että sitä eivät näe enää edes murheelliset itse. Millainen surun hyökyaalto kasvaa siitä, kun on menettänyt joka ikisen perheensä jäsenen, ystävänsä, puolet suvustaan? Millainen piikki kasvaa sydämeen sille, jolla on kymmenen läheisen väkivaltaiset veret ihollaan? Millaisiksi kasvavat lapset, jotka on kasvatettu menettämään?

Lyhyet jatkot terveydenhuoltoteemaan

2006-04-24T00:58:00.000+03:00

Miten tästä nyt onkin tullut niin terveellistä, en ymmärrä, mutta lupaan että en aio ryhtyä pitämään terveysblogia jatkossa. (Olen vain jotenkin nyt jäänyt kiinni aiheeseen, koska se on niin raivostuttava.) Sen sijaan delegoin, eli suosittelen teille asiasta kiinnostuneille muutamaa, jotka tekevät sen, ja niin paljon paremmin.

Mielenkiintoinen blogilöytö, Yksi hoitoalan kapinallinen, kritisoi terveydenhuoltoa suoraan sisäpiiristä. Viimeisimmässä kirjoituksessaan hän viittaa kahteen hyvään artikkeliin, Metro-lehden kolumniin Ihmisen mentävä aukko (pdf, s. 6) ja Kaupunkilehti Vartin tekemään Tarja Tallqvistin haastatteluun hoitoalan pelon ilmapiiristä (pdf, sivu 3 – ikävä kyllä lehti ei toimi ilman uusinta Macromedia Flash Playerin versiota 8,0,24,0 – tarkista tästä omasi).

Lisätietoa hoitoalasta ja sen karusta todellisuudesta saa vielä blogista Terveisiä pahnoilta. Suositellaan kaikille, jotka nauttivat asiallisesta sisäpiirin tiedosta.

PS: Metro-lehden toimittajille (jotka tod.näk. eivät koskaan tätä lue) terveisiä saman sivun jutusta "Sotkuinen faniposti kiukuttaa Irinaa". Ymmärrän toki, että juttunne on mitä asiallisin ja Suomen kansalle hyvin tärkeä, mutta yleensä kannattaa mainita haastattelun kohteesta vähän tarkempiakin tietoja kuin etunimi. On olemassa ihmisiä, jotka eivät näinkään ilmeisen megatähden kyseessä ollen tosiaan osaa arvata, kuka mahtaa olla "Irina".

Mukavaa keväistä viikkoa kaikille kaksi-, kolme- ja nelijalkaisille. Ja muillekin. :)

Mielenosoitus Tampereella

2006-04-21T13:15:00.000+03:00

Vanhustenhoidon ja terveydenhoitoalan puutteita vastaan osoitetaan tänään mieltä klo. 15 alkaen Keskustorilla Raatihuoneen edessä. Idea on saanut alkunsa Aamulehden keskustelusta.

Sinne vaan kaikki kynnelle kykenevät! Paikalle toivotaan erityisesti hoitoalan henkilöstöä ja opiskelijoita, mutta ihan kaikki muutkin närkästyneet ovat erittäin tervetulleita. Mitä enemmän porukkaa, sitä parempi! Juttua käsitellään myös Aamulehdessä.

PS: Tiedottakaa asiasta eteenpäin. Itse luin jutun vasta nyt, mistä pahoittelen viime hetken noottia, mutta varmasti tänäänkin vielä voi asiasta tiedottaa eteenpäin. Osallistukaa!

Lisäys klo. 21:02
Keskustorille löysi tiensä noin 300 mielenosoittajaa, joista ainakin Annalla oli kamera mukana. Pari lisäkuvaa löytyy Annan Flickr-sivulta. Jos joku muu oli Keskustorilla mukana, kerro siitä blogissasi ja lähetä minulle linkki, niin lisään sen tähän mukaan. Jos olette lukeneet asiasta jonkun blogista, lähettäkää minulle vinkki.

Asiasta uutisoivat tuoreeltaan ainakin Aamulehti ja Helsingin Sanomat. Toivottavasti linkit toimivat vielä myöhemminkin, mutta jos eivät, paperiversioista tai nettilehdistä voi varmaan lukea lisää.

Pahanlaatuista terveydenhuoltoa?

2006-04-16T02:14:00.000+03:00

Olen kuulkaa usein ihmetellyt, että mikä on, kun kaikki TAYS:sta (Tampereen yliopistollisen sairaalan Keskussairaala) kuulemani jutut vahvistavat käsitystäni, että tämän sairaalan poliklinikalla* ei potilas eikä omainen voi luottaa ensiapuhenkilökunnan apuun. Muut osastot sairaalassa tuntuvat toimivan ihan normaalisti, tietty resurssien ylärajalla, kiitos nykyisten säästöjen. Mutta polilla takkuaa aina. Mikä siinä oikein on?

Pitkästä aikaa luin Meten Kapallista kirsikoita, ja törmäsin jälleen uuteen pöyristyttävyyteen. Lukekaa nyt hyvät ihmiset, miten TAYS:in polilla ”autettiin” Meten miestä ja sivujuonteena myös kolmen pikkulapsen äitiä. Minä en aio tuota sen paremmin nyt kuvailla, koska joka kerran kun vain ajattelenkin asiaa, alkaa otsasuoni tykyttää raivosta ja käsi hamuta puhelinta: tekisi mieli vähän soittaa ja kysäistä, että mikä on meininki siellä polilla. (Mitä en tietenkään tee – kiirettähän se lisäisi ja siten vain potilaiden ongelmia.) Meten luulisi tietävän, milloin on aihetta huoleen, jos oma äiti on jo aivoverenkiertohäiriöstä saanut kärsiä; ja jäänyt pysyvästi halvaantuneeksi (mahdollisesti juuri tuon TAYS:in polin viivyttelyn takia). Uskon, että hänellä on tietoa asiasta ainakin sen verran, että tietää milloin on syytä huoleen – niin, että on todella tehtävä jotakin. Kuten tutkittava potilas, noin alkajaisiksi. Onneksi tällä kertaa näyttää siltä, että selvittiin pienimmällä mahdollisella vaaralla – mutta mitä jo tilanne olisi ollut se huonompi?
*Huom. huvittava lainaus TAYS:in ensiavun kuvauksesta: "Välitöntä hoitoa vaativat potilaat (esimerkiksi kolari-, sydäninfarkti- ja aivoinfarktipotilaat) ovat etusijalla."
Jepjep. (Korostus on kylläkin minun.)

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen pelottavia juttuja TAYS:in polin henkilökunnan huolimattomuudesta, ylikiireisyydestä ja jopa siitä, että sairasta tai omaisia ei millään tavalla huomioida, vaikka hengenvaarallinen tilanne on päällä. Ja kyllä, olen täysin sataprosenttisen subjektiivinen eikä minulla ole nyt ainuttakaan tilastoa potilasten kohtelusta kädessäni. Mutta minua pelottaisi joutua TAYS:in polille, oli syy mikä hyvänsä. Pelkästään ihmisten lisääntyvä epäluuloisuus ja pettymys polilla huonoksi kokemastaan hoidosta on minusta riittävä syy ryhtyä tarkastelemaan TAYS:in poliklinikan toimintaa kriittisemmällä katseella. Myös – ja ehkä etenkin – TAYS:in sisällä.

Ymmärrän kyllä että syytä on haettava ensimmäisenä määrärahoista, työvoimapulasta jne. Ehkä osastolla on piittaamaton ja vain rahasta piittaava johto, joka kyykyttää myös henkilökuntaa. Ehkä poliklinikan työilmapiiri ei ole kaikkein paras mahdollinen. Pienehkö epäily mielessäni kehottaa silti kysäisemään myös, olisikohan kyseiselle osastolle ikävissä olosuhteissa päässyt pesiytymään inhottava pieni loinen, mentaliteetti nimeltään ”Asiakas on vihollinen”. Sen oireita ovat johtopäätökset kuten mm. ”Välttele asiakasta hinnalla millä hyvänsä, se on kuitenkin luulosairas” ja ”Kaikki valitukset johtuvat asiakkaiden ääliömäisyydestä ja kiittämättömyydestä”. Toivottavasti ei olla vielä päästy vaiheeseen ”No se nyt vaan kuoli, ei liity minuun!”

Kaikupohjaa kaikelle kuullulle haetaan tietenkin omasta elämästä, ja sitä löytyy täältäkin. Minunkin omaiseni on umpisuolentulehduksen takia odottanut TAYS:in polilla päivästä pitkälle yöhön asti, aina niin kauan, että umpisuoli sitten lopulta oli leikkausta odotellessa puhjennut. Tätä ei tietenkään kukaan huomannut, ennen kuin itse leikkauksessa. Kuten leikannut lääkäri jälkeenpäin niin osuvasti sanaili: ”Vain pientä hetkeä myöhemmin olisi ollut jo liian myöhäistä”.

Pitäisikö vielä mainita sivumennen, että tämä omainen on lisäksi invalidi, ja polilla kukaan ei lukenut potilastietokorttia, joka kielsi ehdottomasti niskan taivuttamisen. Vain potilaan omaa ansiota on, että hän inttämällä intti asiaa niin kauan, että joku kuunteli ja vihdoin vilkaisi tietoja. Nukutuksessahan hengitysputken laitossa niska automaattisesti laitetaan takakenoon, nyt niin ei missään nimessä saanut tehdä. Omaiseni, jos esim. ei olisi ollut tajuissaan eikä olisi pystynyt asiasta jankuttamaan, olisi luultavasti halvaantunut tämän seurauksena.

Tämä ”läheltä piti” -tieto ei mitenkään varsinaisesti auta tuntemaan luottamusta TAYS:in polin henkilökunnan ammattitaitoa kohtaan. Olisiko jonkun aika ryhtyä kyselemään, toimiiko kaikki ihan niin kuin pitää? Onko esim. potilaiden vakavista vammautumisista tai jopa kuolemantapauksista polin kiireisyyden takia tehty minkäänlaista tutkimusta tai tilastoa? Kiinnostaisi vähän tietää.

Tutkimuksia odotellessa: jos sinä tai omaisesi olette menossa kyseiseen paikkaan jotakin toimenpidettä varten, yrittäkää pitää huoli, että teidän/omaisenne potilastiedot aivan oikeasti luetaan ja otetaan huomioon. Älkää luottako siihen, että osaava, ammattitaitoinen henkilökunta varmaankin pitää huolen siitä, että kaikki otetaan huomioon. Mikään meidän suomalaisessa ”huippu”-terveydenhuollossamme ei enää ole itsestään selvää. Tai edes huippua.

Säästöt olivat perusteltuja kaiketi vielä laman aikana, mutta nyt näyttää siltä, että kun se kerran on näinkin toiminut niin annetaan mennä samaan tyyliin jatkossakin. Vai olenko käsittänyt väärin? Ovatko määrärahat per henkilö kasvaneet takaisin lamaa edeltävälle tasolle? Epäilen. Suomen terveydenhuoltomenot bruttokansantuotetta kohti ovat pohjoismaiden alhaisimmat ja selvästi OECD-maiden tason alapuolella (v. 2003 tilasto - pdf). Miettikääpä sitä.

Yhtä kaikki, muilta osastoilta en ole kuullut kauhujuttuja, joitakin kehuja on jopa tullut mm. äitiysosastolta ja sisätautien hoidosta, ja ylipäänsä yleisestä hoitotasosta – onhan TAYS:issa paljolti uusimmat laitteet ja toimivuus muutenkin suuren sairaalan luokkaa. Kyllä ammattitaito siellä yleisesti voittaa pienemmät terveyskeskukset. Mutta niin kuin yrityselämässä verrataan: yksi huono vihannes pilaa kyllä loistavankin salaatin. (Kokeilkaapa itse: pistäkää parhaat ainekset salaatiksi ja pilkkokaa mukaan vaikkapa pilaantunut tomaatti. Tuliko hyvää? No eipä niin.)

Henkilökohtaisena tarkennuksena: Se mikä tässä oikein vihaksi pistää on se, kun avuttomia kyykytetään. Esim. sairaat, vanhukset, lapset, mielenterveysongelmaiset – kaikki ihmisiä, joille omien oikeuksiensa puolustaminen on muutenkin tavanomaista kinkkisempi juttu. Tuntuu että tätä sitten käytetään nyky-yhteiskunnassa täydesti hyväksi. Otetaan niiltä jotka eniten tarvitsisivat ja annetaan niille joilla on suurin suu vaatia, ja suurimmat varat ja valta laittaa uhkaukset käytäntöön. Heikkojen ääntä, eikä edes heidän omaisiaan viitsitä kuulla, elleivät nämä ole riittävän varakkaita vaatiakseen – ja varakkaat toki valitsevatkin ihan muut paikat: esim. yksityissairaalat, joissa rahalla kyllä saa ihan ilman vaatimuksiakin.

Mennäänkö täälläkin vielä vain evoluution ehdoilla: vahvimmat saavat valita ensin ja heikoimmat kaapivat kilpaa mitä jäljelle jää?

Siis jos jää.

Jälkihuomautuksena:
Koukkuniemen vanhainkodin likaisen pikku salaisuuden tultua päivänvaloon ihmettelen, kuinkahan paljon täällä ihanassa järvikaupungissamme oikein mennään riman alta? Sitä ilmeisesti tehdään juuri niin kauan kunnes joku huomaa ja luultavasti vielä jonkun aikaa sen jälkeenkin. Laura Tohka ja Pinserin Riitta kirjoittavat Koukkuniemen tapauksesta, ja löysin myös hyvän kirjoituksen, joka kuvaa hoitajan arkea ja sivuaa samalla tätä Koukkuniemen tapausta ihan käytännön kannalta. Lisäksi totean, että muitakin näemmä närkästyttää.

Yksi paise kaupungin terveydenhuollossa on siis puhkaistu - mutta miten käy muiden? Kuka tutkisi sairaanhoidon, esimerkiksi juuri TAYS:in ensiavun ongelmia?

-----------------------
Lisätietoa terveydenhuollon rahoituksesta:
Sosiaali- ja terveysministeriö: Sosiaali- ja terveyskertomuksessa painotetaan terveyserojen kaventamista
Stakes: Sosiaalimenot ja niiden rahoitus 2003
Sosiaali- ja terveysministeriö: Sosiaaliturvan suunta 2004 – Tiivistelmä

Aprillia aprillia

2006-04-03T21:40:00.000+03:00

Salarouvat ja muutamat -herratkin hiiviskelivät tiettävästi Tampesterin lauantaiyössä, ja huutomerkkejä ei ole sen jälkeen paljon säästelty, kuten erinäisistä kommenttilaatikoista voi päätellä. Etenkään hurmaavan tarjoilijamme Antin suhteen... (harmi, että ainoassa Antti-kuvassani hänellä oli silmät kiinni, mutta silti...)

Kaura (moniaita kimppuja runsaita kiitoksia ihastuttavalle juhlaemännällemme!) kertoikin jo kaikille ketkä kaikki salarouvailivat ja -herrailivat paikalla, joten sieltä näettekin olennaiset infot. Tässä kuitenkin ne harvat muutamat, jotka sallivat henkilöllisyytensä mysteerin verhoa hiukan raotettavan...

Kaikkihan ovat tietenkin odottaneet ihanaisen Turisti-neidon kuvaa, ja tässä se on. Veikeä vilkaisu, eikö vain? :) Tämä hurmaava neitokainen lahjoitti minulle maailman ihanimman kaulakorun, jota olen kantanut ylpeänä siitä lähtien. Se on vain niin IHQ!!! (Jokaisella pitäisi olla jotakin maailman ihaninta, nyt minulla on sellainen koru. :)

Kiitos, sinä näppäräsorminen ihastuttava ystävällisyyden henkilöitymä.

Tässä on eräskin Ohi ammuttu. Me emme ainakaan missanneet häntä, ja hyvä että emme. Hauskaa seuraa on hän. :)

Joka miitissä täytyy olla yksi tai useampi Anonyymi bloggaajatar... ;)

Kas tässä, lupaamani salarouva liittyi kuvagalleriaan: ylväs ja oivallinen juhlaseura, Ylimalkainen leidi -t.

Sori vaan, kuulkaa. Kukaan muu ei antanut lupaa kuvansa julkaisuun. Te ette arvaakaan miten söpöjä salarouvia teiltä meni nyt ohi. Vielä saa muuttaa mielensä julkaisusta, anyone? Mutta teille pettyneille ei auta sanoa muuta kuin: olisi varmaan kannattanut tulla Plevnaan. ;)

Pappa ja lehtinen

2006-02-26T00:48:00.000+02:00

Viime viikolla odotin bussia, kun eteeni tupsahti vanha herra uskonnollinen lehtinen kädessään. Hän, arvattavastikin, tarjosi minulle pelastusta ja oli aloittamassa litaniaansa, kun sanoin hänelle vain ystävällisesti: ”Mulla on jo vakaumukset kunnossa, kiitos vaan”. No, ei siinä mitään, miekkonen jatkoi matkaa eteenpäin, ja pysähtyi – samalla pysäkillä istuvan ehkä kahdeksan- tai kymmenvuotiaan, epävarman oloisen lettipäisen tytön eteen.
”Haluaisitko kuulla Jeesuksesta?” hän aloitti ja tarjosi lehtistä. Tyttö kieltäytyi, mutta mies tyrkytti sen hänelle kuitenkin. ”Oletkos sinä tyttö rukoillut koskaan? Onkos sinulla tapana lukea runoja?” (Tyttö mutisi jotakin arasti.) ”Tuletkos kuuntelemaan sanaa meidän ryhmään, kokoonnumme joka viikko, tule meidän kanssa! Siellä voi laulaakin! Tässä on sinulle kasetti, ota ja kuuntele!” (Tyttö sopersi hämmentyneesti, ettei hänellä ollut kasettisoitinta, joten mies otti kasetin vastentahtoisesti takaisin – onneksi ei ollut CD:tä.) Mies jatkoi: ”Jeesus on ainoa pelastaja – ovatkos vanhempasi kertoneet sinulle, että elämä ei kuulepas lopukaan kuolemaan, jos on ottanut Jeesuksen sydämeensä?”

Hän jatkoi saarnaamista, ja astuin lähemmäs tyrmistyneenä ukon käytöksestä. Juuri, kun olin aikeissa sanoa hänelle: ”Hei, nyt riittää! Eiköhän se ole lapsen vanhempien asia kertoa näistä asioista jos se on heistä tarpeen.” – Mies yllättäen käänsikin selkänsä ja jatkoi mitään sanomatta matkaansa. Joko hän vaistosi, että jutulle oli juuri tulossa tyly loppu, tai sitten hän vain pääsi spiikkinsä loppuun.

Tuntui pahalta katsoa, kun tyttö hetken lehtistä käänneltyään ja luettuaan taitteli sen ja laittoi hitaasti reppuunsa. En tiennyt, pitäisikö hänelle sanoa, ettei hänen olisi pakko pitää sitä, jos hän ei halua. Että hän voi hyvällä omallatunnolla heittää sen roskiin. Sitten ajattelin, kuinka ison keskustelun paikka tämä oli, ja tiesin sen olevan sellainen, joka hänen täytyisi käydä vanhempiensa kanssa. Että pelkkä lause toiselta vieraalta ihmiseltä ei riittäisi kuittaamaan kaikkia miehen väitteistä herääviä kysymyksiä. Ja toivoin todella, että hän laittoi lehtisen laukkuunsa näyttääkseen sitä vanhemmilleen ja kysyäkseen siitä, jotta nämä tietäisivät puhua asiasta, oman vakaumuksensa mukaan. Ennen kaikkea toivoin, että hän kertoisi asiasta edes jollekin, eikä vain yksin jäisi miettimään tuota kuolema-asiaa ja syntejä ja helvettiin joutumista, mistä näissä lehtisissä tunnetusti propagoidaan.

Kaikkea sitä lapsi joutuu nykyään kohtaamaan, useimmiten yksin. Voi vain toivoa, että vanhemmat saavat tietää asioista, joista he varmaankin haluaisivat lasta neuvoa. Onneksi lapset yleensä yrittävät kertoa mieltään vaivaavista asioista.

Itse olen kuitenkin tyrmistynyt tuon vanhan miehen käytöksestä. Kyllä minä ymmärrän, että hän uskoo olevansa oikeassa ja tekevänsä lapselle vain palveluksen yrittämällä ”pelastaa hänen sielunsa saatanalta” ja niin edelleen, mutta jumankeuta: lapsille ei saarnata! Ihan oikeasti, hei, vaikka kuinka olisitte mielestänne oikeassa.

Lapsi ei kenties ole Tabula Rasa (= valkoinen taulu, so. kaikkien vapaasti maalattavissa), mutta on takuuvarmaa, että hänellä ei ole keinoja käsitellä vieraita ja pelottavia asioita, kuten helvetti-väitteitä ja muuta semmoista, niin kuin aikuisilla. Kuinka monta tarinaa mekin olemme kuulleet pelottavien aikuisten varomattomien puheiden aiheuttamista traumoista! Lapsella ei ole sellaista järkevää seulontajärjestelmää, joka aikuisella erottaa pelkät väitteet perustelluista faktoista ja kykenee kaiken oppimansa avulla ajattelemaan asiaa loogisesti; siis tekemään informoidun päätöksen asiasta – kuten nyt vaikkapa siitä, että liittyisikö uskonnolliseen yhteisöön ja ryhtyisikö hihhuliksi. (Anteeksi kaikille hihhuleille, vakuutan, että käytän sanaa nyt lempeässä ja hyväksyvässä mielessä.) Ei kai suomalainen uskonnollinen yhteisö halua liittää ketään riveihinsä pelottelemalla lasta, joka ei pelkoa kykene käsittelemään, vaan jonka mieli on vielä pehmeä ja altis vieraidenkin muokkaukselle? (Ei, en minä ollut ironinen, vaikka tajuankin että voisin sanoa tämän myös sarkasmin värittämällä äänellä.) Ja täysin varmaa lienee, että yksikään uskonnollinen yhteisö täällä ei halua raivostuneiden vanhempien julkista hyökkäystä heidän alaikäistä lastaan väkisin käännyttäneitä yksilöitä vastaan. Sanoilla kuten ”aivopesu” ja ”lasten pelottelu” on minun tuttavapiirissäni ainakin aika huono kaiku.

Tiedänhän minä, että Suomi on täynnä uskonnollisia kokouksia, jossa lapset ovat perheensä mukana. Meidänkin kulmilla on kyllä tällainen uskonnollinen keskus, jonka pihassa joinakin iltoina parveilevat kymmenet ja taas kymmenet teini-ikäiset jonkinlaisessa nuorisoseurassa. Ei se minusta oikein ole, mutta sen nyt vain on minun vakaumukseni: Että lapsia ei saisi käännyttää, vaan tällaiset päätökset pitäisi tehdä jokaisen ikiomasta aloitteesta, ilman ulkopuolelta tulevaa painostusta (edes vanhemmilta) – mieluiten vasta aikuisena, kun aivot ovat kehittyneet tekemään perusteltuja ja tietoon perustuvia päätöksiä.

Psykologian näkökulmasta ymmärrän myös, että joskus täysivaltainen uskoon hurahtaminen ON yksilön kannalta täysin perusteltu ja looginen päätös, vaikka sitten alitajuinenkin. Siihen voi olla monia hyviä syitä, joista moni voi todella olla hurahtajalle täysin konkreettinen pelastus, joko fyysisessä tai psyykkisessä mielessä. Kannatan sitä aivan lämpimästi, tilanteissa joissa näin todella on. Ja uskon, että uskonto voi monelle tuoda paljon iloa ja tyydytystä elämään aivan aidosti, ja tehdä joistain ihmisistä paljon mukavampia kuin he ehkä muuten olisivat. Uskon myös, että moni näistä nuorista on ihan itse halunnut mennä näihin kokouksiin. Mutta eivät kaikki. Eivätkä kaikki oikeista syistä.

However, täysin varma minä olen siitä, että lapsia ei saa käännyttää kysymättä ensin lupaa heidän vanhemmiltaan. Se, että uskoo olevansa täysin oikeassa ja tekevänsä toiselle vain palveluksen, ei anna oikeutta muokata puolustuskyvyttömän lapsen mieltä haluamaansa suuntaan. Ei edes tällaisessa intohimoja herättävässä ja kansan kahtia jakavassa asiassa kuin uskonnon edut sielunelämälle. Ei edes, vaikka uskoisi pelastavansa sillä toisen sielun. Tuskinpa kenenkään jumala haluaa lahjaksi sielua, jota ei ole vapaaehtoisesti itse annettu.

Vai mitä?

Ystävänpäivää

2006-02-14T16:31:00.000+02:00

Eilen tuossa kaikkien tuntemassa amerikkalaisessa hampurilaisravintolassa kuulimme jo jonossa jostain takavasemmalta jotakin kovaäänistä puhetta. Mennessämme pöytään huomasimme lähellä istuvan vanhahkon naishenkilön, joka oli selvästi sekavassa tilassa. Hän oli majoittunut tavaroineen sivupöytään, puhui suureen ääneen yksinään aggressiiviseen sävyyn ja välillä tiuskaisi jotakin muita aterioijia kohti. Liikkeet olivat epämääräisiä, ja tavasta liikkua tuli mieleen pitkäaikaisen alkoholismin vaikutus pikkuaivoille tai jokin muu häiriö toimintakyvyssä. Vaatteet ja hiukset olivat resuiset ja likaiset, kuin hän ei olisi peseytynyt viikkoihin. Epäilin, joskaan en tiedä, hänen olevan asunnoton tai tilapäismajoituksessa asuva, ja että hänellä ei ollut oikein muuta paikkaa viettää aikaansa. Ihmiset istuivat kauemmas, välttelivät.

Valehtelisin jos sanoisin, etten ensi alkuun olisi reagoinut kuten kunnon ääliö: ajatellut ”Miksi tuollaiset saavat olla täällä häiritsemässä asiakkaita?”. Onneksi tajusin kohta, miten idioottimainen ajatus oli. Missä muualla hän voisi olla, pakkasessako? Ainakin olisi lämmintä, mitä sitten vaikka muut asiakkaat vierastaisivatkin häntä? Ehkä hänellä ei ollut muuta paikkaa, ehkä hän oli yksinäinen – en minä sitä voinut tietää, mutta en tiennyt tarpeeksi tuomitaksenikaan. Tuskin hän varsinaisesti valitsi ongelmiaan, mitä ne sitten olivatkaan. Me vain automaattisesti oletamme, että kaikkien muidenkin pitää olla yhtä ennustettavia ja käytöksessään mietoja kuin me – mutta eikö se ole vain meidän oma (asenne)ongelmamme, jos emme kykene asettumaan toisenlaisen ihmisen asemaan? Miksi kaikkien pitäisi olla rohkeita, reippaita, terveitä ja voimakkaita – ja käyttäytyä aina niin hillitysti ja mukavasti? Pystyykö siihen ylipäänsä kukaan?

Missä asunnottomat viettävät aikansa täällä? Sitä jäin miettimään. Tampereella on muutamia päiväkeskuksia, mutta ne ovat auki vain lyhyen aikaa päivällä.

Esim. Seurakunnan päiväkeskus Musta lammas
ilmoittaa olevansa avoinna
ma-to 7.30-13
pe 7.30-11.30
10.5. asti tupa on avoinna myös la klo 10-13.

Pirkanmaan sininauha ry:n Hervannan päiväkeskus WITONEN on avoinna arkisin 7-16 (ti 7-14).

Laskekaa itse kuinka monta tuntia päivästä jää tarkoituksettomaan vaelteluun paikasta toiseen, ellei muuta paikkaa löydy. En saanut asiasta tietoa, mutta tietääkseni esim. yömajat avaavat ovensa vain yöksi. Laitoshoidossa olevat toki ovat siitä onnekkaampia, että siellä saa olla kaiken päivää, mutta esim. avohoitoa voi hädin tuskin enää oikein hoidoksi kutsua. Kuulemissani tapauksissa avohoito on leimautunut lähinnä pillerienjakopaikaksi, ja nekin voivat jäädä saamatta, jos ei ole päässyt paikalle juuri silloin kuin on määrätty.

Ravintolasta piti jatkamani.

Jossakin vaiheessa sekava nainen asteli epävarmoin askelin kassalle, ja seurasin tilannetta, koska halusin tietää, miten häntä siellä kohdeltaisiin – suhtauduttaisiinko ivallisesti? Iloinen yllätykseni oli melkoinen, kun huomasin, kuinka ystävällisesti ja lempeästi lettipäinen nuori nainen häntä puhutteli, kauniisti ja vilpittömästi hymyillen. Muut jonossa vaihtoivat toiseen jonoon sivulleen vilkuillen, mutta myyjätär kohteli häntä aivan yhtä ystävällisesti ja kauniisti kuin olisi kohdellut jotakuta rouvaa piisamiturkissa. Pienen neuvotteluhetken tuloksena rouva teki valintansa ja laski rahat myyjättärelle. Hän sai ruokansa ja horjahteli takaisin pöytäänsä. En tiedä oliko myyjän ystävällisyys vaikuttanut rauhoittavasti, mutta nainen ei enää meuhkannut, vaan syötyään käveli tyynesti kassalle tilaamaan toisen, jonka myyjä hänelle kantoi sen valmistuttua pöytään.

Ei voi muuta kuin ihailla – tästä tytöstä pitäisi tehdä kuukauden työntekijä. Näillä alipalkatuilla ja kamalia työaikoja noudattavilla nuorilla on voimia ja halua olla ystävällinen heillekin, jotka eivät takuulla kykene reklamaatioita firman johdolle tekemään. Onnittelut.

Myöhemmin aloin todella miettiä, missä mahtavat Tampereen asunnottomat viettää aikaansa – oliko heillä ylipäänsä mitään paikkoja. Ja onko täällä paljonkin asunnottomia? Otin selvää.

Vuoden 2000 selvityksessä* asunnottomia, jotka majailevat ulkona, arveltiin Tampereella olevan jotakin 10 ja 1000 väliltä. Ne asunnottomat, jotka eivät syystä tai toisesta hae apua, eivät päädy viranomaisten tai yhteisöjen tietoon, joten arviointi on lähestulkoon mahdotonta. Pysyvästi ulkona majailevia arvioidaan Tampereella olevan noin 20-30 henkilöä.

Selvityksessä tehtiin Tampereella kysely asunnottomilta itseltään, ja kyselyssä he arvioivat mm. syitä asumiseensa kyselyhetkellä olevissa olosuhteissa (esim. ulkona, yömajoissa, hoitokodeissa, laitoksissa, tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona yms). Kyselyssä oli 308 asunnotonta. Suurimpana syynä asumisolosuhteisiin mainittiin miespuolisilla asunnottomilla ensin päihdeongelma ja sitten asunnottomuus, naisilla päinvastoin. Mielenterveydellisten syiden osuus naisilla oli hiukan yleisempi kuin miehillä. (Onko syynä se, että miehistä useimmiten pitää joku [nainen] huolta, äiti, sisko tai tyttöystävä, mutta koska naisen luonne yhteiskunnassa tuntuu kaatuvat huolenpitäjän rooliksi, huolenpitoa tarvitsevat naiset useammin jäävät apua vaille – ehkä koska eivät ennakkoasenteensa takia halua sitä hakea, ehkä eivät pystykään, eikä sitä heille niin herkästi tarjotakaan?)

Oman arvionsa mukaan kaksi kolmannesta asunnottomista ei kykenisi asunnon saatuaan normaaliasumiseen, vaan he kaipaisivat jonkinlaista tuettua asumismuotoa. Kyselyssä todetaankin: ”Edelleen tuntuu olevan tarvetta sellaiselle paikalle, jossa olisi tarjolla tukea päihdeongelmien lisäksi esim. mielenterveysongelmista kärsiville henkilöille”.

Kyselyssä oli mainittu 10 eri keskusta tai laitosta, joissa majoitettiin asunnottomia pysyvästi tai väliaikaisesti. Paikkoja kaikissa näissä laitoksissa oli yhteensä 266 (vrt. esim. kyselyyn vastanneiden asunnottomien määrä).

Vuonna 2001 valtion asuntorahaston selvityksen (pdf) 2002 mukaan tamperelaisten yksinäisten asunnottomien määrä oli 580 henkilöä (koko maassa 9 966), joten voidaan päätellä, että syrjäytyminen ja eri syistä johtuva asunnottomuus on kasvanut melko tavalla. Tampere onkin yksi Suomen suurimmista asunnottomuusalueista, jonka edellä on vain Helsinki, jossa on 4 700 yksinäistä asunnotonta. Espoossa oli saman verran asunnottomia kuin Tampereella, 580 henkilöä.

Seuraavina tulivat:
Vantaa (507)
Turku (469)
Lahti (347)
Oulu (170)
Kuopio (163)
Joensuu (158)
Järvenpää (143)
Jyväskylä (135)
Vaasa (112)

Tamperelaisista asunnottomista ulkona, ensisuojissa yms. asui 25, asuntoloissa yms. 18, laitoksissa 186, tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona 351. Naisia heistä oli 120 ja nuoria 116. Asunnottomia perheitä oli 20.

Päiväkeskus Musta Lammas ottaa muuten vastaan lahjoituksia: miesten ja naisten vaatteita, sisustus- ja kodintekstiilejä sekä astioita (huonekaluja ei enää voida ottaa vastaan) puh. (03) 219 0372. Jos teiltä siis liikenee vanhoja lakanoita, vaatteita yms. viekää ne Mustaan Lampaaseen, jos vain jaksatte vähän UFFin laatikkoa pidemmälle uhrautua. En tiedä hakisivatko, mutta voihan sitä kai kysyä.

Yritetään mekin pitää huolta toisistamme, edes joskus. Jookos.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

LÄHTEET:
*Asunnottomuus Tampereella 3.11.2000 (Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimen monistesarja 15/2001)

Linkkejä:
Asunnottomien yö
Tampereen päihdeongelmaisten asumispalvelut
Päihdehoitopaikat (pdf)

Miimi

2006-02-09T23:08:00.000+02:00

Laura tyrkkäsi meemillä taannoin kommenttilootassa, ja haastoi kertomaan kymmenen mielenkiintoisinta bloginimeä. En silloin osannut oikein paneutua asiaan, kun kuvailu (ks. edelliset jutut) pyöri päällimmäisenä mielessä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös niin? Tässä olisi setti kiintoisia nimeämisiä, joista tahdon blogaajia onnitella.

Olkaasny on ihan ehdoton.
Leppoisa lausahdus, joka herättää tamperelaisen heti ihmettelemään, että mitäs täälä ny meuhkataan.

Esittelyteksti sen jo kertoo:

Jos asiat tai ihmiset eivät käyttäytyneet mummon mielestä soveliaalla tavalla, hän komensi napakasti "Olkaasny!" Kolmekymppisen pääkaupunkiseudulla asuvan naisen tekisi mieli todeta samoin monille elämäänsä liittyville henkilöille ja asioille.

Niin minunkin tekee mieleni usein sanoa. Viime aikoina täällä Blogistaniassakin on taas oltu niin tappelun tuoksinassa siellä sun täällä, että mieli tekisi lausahtaa juuri niin kuin tässä. Enkä linkitä nyt ketään, koska minulla ei ole asiaan lisättävää.

Valkoinen piste, pilkku
Runollinen blogi, jonne eksyin nimen perusteella ja jonka sisältö herättää ajattelemaan. Etsin nämä nimet muuten Blogilistalta, jotta en herkeäisi suosimaan pelkästään lemppareitani - ja joistakin tuli sitä myötä uusia luettavia. Niin varsinkin tästä. Löytö!

Huomasin muuten, että Blogistan pullistelee mielenkiintoisia bloginimiä - tässä on vain jäävuoren huippu. Kirjoittajilta löytyy kunnioitettava kasa mielikuvitusta ja inspiraatiota!

Kuinka Kum-Maa on kaikkialla
Miten ihana nimi! Marjatta Kurenniemen samannimistä kirjaa (johon blogin nimi epäilemättä perustuu) en ole lukenut, mutta mieli tekisi. Nyt sen päätän - lainaan sen seuraavaksi kirjastosta.

Ecran
Haluaisinpa tietää mihin tämä nimi perustuu. Luin Liisan blogia jo ennen kuin hän lopetti sen ja aloitti onneksi nyt taas uudestaan. Päivitystahti vain on hiukan hitaanpuoleinen. :)

Agrippa
Suomen vanhin edelleen päivittyvä blogi, jolla on lisäksi yksi mielenkiintoisimmista nimistä - ja nimen syntytarinakin on varsin kiinnostava. Pidän tästä blogista todella, se on tunnelmallinen ja kaunis.

Tarinoita Harmaan puun kylästä
Jälleen nimi, jonka syntytarina olisi kutkuttavaa tietää. Pidän tällaisista kertomuksellisista nimistä, niistä vaistoaa että nimen takana on jokin ajatus, idea - tarina.

Antiprinsessapäiväkirjat
Kapina prinsessaunelmaa vastaan! Tässä on sitä jotakin. Minä inhoan vaaleanpunaista, ja jotenkin tämä vetoaa siihen puoleeni. Vaikka sen reunat ovatkin vaaleanpunaiset... ehh. Hyvä blogi, muutenkin.

Zombie Online
Kukapa voisi vastustaa tämän nimistä blogia! Kaikkihan rakastavat zombeja, eivätkö vain ...vai eivätkö? Varsinkin, kun blogissa on toinen toistaan hauskempia sarjakuvapiirroksia. Oikea arkiaamun pelastus, tämä. Olen usein häirinnyt työtovereitani raahaamalla heidät ruudun ääreen katsomaan hihittelemääni kuvaa.

Veloena
Niin, yksi hartaista suosikeistani. Mistä tulee nimi Veloena? Onko se selitetty niin alussa, että en silloin ollut vielä kuullutkaan blogeista? Salaperäinen tyttö, joka tuntuu kertovan kaiken eikä kuitenkaan mitään. Mystinen ja kiehtova blogi, jonka kieli on kuin runoa tai unta.

Dionysoksen kevät
Miksi juuri Dionysos, miksi juuri kevät? Minusta kaikilla blogeilla voisi olla jonkinlainen syntytarina-entry, jonka voi sitten linkittää myöhemmin tutustuvia varten etusivulle.

Mielenkiintoisin olisikin minusta meemi, jossa kirjoittajat kertovat, miksi valitsivat blogilleen juuri sen nimen kuin valitsivat. Kertokaa, ihmiset, haastan teidät kaikki!

Mikä juuri sinun tarinasi on?

-20 astetta

2006-02-05T22:08:00.000+02:00

Lauantaina olin ystäväni kanssa hakemassa Radiokirppikseltä myymättömiä tavaroita pois, kun huomasin, kuinka kauniisti sumu nousi järvestä pakkasessa. Lähdettyämme takaisinpäin pyysin ystävääni pysäyttämään auton, ja kun pääsin ulos, ryntäsin Ratinan siltaa vastapäätä olevalle rannalle kuvaamaan. (Kipitykseni avonaisessa takissa karmeassa pakkasessa, kamera käsissä tien viertä takaisin tulosuuntaan näytti ohikulkevien autoilijoiden mielestä varmaankin sangen hilpeältä ja kummalliselta.) Pakkasta oli yli 20 astetta ja sormeni jäätyivät tunnottomiksi viidessä minuutissa, joten napsin niin paljon kuvia kuin pystyin ennen kameran (ja kuvaajan) hyytymistä. Tässä muutama.

Ratinan stadionin takana tuntuu aina olevan parkissa sama vene, yksinään, erillään muista. Isot veneet vastarannalla lepäävät talvet liikkumattomina, hiljaisina kuin luurangot norsujen hautausmaalla, ja pieni vene toisella puolen tuntuu eristäytyvän omaan pikku yksikköönsä. Kenties siellä on muidenkin veneiden paikkoja, mutta ne vain eivät ole niin usein paikalla. Talvella on jäljellä vain tämä.

Puun varjossa on hyvä paikka ihailla siltaa ja sen alla pyörteilevää sumua, jota kylmyys nostattaa Pyhäjärvestä. Polun reunassa syttyvä lamppu herättää mielikuvan Narniasta, polku jatkuu kaartuen puiden lomaan. Olisi kiinnostavaa jatkaa kävelyä, nähdä mihin polku johtaa. On liian kylmä, on kiire.

Silta piirtyy tummana vielä valoisaa taivasta vasten. Autot sujahtelevat sillalla ohi. Sormista on häviämässä tunto, mutta kamera pysyy vielä käsissä. Uuden kuvan piirtyessä taas ruutuun kylmäntunne häviää. Sorsat uiskentelevat kaiteen reunan alla, sumussa johon lankeaa viisto valo. Mitenkähän ne tarkenevat? Ne lähestyvät joukolla pienimmästäkin vihjeestä että tulijalla olisi jotakin annettavaa. Harmittelen ettei ole mitään. Pullaa ei ole koskaan mukana kun pitäisi.

Aurinko paistaa vielä kirkkaasti, mutta niin viistona, että paikoin on täysin varjoisaa. Vastarannalla on jokin alus, olen nähnyt sen ennenkin, sillalta. Aina samassa paikassa. Nämä pienet näyt tulevat joskus esiin, hämmästyttävät: mikä tämä on, mikä on sen tarkoitus?

On taloja ja rakennelmia, jotka osuvat silmiin säännöllisesti, kunnes huomaa ettei oikeastaan tiedä niistä mitään. Joku on rakentanut tuon, ajanut tämän tähän, miksi? Asuuko tuossa talossa joku, vai onko siellä toimistoja? Miksi jokin ränsistynyt talo on keskellä kaikkea vilinää, kukaan ei tunnu huomaavan sitä enää, sitä ei pureta eikä korjata, se on näkymätön osa maisemaa.

Rakennukset ovat täynnä mysteereitä: valoisia ikkunoita joista voi vaistota elämän – ihmisen niiden takana. Niin kuin aina kun aamuisin odotan bussia, mies istuu pimeän maiseman keskellä valoisan ikkunan takana, tietokoneensa ääressä, tai nojaa ikkunalautaan tupakoiden – kirjoittaako hän kirjaa, vai mitä hän naputtelee jo varhain aamulla, kotonaan? Onko hän herännyt vai menossa nukkumaan?

Pakkasvalossa käännyn katsomaan tulosuuntaan, vastarannalla loistavat punaiset tiilitalot. Maisema värisee punaista, sinistä, valkoista pyörteilevää sumua. Taivas on edelleen häikäisevän kirkas, vaikka varjot ovat jo terävät. Puut leikkaavat maata ja ihmisen varjo lakoaa lumeen kuin tulevaisuus – vieraana, muodottomana.

Yksinäinen vene näkyy edelleen. Sormet ovat hansikkaidenkin sisällä kylmästä kipeät – kukapa voisi uskoa että kylmä viiltää ihoa kuin terä. Kamera hidastuu hidastumistaan, kuva viipyy ruudulla kauan, alkaa olla aika palata. Ystävä odottaa autossa. On kulunut vasta viisi minuuttia, mutta se tuntuu pitkältä ajalta. Suljen kameran vielä kun se suostuu sulkeutumaan, kiristän takkia. Heiluttelen sormia pontevasti nyrkkiin ja takaisin ja kiipeän penkan ylös takaisin tielle.

Pyynikillä

2006-01-30T17:12:00.000+02:00

Sunnuntaina, kun suurin osa kansasta oli luultavasti äänestämässä, kävin juuri ennen auringonlaskua Pyynikin näkötornilla ottamassa muutaman kuvan. Inspiraation siihen tarjosi Ilona.

Näkötornissa on kylmää ja liukasta - onneksi tasannetta ympäröi kunnon muuri, johon saattaa tukea kameran (ja itsensä). Sormet kangistuvat kylmästä nopeasti, hansikkaat tekevät kuvaamisesta kömpelöä, tuuli puhaltaa silmiin niin että kohta ne vuotavat vettä. Tuntuu hassulta itkeä kuvatessaan, on vaikeaa tarkentaa.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa hotelli Scandic Rosendahl, jolla on kuulemma hyvä uimaranta. Kesällä se on täynnä ihmisiä, aamusta yöhön saakka.

Jäätynyt Pyhäjärvi on kuin suuri autio kenttä, jolle kukaan ei ole uskaltanut rakentaa. Talvisella kävelylenkillä jokunen vuosi sitten luulin sitä pelloksi - kunnes mies osoitti nauraen kumollaan olevia soutuveneitä ja kysyi, lähdetäänkö pellolle vähän soutelemaan.

Tampere on mielessäni metsien ja tehtaiden kaupunki, jossa teollisuus ja luonto sovittautuvat toistensa lomaan oudossa sopusoinnussa. Tammerkoskea ja vesivoimalaitosta ei enää voi erottaa toisistaan - ne ovat yhtä: tiili ja vesi, putoavien massojen pauhina, pakkasessa kohoava höyry ja kävelysillat, jotka piirtyvät taustalle. Tehtaiden höyry kohoaa taivaalla kuin me valmistaisimme pilviä.

Näsinneula näkyy miltei kaikkialta, siitä on tullut merkki. Katse hakeutuu piikkiin pakottomasti: se on yksinäinen torni kaukaisuudessa, vilkkuva valo joka kertoo millaista säätä sopii odottaa.

Kun sen näkee piirtyvän taustalla, tietää olevansa siellä missä pitääkin.

Joskus Pyynikillä kävellessä voi unohtaa olevansa kaupungin keskellä. On vain polkuja ja metsää, linnunlaulua ja askelten ääni. Yllättäen ollaan keskellä puutalokylää rinteellä.

Jyrkät polut ja natisevat rappuset vievät alas Pyhäjärven rantaan. Talot ovat erivärisiä, tulee Irlanti mieleen. Rapistuneet ikkunanpokat ja pitsiverhot ovat osa maisemaa samoin kuin portaat ja jylhä järvenselkä. On ahdasta, kotoisaa - ja samalla katse hakeutuu kaukaisuuteen horisontissa, missä järvi ja kaukainen ranta kohtaavat. Kaukaisuus ei tunnu miltään todelliselta paikalta. Aurinko laskee, tuntuu kuin pitäisi lähteä - jonnekin, tietämättä minne.

Tuuli puhaltaa kylmästi, mieli palaa nykyhetkeen. Pimenee hiljakseen, on palattava alas rappusia, jotka on rakennettu liian kauan sitten, liian jyrkiksi. Rappusten alla odottaa ylös tulijoita, pieni lapsi isänsä sylissä kyselee tornista ja portaista, isä lupaa kantaa hänet ylös. Liukkain kengin pitää rappusia tulla alas varovasti, vaikka siellä odotetaan.

Jonnekin muualle

2006-01-28T18:11:00.000+02:00

Luin Jenni-Juulian kirjoituksesta ”Ei meidän naapuriin” alkunsa saanutta keskustelua, ja muistin taas, kuinka minua ihmetyttää moni asia tässä nimby-ilmiössä (pdf). (Ilmiö sinänsä on minulle tuttu, mutta nyt vasta sain sille nimityksen, kiitos Kauran ja Jenni-Juulian.) Ylipäänsä siinä, kuinka me pyrimme eristämään kaiken erilaisen omasta kokemuspiiristämme. En nyt tiedä liittyykö tämä juttuni nyt nimenomaisesti tuohon kehitysvamma-keskusteluun, mutta se sivuaa sitäkin kyllä.

Meidän firmassamme on työssä ainakin yksi kehitysvammainen ihminen, joka on sivumennen sanoen aivan ihana ja ahkera työntekijä. En ymmärrä, miksi hän ei olisi ihanteellinen työkaveri ja naapuri – minun naapuriini hän saisi muuttaa vaikka heti. Minusta parantaisi jokaista työympäristöä ja naapurustoa se, että jokainen tuntisi ainakin yhden jollakin tavalla vammautuneen ihmisen henkilökohtaisesti. Tai ylipäänsä minkä tahansa ennakkoluulojensa kohteen.

Uskoisin että olisi sangen vaikeaa pitää kiinni ennakkoluuloistaan, jos lähellä on juuri sellainen ihminen, jota on arastellut, eikä hän sitten olekaan sellainen kuin ennakkoluulot sanelevat. Harvat ovat. En muutenkaan oikein ymmärrä, että miksi pitäisi arastella jollakin tavalla erilaisia ihmisiä, olivat nämä sitten vammaisia, mielenterveysongelmaisia, homoseksuaalisia, masentuneita, ujoja, ylipainoisia, anorektisia tai vaikka sitten vain mielipiteiltään eri maata.

Kaikkihan me olemme erilaisia jollakin tavalla. Joltakin puuttuu ruumiinosa, toiselta itsevarmuus. Emme ajattele niin kuin asia on, että meissä kaikissa on jotakin vikaa tai jotakin erilaista: Yksi rakastaa salaa omaa sukupuoltaan, toinen kärsii kliinisestä depressiosta, kolmas ei pysty olemaan vakoilematta naapuriensa tekemisiä, neljäs naukkailee salaa yksin iltaisin. Arkoja kohtia on kaikilla niin monenlaisia. Mikä tekee meidän erilaisuuksistamme parempia kuin muiden? En ole vielä tavannut ketään joka ei olisi jotenkin erikoinen, jotenkin satutettu. Elämän tai muiden ihmisten toimesta.

Jokainen ihminen kokee joskus elämässään vaikeuksia syystä tai toisesta. Mikä meissä ihmisissä sitten on, kun haluamme väen vängällä niputtaa omat ongelmamme johonkin ihan eri ryhmään kuin muiden ongelmat. Ikään kuin vaikkapa oma lääkehoitoa vaativa depressiokausi olisi jotenkin "parempi sairaus" kuin naapuri, joka on vammautunut liikenneonnettomuudessa. Tai niin kuin oma tai perheen sairaus olisi jotenkin kunniallisempaa kuin työtoverin kehitysvamma. Tällaisiahan me olemme, viallisia ja ylpeitä. En oikein ymmärrä miksi olemme niin sokeita itsemme ja armottomia toistemme suhteen. Emmekö uskalla kohdata omaa heikkouttamme muissa ihmisissä? Pitääkö kaikkien muiden olla vahvoja, jotta meillä voisi olla heikko hetki? Emmekö luota siihen, että heikkokin kanssaihminen voi olla silti meille turvallinen ystävä, olkapää? Miksi meidän kaikkien pitää kärsiä surumme ja vikamme yksin ja salaa?

Ja auta armias kun joku ei enää voi kätkeä erilaisuuttaan: sairastuu masennukseen ja menee hoitoon, alkoholisoituu niin ettei pysty enää normaalielämään, murehtii kuolleitaan niin että itkee julkisesti. Skitsofrenia puhkeaa, onnettomuus vie työkyvyn tai hivuttava sairaus vie pitkäaikaishoitoon. Etäinen naapuri paljastuukin tutustuttaessa kehitysvammaiseksi tai hiv-positiiviseksi. Me käännymme yhtenä rintamana häntä vastaan, osoitamme häntä ja sanomme: En koskaan pitänytkään hänestä. Hän oli aina vähän omituinen. Tuommoiset pitäisi laittaa johonkin muualle. Mistä sen tietää mitä ne tekee. Mitä jos se tarttuu? Ei meidän lasten lähelle saa tuollaisia päästää. En minä vain koskaan.

Toisten erilaisuus näkyy helpommin kuin toisten. On helpompi hyväksyä salainen ”vika” kuin näkyvä vamma tai julkituotu erilaisuus. Pidämme ihmisistä kunnes pääsemme kyllin lähelle ja tutustumme heidän omanlaatuisuuteensa (sic). Juuri silloin kun meillä olisi tilaisuus todella ystävystyä ja samalla paljastaa toiselle, hyväksyä itsekin omat arat puolemme, me käännymmekin pois. Yksin.

Erillään on helpompaa. Tai niin me ainakin sanomme itsellemme, kun on liian hiljaista.

Urheiluhullu

2006-01-25T23:17:00.000+02:00

Ei sillä, että se mikään salaisuus olisi ollut, mutta nytpä tiedätte. ;)

Seuraava perustuu tositapahtumiin, mutta minun hataran muistini kautta. Osa keskustelusta on ”sinnepäin” ja suuri osa puheesta kaiken välissä on jo unohtunut. Tässä kuitenkin tarina. Se on subjektiivinen ja osin fiktiivinenkin, niin kuin ihmisten kertomat tarinat elämästään ovat. Antakaa se minulle anteeksi.

Odotin eilen tyypilliseen tapaani bussia kotimatkalla töistä, kuunnellen musiikkia kuten aina, tuijotellen hajamielisesti talojen kattoja ja pimenevää taivasta, kun huomasin sivusilmällä ohitseni pysäkille pyrähtävän miekkosen. Keski-ikäinen, pipo päässä, tummat vaatteet. Pikkuhiljaa aloin aistia jonkinlaista levotonta lähestymispyrkimystä, hän siirrähteli pikku askelin lähemmäs, kumartuen pikkuisen kuin haluten sanoa jotakin. Hänen ensimmäistä lausettaan en kuullut, ja laitoin musiikin pois.

”Anteeksi, mitä että?”
”Valitsivat sitten suomalaisen sinne!”
”Ahha... että minne?”
”Olympialaisiin!”
”Olympialaisiin?”
”Valitsivat suomalaisen hiihtäjän!”
”Juu juu.”
”Minäkin olen hiihtänyt, nääs, jonkun verran nuorena! Paljon, kisoissakin!”

Nyökyttelin. Hän sylkäisi sivuunsa niin, että jouduin pyyhkäisemään pärskeet poskeltani. (Tuuleen ei muuten kannata sylkäistä, ihan vinkkinä.) Olisin kaiketi voinut tässä kohtaa vetäistä torjuvan naaman ylleni (”tommonen outo, puhuu mulle, ja ihan mitä sattuu”) ja nyrpistellyt hänet pois, mutta hän oli kiinnostava.

”Enemmän minä olen kuitenkin tuota juossut!”
(Hän tosiaan puhui huutomerkin kanssa, innostuneesti ja nopeasti, paljon nopeammin kuin tämän lukeminen kestää.)
”Juossut?”
”Pitkänmatkanjuoksua! Kyllä. Se on kuule kovaa hommaa se, vaatii kestävyyttä! Kerrankin kun olin suunnistamassa suunnistusjoukkueen kanssa, ne olivat kovia juoksemaan – määrätyllä tavalla eri asia kuin pitkänmatkanjuoksu, siinä joutuu määrätyllä tavalla harjoittamaan eri lihaksia. Juoksentelemaan metsässä! Pirun nopeita kavereita, ihan erilaista kuin pitkänmatkanjuoksu! Määrätyllä tavalla se on tosiaan erilaista kuin se minun juoksuni!” Hän elehti pienin hilpein elein, vilkuillen iloisesti.

Lisää nyökyttelyä. Hymyilin, mies oli positiivisuuden ruumiillistuma, vähän outo, mutta hauska. Nenä oli Gerard Depardieun luokkaa, hieno perunamainen ilmestys. Vilkkaat silmät ja tapa syljeskellä jatkuvasti sivulleen. Puhe ei katkennut sekuntia pidemmäksi ajaksi.

”Jääkiekkojoukkueessa oli kova jätkä se, tuli köniin kyllä, määrätyllä tavalla joutuu tekemään nääs ratkaisun siinä, kun pelaa, voi nääs tulla semmoinen tilanne, pitää päättää siinä, mitä tekee. Määrätyllä tavalla se on kova laji, muuten kyllä ihan mukava, mutta pitää tehdä ratkaisu, että mitä tekee siinä tilanteessa. Että taklaako! Minä en tykänny siitä sitten, mutta maksoin kyllä potut pottuina sille, myöhemmin! Pistin kunnolla takasin (painissa tai jossakin kontaktilajissa tms, en muista enää, sekosin laskuissa jo kuunnellessani), kyllä siinä tuli maksettua potut pottuina, sille ja sille toiselle kaverille. Oli nöyrää poikaa sekin, sitten. Niin, määrätyllä tavalla erilainen laji kumminkin.”
”Juu, varmasti.” Hymyilin vain kauniisti ja ajattelin, että vähemmän urheilua ymmärtävää kuuntelijaa et olisi veikkonen voinut löytää. Joku muu olisi voinut pysyä kärryilläkin.

Hän jatkoi. Urheilulajista toiseen, tyypistä toiseen. Lauseet olivat sellaisia lyhyitä, tarkentamattomia, kun puhutaan perheenjäsenelle, jolle riittää kun sanoo: ”Se mies siitä elokuvasta, joka meni sinne, mikässenyolikaan, juttuun?” (”Joo, niin se just!” sanoisi äitini, joka arvaa heti.) Ikään kuin suurin osa lauseen kertovasta osasta olisi jäänyt pois ja jäljelle olisivat jääneet vain sanat, jotka viittaavat siihen. Lopulta lauseiden sisältö ei enää tuntunut olennaiselta, vaan vain se, että siinä me vain juttelimme, kaksi tuntematonta, iloisesti virnistellen, ilman mitään syytä. Olimme olemassa toistemme maailmassa, hetken verran, poikkeuksellisesti.

Pidin tuosta nopeasti puhuvasta kaverista, joka selvästi ei liikoja miettinyt, mitä ihmiset hänen seurallisesta juttelustaan ajattelevat. Oliko outo vai ei, en tiedä. Mielenkiintoinen joka tapauksessa. Keskustelu oli surrealistisella tavalla hauska. Kohta tuli hänen bussinsa ja hän lähti. Jatkuukohan sama litania bussissa työpaikalla, harrastuksissa?

Bussiin mennessään hän vielä kääntyi, puhuen urheilusta viimeiseen hetkeen, nikkasi silmää ja virnisti, ja huikkasi: ”Terve! Hyvää uutta vuotta!”
”Samoin!” huikkasin ja heilautin. Jäin seisomaan pysäkille virnistellen ja jatkoin hyvällä tuulella koko bussimatkan kotiin.

Saisi Suomessa olla lisääkin vähän outoja, hassuja ihmisiä. Tai vaikka tavallisiakin, juttelevia. Tosiaan kannattaisi jutella enemmän tuntemattomille, se voi olla hyvinkin antoisaa ja ilostuttavaa. Minulle ainakin oli.

Terveisiä vaan urheiluhullulle! :)

Omituinen

2006-01-24T17:26:00.000+02:00

Tämähän on tietysti jo vanhentunut juttu ja niin passé, mutta laitanpa minäkin muistiin, jottei unohtuisi, etten minäkään ihan normaali ole. Onkohan kukaan sitä edes luullut... anyone? Kaverit… hei, kaverit?

No niin.

1. Pidän verhoja aina kiinni. Tiedän, ettei ketään takuulla voisi vähempää kiinnostaa minun olohuoneessa edestakaisin kävelevä hahmoni, mutta aina se vain vastustamattomasti häiritsee, jos ulkona on pimeää ja sisällä valo. Minusta alkaa tuntua, että olen akvaariossa. Ja koska olen niin hajamielinen, en oikeastaan koskaan muista avata verhoja päivänvalon aikana. (Paitsi kun tulee vieraita.) Mikä tietysti voi johtua siitäkin, että olen niin harvoin päivänvalon aikaan sekä kotona että hereillä. Mikä tuokin minut toiseen omituisuuteeni.

2. Jos voin, valvon yöt ja nukun päivät. Nyt, kun joudun työn takia pysymään suht ”normaalissa” vuorokausirytmissä, en oikein voi noudattaa luonnollista rytmiäni – mutta jos kirjastoalalle joskus tulevat yövuorot, niin veikkoset; pistäkää mulle se graveyard shift! Normaali vuorokauteni on pidempi kuin 24 tuntia: valvon tilaisuuden tullen joka päivä pidempään. En vain ole väsynyt, ennen kuin olen valvonut 18-22 tuntia. Mikä tarkoittaisi siis sitä, että joko tulen toimeen 2-6 tunnin yöunilla tai nukkumaanmeno siirtyy joka päivä eteenpäin. Toisaalta nukun kyllä mieluusti 9-13 tuntia kerralla. (Tähänhän tarvittaisiin siis 27-35 tuntia pitkä vuorokausi.) Nykyään pakotan itseni nukkumaan niin ajoissa, että ehdin nukkua (ainakin melkein) kuusi tuntia. Mieluiten menisin nukkumaan aamuisin.

3. Lempielokuvani on edelleenkin Yksin Kotona (ja jatko-osa 2). Ne kuuluvat Virallisiin Jouluelokuviini. Kun Macauley Culkin kasvoi isoksi, olin hyvin pettynyt. Sen toisen pojan näyttelemiin jatko-osiin päin en edes sylkäise.

4. Olen kirja- ja kielinipo. Vieraisilla aakkostan kirjahyllyjen kirjat (yleensä kysyn toki ensin luvan). Korjaan kirjoitusvirheet tuttavieni teksteissä ja bongailen estottoman vahingoniloisesti kirjoitusvirheet lehdissä, televisiossa ja kirjoissa. Olen lähettänyt kirjan toimittajalle palautetta, jossa listaan ja ruodin kaikki kirjassa esiintyneet painovirheet. Ne korjattiin seuraavaan painokseen, ja kirjasta lähetettiin minulle kiitoksena kappale. Olen luetteloinut tietokoneelle kirjahyllyni kirjat (joita on yli 300 – en pysy enää mukana, koska ostan niitä jatkuvasti lisää), sisältäen myös kirjojen alkuperäisnimet, julkaisuvuodet yms. nippelitiedot. Ylipäänsä luetteloin kaikkea mahdollista osoitteistoista valokuviin.

5. Saatan kyynelehtiä uutisia lukiessani tai kuullessani hyviä asioita. Olen kyynelehtinyt mm. human interest –jutulle, jossa kerrottiin jonkun kissasta. Se ei sisältänyt mitään surullista. Ylipäänsä monet maailman hienot asiat saavat minut köhimään ja räpyttelemään villisti, toivoen ettei kukaan huomaa. Olen sentimentaalinen!

Niin. Olisi niitä kai lisääkin, mutta pitäydyn siinä viidessä. Tästäkin varmaan on jo selvää, että olen tosiaan aika omituinen.

Ehkä ensi kerralla taas jotain järkevämpää. Tai sitten ei. Huomaan että perfektionismini juttujen sisällön suhteen nostaa julkaisukynnystäni suhteettoman korkeaksi. Olette ehkä huomanneet, että on ollut vähän hiljaista. En ole kuollut (edes virtuaalisesti), olen vain tehnyt liikaa töitä. Ehkä tyydynkin jatkossa vain kirjoittamaan mitä mieleen sattuu putkahtamaan. Tämähän on sentään blogi, vai mitä?

Joulu on taas...

2005-12-23T21:07:00.000+02:00

Kaikille teille Blogistanin mukaville mussukoille:

Ennuste loppuvuodelle

2005-10-21T00:00:00.000+03:00

Kohta se alkaa. Tavaratalojen pimpelipompeli-jouluhissimuzakit, joissa lapset kailottavat kuorossa, kuinka äiti taas salarakasti pukkia ja sentimentaalinen mieslaulaja kertoo, kuinka lumiukko heräsi henkiin – luonnollisesti Bing Crosbyn ja Louis Armstrongin äänellä. Postiluukusta niagarana vyöryvät mainosvirrat, joissa vihreissä ja punaisissa väreissä kultasilattuna korostetaan, kuinka onnellisiksi voimme rakkaamme tehdäkään – ostamalla heille ihan hemmetisti uutta tavaraa, jota he eivät aikaisemmin edes älynneet haluta. Ähäkutti, yllätys! Soivia lasienkeleitä! Paikallaan pyöriviä joulufiguureita, jotka välkyttävät strobovaloja aina kun joku kulkee ohi! Amerikaksi laulavia pehmoeläimiä (batteries not included)! Liikkuvia leluja jotka ampuvat muoviammuksia ja huutavat samalla hellyttävällä koneäänellään: ”Kuole, terroristi”! Kerran joulussa ostettavia jouluvaloja, jotka hämmästyttävästä kolmen vuoden takuusta huolimatta kestävät joka vuosi loppiaiseen. Eikä kukaan jaksa palauttaa – ostetaan ensi vuonna uudet! Halvalla lähtee, netistä saa pikavippiä ja veronpalautukset menevät taas oikeaan osoitteeseen: Stockmannin myhäilevän joulupukin reippaasti kilisevään kassaan.

Kynttilät savuten pohdimme, miten ylittäisimme viime vuoden saavutukset: hienommat ikkunavalot, loistavammat jäälyhdyt, kirkkaammat krääsäkoristeet, kalliimmat lahjat. Kateellisemmat naapurit ja kiitollisemmat perheenjäsenet. Radio varoittelee kuusenkynttilöistä ja kehottaa taas vaihtamaan patterit palohälyttimeen, mutta eihän meidän perheessä jouluna kuolla – niin käy vain ulkomailla ja köyhissä perheissä. Meillä syödään kinkkua yöllä ja ähkytään onnellisina saunassa punaisina kuin puoliraa’at pihvit. Pakkanen paukkuu (jos kasvihuoneilmiö sallii) ja joulukortit kertovat taas millaista jouluna pitää olla: lumista, täynnä hiihtäviä nallekarhuja ja kimalletta, lahjoja, joulupukkeja ja vanhoja kunnon misteleitä katot täynnä. Jouluolut kylmänä ja sauna kuumana, niin sen nyt vain pitää olla.

Joulustressi kuivaa taas kurkkua ja hermo kiristyy ajatellessa niitä sataa ruokalajia joita joulupöydässä nyt vaan pitää olla ja sillä sipuli. Lipeäkalaa unohtamatta suunnittelemme valmiiksi notkuvan pöydän, joka lyö laudalta kaikki aikaisemmat jouluateriat sukulaisilla. Jos maustekin puuttuu niin tässä perheessä soi seuraavaksi haulikko! Lapset muuttuvat unelmissa Martta Wendelinin sileätukkaisiksi pikku enkeleiksi, jotka laulavat suut ammollaan joulukuusen vieressä. Alitajuinen tietoisuus tulevasta pettymyksestä kiristää suupielet ja äänensävyn: prrkele kakarat jos uskallattekin inahtaa vastaan jouluna. Pukki tuo piiskaa!

Niin... vuoden hienoin aika on taas tulossa. Ehdimmeköhän marraskuulle ennen kuin ensimmäiset joulutavarat ilmestyvät tavarataloihin?

...kulkuuset, kulkuuset, riemuin helkkäilee...

Joulua ikävöiden, W

Etikkaa blogeissa ja etiikka kateissa – Part Deux (2)

2005-08-31T14:42:00.000+03:00

Puhutaan etiikasta. Blogimaailmassa eettistä käsitteistöä ei ole vielä vakiinnutettu eikä säännötetty, vaan kaikki blogien eettiset ratkaisut ja väitteet ovat lausujansa ja toteuttajansa omia. Siten Blogistanian etiikkakeskustelussa on ongelma, ristiriita. Kenen etiikka on se oikea?

Ajatellaan etiikkaa vaikkapa siinä mielessä, että voiko sitä ylipäänsä tuoda Blogistaniaan: voidaanko blogien kirjoittajille lyödä eteen jonkun tekemät eettiset säännökset ja sanoa: ”Kas tässä, näitä sinäkin nyt noudatat. Niin se nyt vain on.”? Millä perusteella? Tällainen sanelupolitiikka ei päde edes journalisteihin. Journalismin etiikka koskee Julkisen sanan neuvoston perussopimuksen allekirjoittaneita joukkoviestimiä, käytännössä kaiketi Journalistiliiton jäseniä. Ei siis ihan ketä tahansa seiniin tai verkkoon kirjoittelijaa. Ihan kenellä tahansa EI ole asiaa Journalistiliittoon. Ei taatusti ainakaan bloggaajilla – eikä vaikuta siltä että asia muuttuisi ihan lähiaikoina.

Kari Haakana:
”Kansalaisjournalisminäkökulmaan pitää lisätä vielä sen verran, että bloggajat eivät ole en masse sitoutuneet mihinkään eettisiin periaatteisiin samalla tavalla kuin vaikkapa Journalistiliiton jäsenten voi katsoa sitoutuneen journalistin ohjeisiin. Niihin ei siis tässä kohtaa voi oikein vedota.”

Journalistiselle etiikalle on syynsä, jotka eivät päde blogimaailmaan. Journalisti on koulutettu ammattiinsa, saa palkkaa työstään ja esiintyy julkisesti jonkin mediayhtiön nimissä. On tiedostettava, että valtamediat, ns. virallinen media, on yleisesti tunnettu ja luotettu formaatti. Ammattiyhteisö joutuu pakostakin kasaamaan itselleen yhteiset eettiset periaatteet, jotta tämä luotettavuus ei vaarantuisi ja uutismediat menettäisi uskottavuuttaan yleisönsä silmissä. Lisäksi journalismia säätelee myös viestintää koskeva laki. Tämä ei ole eettinen valinta.

Miten journalistinen etiikka sitten on sovellettavissa blogiin? Ei mitenkään. Voidaan sanoa, että on joitakin blogeja, jotka pyrkivät ammattimaiseen uskottavuuteen ja ottavat siksi pyytämättä omikseen journalistiikan eettiset säännökset – tai vaikkapa Sediksen valmistamat Bloggaavan kansalaisjournalistin ohjeet ja/tai Bloggarin eettiset ohjeet. Mutta toisaalta on satamäärin enemmän blogeja, joilla mitään tällaista pyrkimystä ei ole. Eikä heitä pidä sellaiseen pakottaa vain siksi, että lukija nyt vain haluaa luottaa kaikkeen mitä jossakin lukee.

Lähdekriittisyys – kas siinä sana, jonka jokaisen on syytä kaivaa esiin sanakirjastaan ennen blogeihin tai ylipäänsä internetiin tutustumista.

PS: Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle. Asia puhuttaa myös muualla kuin Suomessa. Linkki löytyi Kari Haakanan kirjoituksesta.