Täällä tänään

Sunnuntai-iltana Tampereella:

Ystävä on lähdössä Scrabble-pelailuksi muuntuneista kirjoitustreeneistä kotiin.
Samaan aikaan kaupungin toisella laidalla...
poliisit piirittävät taloa.
Parvekkeella piileskelee kauhuissaan teini-ikäinen poika. Hän heittää poliiseille kotiavaimensa.
Sisäpuolella perheriidan päätteeksi pojan isä ampuu vaimonsa.

En osaa sanoa tähän mitään. Tällaisia perheuutisia tuntuu tulevan jo melkein yhtä paljon kuin vihki- tai vauvauutisia. Aika pahoinvoiva fiilis.

Miten kukaan voi -- ei jumalauta.

Pitäisikö ihmisille ryhtyä jakamaan häälahjoina luotiliivejä? Minusta alkaa vähän tuntua, että taidan mieluummin kyllä pysyä sinkkuna.


PS: Vihkivalasta pitäisi määrätä jollakin lakimuutoksella muutettavaksi "kunnes kuolema teidät erottaa" muotoon "kunnes avioero teidät erottaa". Alkaa olla jo kansanterveydellinen riski, että se otetaan noin helvetin kirjaimellisesti.

Primitiivireaktio

Aika harvoin tekee mieli sylkäistä halveksunnasta ketään kohti. Nyt tekisi.

En piittaa piiruakaan, millainen päivä tai elämä on ihmisellä ollut, jotta tuohon päätyy. En piittaa siitäkään, että tyyppi on 75-vuotias. En ymmärrä, en edes halua ymmärtää. Alimpaan helvettiin lähettäisin tuollaiset. Perkele.

(Tällä kertaa ette voi ainakaan väittää, että kirjoitin liian pitkän postauksen.)

Edit 21:18
Toisaalle kirjoitin näköjään hiukan pidemmän.

Kirje

Sellainen vaatimaton valkoinen kirjekuori. Printattu nimi. Sisällä muutama paperi, joista päällimmäinen alkaa:

"Onneksi olkoon Viita-akatemialainen

Tampereen työväenopiston alaisuudessa toimivan Viita-akatemian kolmivuotiseen kirjoittajakoulutukseen pyrki tänä vuonna 61 hakijaa. Olet valittujen joukossa."

Hymyilyttää.

_

-

Näin minut esitellään kuolemalle: poltetun vihan pölyävässä tuhkassa, aution maan rannalla. Kaikki pysähtyy paitsi aika: minä pitelen ohutta kättä joka ei päästä irti, sanat kuihtuvat ja lakoavat kuivuneeseen maahan. Minä painan katseeni tämän edessä, en vielä pysty katsomaan silmiin. Niin sitä vain sytyttää vielä yhden tupakan – miettii sitä, kuinka äkkiä kylmät sormet laskeutuvat varomattomalle niskalle.

On hiljaisuus, eikä juuri muuta; seison pimenevässä ja tiedän, että maa jää kylvämättä. Väsynyttä miestä viedään pois varovasti – sairaalapaita kahisee tuulessa kuin lauseet, joita ei koskaan sanottu. Tästäkin minä jään kesken.


-