torstaina, maaliskuuta 31, 2005

Pääsiäismunasta päivää

Päästäinen oli ja meni ja suklaamunat on syöty viimeiseenkin sulaneeseen möykkyyn – pöydänreunus täynnä mitä kummallisempia pääsiäismunayllätyksiä. Omaan kokoelmaani on kertynyt mm. miniatyyrikoira ja -lehmä, isopäinen "robotti"koira ja se Ihmeperheen venyvä äiti. I feel so blessed.

Pääsiäinen on oikeastaan aika kiva juhla, niin keväinen ja värikäs. Minä ainakin pidän kovasti kaikesta tuosta tipu- ja pupukrääsästä, rairuohosta ja pääsiäismunayllätyksistä. Tosin jonkun pitäisi vihjaista pääsiäismunien tuottajille, että se kummallinen, yli-imelä makeismassa mitä ”suklaa”munien valmistukseen käytetään on oikeasti todella karseaa. Samaa tököttiä ilmeisesti käytetään joulusuklaakalentereihin. Inhosin sitä jo lapsena. Ehkä tuottajille riittää että niitä ostetaan lelujen takia. Mutta miksi ihmeessä niitä ei voi tehdä oikeasta suklaasta? Vaikka jotakin ns. ”parempaa laatua”. Makutestissä kirkkaana ykkösenä on Mignon-muna, mutta se on ainoa. Ja lelu puuttuu, hei.

Ja miksei ikinä ole suklaamunaa, jonka sisältä paljastuisi tipu? Häh?!

Rairuohot eivät meidän perheessä kyllä oikein menestyneet: ensinnäkin ne istutettiin noin viikon liian myöhään, ja toisekseen, tipautin koko lautasen ikkunalaudalta siivotessani. (Minulla on jonkinlainen tappava peukalo kasvien suhteen – ne lakastuvat jo melkein jo siitä kauhusta, kun muuttavat meille.) Mies, ritarini, pelasti sitten jäänteet miten taisi toiselle lautaselle. Eivät ne tästä pakkomuutosta oikein tykänneet – vähän harvassa tuntuvat korret kasvavan. Mutta ei se mitään, nuo vihreät pöllämystyneesti hapsottavat korret ovat sinänsä oikein piristävä näky.

Aurinkokin tuntuisi löytyneen taas talven jäljiltä jostain vintiltä. Mukavaa. Kevään vaikutuksen alaisena otin päivä pari sitten muutaman kuvankin. Kuten huomaatte, valokuvaustaitoni eivät ole kehuttavat:



Ja aivan kuin auringonvalon lisääntyminen ei riittäisi piristämään talven tunkkaisuudessa pölyttyneitä aivoja, veljeni ja hänen vaimonsa pyöräyttivät juuri esikoiselleen pikkusisaren.

Onneksi olkoon M&E!


PS: Tässä aivan loistavat ohjeet kaikille, jotka aika ajoin unohtavat, miten tietokone käynnistetään: Automaattinen aateeekootuki, päivää..
Päivän vekkulina informaatikkona toimi tänään -Z-.

tiistaina, maaliskuuta 08, 2005

Tekemisen arvoinen testi

The Commonly Confused Words Test

En sijoittunut ihan niin huipusti kuin ButtUglyn "English Genius" Janne, mutta tällaista sanoivat tulossivulla:

Advanced
You scored 93% Beginner, 86% Intermediate, 87% Advanced, and 72% Expert!

You have an extremely good understanding of beginner, intermediate, and advanced level commonly confused English words, getting at least 75% of each of these three levels' questions correct. This is an exceptional score. Remember, these are commonly confused English words, which means most people don't use them properly. You got an extremely respectable score.

My test tracked 4 variables. How you compared to other people your age and gender:

You scored higher than 99% on Beginner
You scored higher than 99% on Intermediate
You scored higher than 99% on Advanced
You scored higher than 99% on Expert

------------------------------------------


Ihan okei ...kai? :)

*

sunnuntaina, maaliskuuta 06, 2005

Mitä minä olen tehnyt viime päivinä

Olen kuullut kesken avustamani muuttourakan, että eräs läheinen on kuollut. Kesken huonekalujen raahaamisen lähdimme hyvästelemään tuon ihmeellisen ihmisen, joka koko elämänsä kestäneen, loppumattomalta tuntuneen terveyden ja energian yhtäkkiä loputtua vietti viimeisen vuotensa sairaalassa ja lopulta hoitokodissa, josta sinne unohdetut potilaat eivät enää koskaan lähde kotiin. Viimeiset päivät olivat kuluneet armeliaasti koomassa, ja nyt niin naurun kuin murheenkin rypyt olivat oienneet lopullisesti. Nuo oudon tyynet kasvot näyttivät jättäneen huulille pienen hymynhäivähdyksen.

Myöhemmin toisena päivänä, kun hänet laitettiin arkkuun, kaikki ilmeikkyys oli kadonnut ja hän oli tyhjä. Samana päivänä hänen huoneeseensa tuotiin nuori mies.

Hän ei kuitenkaan ollut tuon paikan nuorin: se oli eräs pikkuinen tyttö omassa huoneessaan. Joskus tuntuu, että se, joka kirjoitti elämän tosiasiat, oli vakavasti häiriintynyt. Tuollaisissa paikoissa ei kuuluisi olla huoneita, jotka on sisustettu My Little Pony –nukeilla tai Barbie –julisteilla. Ihan tosi hei.

Olen ollut hautaustoimistossa selvittämässä järjestelyjä, jotka urakoitsija sai kuulostamaan arkisilta ja tavanomaisilta – ja, hänelle ne kai sitä olivatkin. Samalla tulimme sopineeksi porukan kesken omia hautajaistoiveitamme. Miten miellyttävä tapa kuluttaa aurinkoinen iltapäivä kevättalvella. Jos haluatte tietää: minä haluan tuhkani kahvipurkkiin – se varmasti näyttäisi hyvältä päälläni. Mieheni taas haluaisi tuhkansa ammutuksi taivaalle raketilla, mutta Suomen lainsäädäntö tuskin sallii sellaista riekkumista – edes kuolleille. No, nämä hautajaiset ainakin tulevat olemaan soveliaat ja perinteiden mukaiset.

Olen kiertänyt porukalla etsimässä muistotilaisuuteen paikkaa kirkon läheltä: hämmästyttävän vaikeaa muuten, jos vierasluku ylittää pari - kolmekymmentä. Kirkkojen tilojen ovet sentään ovat avoimet kaikille – vierasuskoistenkin muistotilaisuuksiin. Siitä nostan hattua ev.lut. seurakunnille, vaikken muuten kirkoista perustakaan. Ovi oli avoin, vaikka sitten löysimmekin paikan muualta. Kiitos siitä.

Olen ollut valitsemassa kukkia hautajaisiin. Yhtäkään kallaa ei valittu. (Miksi hautajaisiin pitää valita kukkia, joiden, vaikka kauniita ovatkin, monikkomuoto kuuluu ”kalloja”?) Hänelle valitsimme sinisiä, violetteja, roosanvärisiä ja valkoisia kukkia. Vain niitä kauneimpia.

Olen ostanut hautajaisvaatteita. Hän ei luultavasti nähnyt minua eläessään niin virallisessa puvussa kun nyt hänen hyvästiensä aikaan. Eikä kai näe nytkään, kukapa tietää.

Kaiken tämän keskellä elämä on vain jatkunut tavalliseen tapaansa, kaupassakäynteineen ja laskunmaksuineen, puhelinkeskusteluineen ihan muista aiheista. Kun lapsena ensimmäisen kerran kuulin läheisen ihmisen kuolemasta, oli minusta tyrmistyttävää huomata, että mikään ei pysähtynyt. Kaikki vain jatkui sen kauhean hetken yli; oravanpoikaset hyppivät puissa niin kuin juuri ennen uutista, aurinko paistoi, lapset jatkoivat leikkiään. Nyt siihen on kai jo jotenkin tottunut – niin se vain on. Töitä jatketaan. Ruokaa tehdään. Nukutaan jos voidaan. Maailma ei pysähdy yhden ihmisen tähden. Eikä sadantuhannenkaan. Ei miljoonan, miljardin. Eikä edes sen pienen tytön takia, joka jäi huoneeseensa, kun läheisemme ruumista kannettiin ulos niin kuin niin monia ennen häntä. Paitsi ehkä hänen perheenjäsenilleen ja muille läheisille.

Sellaista on maailman meno.


***

 
Clicky Web Analytics