Se on täällä taas

Tässä teille kaikille mukaville bloggaajille ja lukijoille:


Syökää hyvin, laiskotelkaa ja nauttikaa. :)

Täällä taas

Mökkielämää (1) Cottage life
Originally uploaded by Mina von M

Koska minulla on tänään vapaapäivä ja siten siivouspäivä, on parasta ryhtyä bloggaamaan. Täysin järkevää, eikös vain?

Haluan ensinnäkin kertoa, että vaikka olen ollut aika hiljaa enkä ole paljon mitään kommentoinut tai muutenkaan pitänyt yhteyttä, olette, kaikki kamut ja muut mussukat, ajatuksissani. Naamakirjan ja blogien yksi hieno puoli on siinä, että ne tavallaan havainnollistavat sitä, kuinka ystävät, sukulaiset ja kylännaiset ovat läsnä, vaikka ei jatkuvasti oltaisi aktiivisesti yhteyksissä. Te olette siellä, minä olen täällä.

Minä käyn töissä, huolehdin jatkotyöllistymisestä ja erinäisistä nettisivuista, odottelen ystävää luokseni loppuviikosta, haahuilen ja kirjoitan rivin silloin, toisen tällöin – tai lueskelen, kiroilen oikukasta dvd-asemaa, joka jättää minut nykyään miltei joka elokuvan kohdalla loppuratkaisua vaille tai ilman kuvan kuvaa. Siellä toisaalla Annareetta kärsii krapulasta ja aikoo jättää tämän ihanan kaupungin (onneksi näemme silti syksyllä!), Kaura tarjoilee kuulumisia ja ajatuksille purtavaa ihailtavan säännöllisesti, Veloena ja Kati ovat molemmat tahoillaan menneet naimisiin (Onnittelut vielä kerran!) ja Kati on juuri lähtenyt kaiketi häämatkalle. Asarum on ostanut kattotuulettimen (lucky you, minä en ole saanut omaani vielä kiinnitettyä; tuossa se lojuu lattialla kompastuskivenä) ja tehnyt ihanan näköisiä sinisiä muffineja (smurffimuffinit!), Varahvontta on harjoittanut kotimaanmatkailua, Jenni taitaa olla lomalla, Elma-täti on palannut töihin...

Olen siis vielä täällä, tavoitettavissa, vaikken muista aina viestitellä itsestäni. :)

Hanniina pohdiskeli sitä, kuinka ihmiset tuntuvat pitävän aina eniten ”omasta” vuodenajastaan: siis siitä, jolloin ovat syntyneet. Hän pitää elokuusta, minä rakastan syyskuuta. Se on minulle aina värikäs ja kirkkaan viileä kuukausi, kuulas kuin kesän valmistama omena. Silloin silkka ilo tuntuu saapuvan tuulen mukana. (Niin, minä tiedän että se kuulostaa mahtipontiselta ja kliseiseltä. Kiittäkää, etten sentään tehnyt siitä tähän runoa.)

Tulin miettineeksi: eikö se, että kuukausi, jossa olemme ensimmäisen rääkäisymme kajauttaneet, on miltei aina lempikuukautemme, kirkkain ja sykähdyttävin kaikista vuodenajoista – eikö se ole ehkä merkki siitä, että kun olemme syntyneet, olemme halunneet tulla tähän maailmaan: että koimme synnyttyämme ensimmäistä kertaa aitoa ja niin valtavaa elämänriemua, että heijastus siitä palaa joka vuosi, kun sama aika koittaa? Vaikea kuvitella, että sellainen ilo ja tyytyväisyys johtuisi vain vuosittaisista synttärikemuista, vaikka kakut, lahjat ja ilmapallot aina mukavia olivatkin.

Joskus, niin kuin tällaisina aurinkoisina laiskoina kesäiltapäivinä, on lupa heittäytyä ihan pikkuisen hellämieliseksi, niin kuin nyt. Lupaan olla kyynisempi taas lokakuussa, kun on pimeää. Tosin, ajattelin yrittää saada liput lokakuiseen mahtavaan konserttiin, joten saatan silloinkin ihkuttaa. Mutta jos en saa lippuja, niin kyllä minä sitten varmaankin taas valitan täällä jostakin, synkeänä talvenodottajana. Lupaan sen.

Elävää runoutta Runopihassa - tänään!

Tänään on Tampereella tilaisuus nähdä ja kuulla Sirkka Turkkaa, Pirkanmaan kirjoituskilpailun lyriikkasarjan voittajia ja muita ensiluokkaisia runoilijoita livenä Viitapiirin jokakesäisessä Runopihassa. Tapahtuma alkaa kello 18:00 Tallipihalla ja sinne on vapaa pääsy. Jollet tiedä, missä se sijaitsee, katso tästä kartta.

Halukkaat voivat käydä runotiskillä tilaamassa itselleen tai ystävälleen oman runon yhdellä eurolla ja/tai esittää illalla itse runoja Open Stagella.

Minä olen siellä, tule sinäkin!

Tilassa ja ajassa

Siinä me olimme, vain hieman kuuden jälkeen kesäkuisena maanantaiaamuna kaupungin ikkunoissa, ilman nimiä tai kasvoja, putoavan jään rummuttaessa puita ja autoja, asvalttia ja puutarhapensaita: luonnonilmiön synkronoimina kuin se olisi iso kello, jonka mukaan meidät vedetään kaikki samaan sydänrytmiin. Lapsi, nukkuvien hiljaisuus tai kamera mukanamme seisoimme kuuliaisesti läsnä, näennäisen erillisinä, seuraten raesadetta kuin kollektiivista, vedentuoksuista unta.

Toivotus

Jouluksi toivon
sen ainoan mantelin
riisipuuroosi,
kynttilöitä hämärään,
kotiisi kuusen tuoksun.

Ensi vuodeksi
sen ison lottovoiton –
joka päivääsi
hulvatonta naurua,
ystävän läheisyyttä.

Teematorstaita

Valokuvatorstain viesti:

Vain miehille.

______________________________________________

Runotorstain kuoresta putkahti omituinen viesti. Vaikka se ei olekaan runo, menköön nyt silleensä tällä kertaa, kun kerran tänne tuli. Tähän voisi lisätä esittelynä, että sanotaan, että nuoruuden huikean ja ihastuttavan olemuksen mukaisesti, nuorten odotukset tulevaisuudestaan ovat ehkä hiukan epärealistisia. Tämä ei siis ole lainaus, vaikka löysinkin joskus tämäntyyppisen kirjeen varastoistani. Ehkä tämä on jonkinlainen mukaelma sen kirjeen muistosta.

Pyydän näin jälkikäteen anteeksi toiveikkaalta nuorelta minulta. Toivottavasti en loukkaantunut. Mutta onneksi en tuntenut minua vielä silloin. ;)


"Rakas minä,

kun luet tätä, olet varmasti jo muuttunut aivan eri ihmiseksi kuin tätä kirjoittava minä. Kadehdin sinua jo, olet varmasti niin kaunis ja onnellinen.

Olethan jo menestynyt, niin kuin halusin, ja hankkinut loistavan vaatevaraston kuuluisimmista liikkeistä – ei tietenkään suomalaisista? Sait sen lottovoiton ja muutit Karibialle? Tai opit soittamaan pianoa niin kuin pitää, ilman sormien hermostunutta hyppelyä väärillä koskettimilla – pitänyt huippukonsertteja kansainvälisillä lavoilla? Olet varmasti joka tapauksessa rikas, esimerkiksi kuuluisa kansainvälinen kirjailija – vaikka sanotaankin että kirjailemisella ei voi rikastua niin eihän se toki sinua koske, niin kuin ei Kaari Utriotakaan. Ehkä tunnetkin hänet?

Oletko jo tavannut lukuisilla matkoillasi sen Michael Knightin näyttelijän ja todennut hänet yhtä hurmaavaksi luonnossa kuin Ritari Ässänä? Tai edes sen MacGyver -tyypin, mikäsenytolikaan? Olet varmasti käynyt hurmaavia keskusteluita monien kuuluisien ihmisten kanssa. Oletko jo muuttunut häikäiseväksi kaunottareksi, jota ihailevat katseet seuraavat, niin kuin niissä kirjoissa, joita luit – tai no, minähän luen niitä edelleen.

Minä olen täällä menneisyydessä ikuisesti, sinun varjonasi, eikö se tunnukin kummalliselta? Tämän kirjeen kirjoittaja ei ole koskaan muuttunut niin kuin sinä. Muistatko minut vielä?

Muutithan kotoa jo kuusitoistavuotiaana, muutithan? Jeez, toivottavasti et ainakaan ENÄÄ asu siellä, näiden vanhusten kanssa! Yyh! Niin kuin se naapuri, muistatko? Oikeesti hei, ethän?

Olet kai naimisissa ja sinulla on komea mies ja ihania lapsia, jotka eivät ole sellaisia takapihan kakaroita niin kuin täällä, eikö niin? Äläkä anna tyttäresi pussailla mitään luusereita metsiköissä, muista se. Vaikka nehän ovat kai jossain hienossa koulussa jo. Etkä ole varmaankaan päästänyt itseäsi repsahtamaan, vaikka olet jo niinkin vanha. Jo kaksikymmentäviisivuotias. Huh, onpa vaikea kuvitella minua niin vanhana!

No, onnea matkaan kuitenkin, jatka samaa rataa. Muista aina että minä olen täällä, sinun sisälläsi. Elät sitten 125-vuotiaaksi, niin kuin lupasit minulle. Vaikka oletkin silloin kurttuinen ja vanha, ei se haittaa. Tiede keksii varmasti siihen mennessä nuorennuspillerin, jotta voit olla taas niin kuin minä. Paitsi rikkaampi ja paremman näköinen, tietysti.

Ystävyydellä,
sinä, 13 vee."

Valokuvatorstai

*

15. haaste on
Valo

Vappuriehastelua Tampereella

Kuvaraportti työläiskaupungin vappujuhlinnasta... :)

Palloja oli liikkeellä.



Paljon.



Ihmisiä oli liikkeellä vielä enemmän.


Ilmeisesti kaipuu kesään ja luontoon vetää paatuneimmankin kaupunkilaisen vappuna aurinkoon. Vaikka sitten vain Koskipuistoon muiden kaupunkilaisten kanssa vieri viereen.



Tämä pallo oli aivan liian nopea kamerani tarkennukselle, mutta koska koskessa killuvaan palloon kulminoituu minusta aika oivallisesti tamperelainen vapunvietto, niin laitoin sen kuitenkin tähän.


Vanhan kirjastotalon takana olevassa puistossa ei ollut aivan niin paljon väkeä.


Paappa Music Pubin, aiemmin tunnettu myös rennommalla nimellä Paapan kapakka, terassilla ei juuri koskaan näytä olevan tyhjää.



Onneksi kaikki vapputorin viihdykkeet eivät olleet varattuja aikuisille. Ihan kaikkialle aikuisetkaan eivät pääse... ;)



Harmi kyllä.



Keskustorin ulkopuolella ei ollut aivan niin kauheasti hälinää.



PS: Tämä oli vielä pakko laittaa mukaan, koska ennustin perjantaina paljaiden puunoksien alla, että ennen maanantaita puissa on silmut. Tadaa!

-20 astetta

Lauantaina olin ystäväni kanssa hakemassa Radiokirppikseltä myymättömiä tavaroita pois, kun huomasin, kuinka kauniisti sumu nousi järvestä pakkasessa. Lähdettyämme takaisinpäin pyysin ystävääni pysäyttämään auton, ja kun pääsin ulos, ryntäsin Ratinan siltaa vastapäätä olevalle rannalle kuvaamaan. (Kipitykseni avonaisessa takissa karmeassa pakkasessa, kamera käsissä tien viertä takaisin tulosuuntaan näytti ohikulkevien autoilijoiden mielestä varmaankin sangen hilpeältä ja kummalliselta.) Pakkasta oli yli 20 astetta ja sormeni jäätyivät tunnottomiksi viidessä minuutissa, joten napsin niin paljon kuvia kuin pystyin ennen kameran (ja kuvaajan) hyytymistä. Tässä muutama.

Ratinan stadionin takana tuntuu aina olevan parkissa sama vene, yksinään, erillään muista. Isot veneet vastarannalla lepäävät talvet liikkumattomina, hiljaisina kuin luurangot norsujen hautausmaalla, ja pieni vene toisella puolen tuntuu eristäytyvän omaan pikku yksikköönsä. Kenties siellä on muidenkin veneiden paikkoja, mutta ne vain eivät ole niin usein paikalla. Talvella on jäljellä vain tämä.


Puun varjossa on hyvä paikka ihailla siltaa ja sen alla pyörteilevää sumua, jota kylmyys nostattaa Pyhäjärvestä. Polun reunassa syttyvä lamppu herättää mielikuvan Narniasta, polku jatkuu kaartuen puiden lomaan. Olisi kiinnostavaa jatkaa kävelyä, nähdä mihin polku johtaa. On liian kylmä, on kiire.





Silta piirtyy tummana vielä valoisaa taivasta vasten. Autot sujahtelevat sillalla ohi. Sormista on häviämässä tunto, mutta kamera pysyy vielä käsissä. Uuden kuvan piirtyessä taas ruutuun kylmäntunne häviää. Sorsat uiskentelevat kaiteen reunan alla, sumussa johon lankeaa viisto valo. Mitenkähän ne tarkenevat? Ne lähestyvät joukolla pienimmästäkin vihjeestä että tulijalla olisi jotakin annettavaa. Harmittelen ettei ole mitään. Pullaa ei ole koskaan mukana kun pitäisi.

Aurinko paistaa vielä kirkkaasti, mutta niin viistona, että paikoin on täysin varjoisaa. Vastarannalla on jokin alus, olen nähnyt sen ennenkin, sillalta. Aina samassa paikassa. Nämä pienet näyt tulevat joskus esiin, hämmästyttävät: mikä tämä on, mikä on sen tarkoitus?

On taloja ja rakennelmia, jotka osuvat silmiin säännöllisesti, kunnes huomaa ettei oikeastaan tiedä niistä mitään. Joku on rakentanut tuon, ajanut tämän tähän, miksi? Asuuko tuossa talossa joku, vai onko siellä toimistoja? Miksi jokin ränsistynyt talo on keskellä kaikkea vilinää, kukaan ei tunnu huomaavan sitä enää, sitä ei pureta eikä korjata, se on näkymätön osa maisemaa.

Rakennukset ovat täynnä mysteereitä: valoisia ikkunoita joista voi vaistota elämän – ihmisen niiden takana. Niin kuin aina kun aamuisin odotan bussia, mies istuu pimeän maiseman keskellä valoisan ikkunan takana, tietokoneensa ääressä, tai nojaa ikkunalautaan tupakoiden – kirjoittaako hän kirjaa, vai mitä hän naputtelee jo varhain aamulla, kotonaan? Onko hän herännyt vai menossa nukkumaan?

Pakkasvalossa käännyn katsomaan tulosuuntaan, vastarannalla loistavat punaiset tiilitalot. Maisema värisee punaista, sinistä, valkoista pyörteilevää sumua. Taivas on edelleen häikäisevän kirkas, vaikka varjot ovat jo terävät. Puut leikkaavat maata ja ihmisen varjo lakoaa lumeen kuin tulevaisuus – vieraana, muodottomana.

Yksinäinen vene näkyy edelleen. Sormet ovat hansikkaidenkin sisällä kylmästä kipeät – kukapa voisi uskoa että kylmä viiltää ihoa kuin terä. Kamera hidastuu hidastumistaan, kuva viipyy ruudulla kauan, alkaa olla aika palata. Ystävä odottaa autossa. On kulunut vasta viisi minuuttia, mutta se tuntuu pitkältä ajalta. Suljen kameran vielä kun se suostuu sulkeutumaan, kiristän takkia. Heiluttelen sormia pontevasti nyrkkiin ja takaisin ja kiipeän penkan ylös takaisin tielle.

Pyynikillä

Sunnuntaina, kun suurin osa kansasta oli luultavasti äänestämässä, kävin juuri ennen auringonlaskua Pyynikin näkötornilla ottamassa muutaman kuvan. Inspiraation siihen tarjosi Ilona.



Näkötornissa on kylmää ja liukasta - onneksi tasannetta ympäröi kunnon muuri, johon saattaa tukea kameran (ja itsensä). Sormet kangistuvat kylmästä nopeasti, hansikkaat tekevät kuvaamisesta kömpelöä, tuuli puhaltaa silmiin niin että kohta ne vuotavat vettä. Tuntuu hassulta itkeä kuvatessaan, on vaikeaa tarkentaa.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa hotelli Scandic Rosendahl, jolla on kuulemma hyvä uimaranta. Kesällä se on täynnä ihmisiä, aamusta yöhön saakka.

Jäätynyt Pyhäjärvi on kuin suuri autio kenttä, jolle kukaan ei ole uskaltanut rakentaa. Talvisella kävelylenkillä jokunen vuosi sitten luulin sitä pelloksi - kunnes mies osoitti nauraen kumollaan olevia soutuveneitä ja kysyi, lähdetäänkö pellolle vähän soutelemaan.


Tampere on mielessäni metsien ja tehtaiden kaupunki, jossa teollisuus ja luonto sovittautuvat toistensa lomaan oudossa sopusoinnussa. Tammerkoskea ja vesivoimalaitosta ei enää voi erottaa toisistaan - ne ovat yhtä: tiili ja vesi, putoavien massojen pauhina, pakkasessa kohoava höyry ja kävelysillat, jotka piirtyvät taustalle. Tehtaiden höyry kohoaa taivaalla kuin me valmistaisimme pilviä.




Näsinneula näkyy miltei kaikkialta, siitä on tullut merkki. Katse hakeutuu piikkiin pakottomasti: se on yksinäinen torni kaukaisuudessa, vilkkuva valo joka kertoo millaista säätä sopii odottaa.

Kun sen näkee piirtyvän taustalla, tietää olevansa siellä missä pitääkin.






Joskus Pyynikillä kävellessä voi unohtaa olevansa kaupungin keskellä. On vain polkuja ja metsää, linnunlaulua ja askelten ääni. Yllättäen ollaan keskellä puutalokylää rinteellä.

Jyrkät polut ja natisevat rappuset vievät alas Pyhäjärven rantaan. Talot ovat erivärisiä, tulee Irlanti mieleen. Rapistuneet ikkunanpokat ja pitsiverhot ovat osa maisemaa samoin kuin portaat ja jylhä järvenselkä. On ahdasta, kotoisaa - ja samalla katse hakeutuu kaukaisuuteen horisontissa, missä järvi ja kaukainen ranta kohtaavat. Kaukaisuus ei tunnu miltään todelliselta paikalta. Aurinko laskee, tuntuu kuin pitäisi lähteä - jonnekin, tietämättä minne.

Tuuli puhaltaa kylmästi, mieli palaa nykyhetkeen. Pimenee hiljakseen, on palattava alas rappusia, jotka on rakennettu liian kauan sitten, liian jyrkiksi. Rappusten alla odottaa ylös tulijoita, pieni lapsi isänsä sylissä kyselee tornista ja portaista, isä lupaa kantaa hänet ylös. Liukkain kengin pitää rappusia tulla alas varovasti, vaikka siellä odotetaan.

Joulu on taas...

Kaikille teille Blogistanin mukaville mussukoille:

Back from Ireland

Terveisiä vaan Dublinista. On käyty ja onnistuneesti palattu. Tässä kuva pilvien yläpuolelta - on harvinaisen totta, että pilvien yllä on aina aurinkoista.

Mukavaa oli ja pääsimme jopa käymään pääkaupungin ulkopuolella - siellä oli ainakin paljon vähemmän turisteja ja enemmän hienoja maisemia. Dublinissa kuuli paljon eri kieliä, mutta loppujen lopuksi jäi vähän semmoinen tunne, että turisteja oli enemmän kuin natiiveja - ja ovathan irlantilaiset ahkeria kotimaanmatkailijoita itsekin. Mutta brittejä riitti. Heitä oli. Paljon. Ilmeisesti Irlanti on heille vähän niin kuin Ruotsi meille, paitsi ilman risteilyjä. Vaikka paha tietysti mitään natista kun on itsekin turistina mukana heilunut. Metkaa murretta puhuvat nuo vihreän saaren kasvatit, se täytyy sanoa. Se kuulosti mukavalta näin tamperelaiseenkin korvaan. En tiedä mitä olisivat tuumanneet blogihenkilön sangen vahvasta tampereenkiälestä, olisivat kai olleet melko ihmeissään. Eivät aina oikein tuntuneet ymmärtävän tällaista suomalaista aksentitonta perus-englantiakaan. Kyselivät kyllä usein mistä olimme kotoisin, mutta eivät tuntuneet omaavan oikein selvää käsitystä siitä, että mikä ja missä se Finland mahtaa oikein olla. Eivät sitä taida paljon muut tietää kuin me itse, ja miksipä turhaan tietäisivätkään.

Tässä on kuulemma Dublinin kuvatuin ovi. Oven takana, kaikeksi pettymyksekseni, kuulin olevan pelkkiä tavallisia toimistoja. Se, miksi nämä toimistot on haluttu verhota näin ylhäisen näköisellä ovella, jäi mysteeriksi. No, olisi kai kiva mennä töihin tällaisesta entrancesta. Irlannissa muutenkin kaikki ovet ovat enemmän tai vähemmän erivärisiä, mikä tietysti näyttää jäyhään suomalaiseen rakennustyyliin tottuneesta erittäin kivalta ja omaksumisen arvoiselta tavalta. Sanotaan, että se saattaa johtua siitä, että kun irlantilainen palaa pubista nenä punoittaen, ei ehkä ihan varmaksi muista talon ja oven numeroa, ne kun näyttävät paljolti samalta, mutta jospa muistaisi sentään oven värin... Ehkä tälle olisi tosiaan käyttöä Suomessakin.


Mukavaa maisemaa löytyy myös kaupungin puistoista ja maaseudulta. Tämän kuvan niityillä oli parhaillaan menossa tapahtuma nimeltä Great Walk 2005, mutta eipä näin laajoissa maisemissa melko suurikaan kävelijäporukka erotu muuna kuin parina etäisenä pikku-ukkona. Saattaa niitä muutama tuolla taustalla olla, vaikea sanoa. Ja tämä on siis Dublinin kaupungissa, puistossa joka on sivumennen sanoen seitsemän (Jos oppaan pulinat oikein muistan?) kertaa isompi kuin New Yorkin Central Park. Siis melko iso. Sinne mahtuu mm. Dublinin suuri eläintarha, jossa kuulemma on ihan kivasti laidunta kullekin lajille, niin ettei tarvitse jatkuvasti aitaa tuijotella. Itse en kylläkään päässyt tätä ihmettä katsomaan, koska aika vain jotenkin loppui kesken ennen kuin ehdin käydä kaikkialla minne olisi mieli tehnyt. Niin aina.

Jamesonin viski. Tällaisissa sitä tislataan - nämä ovat toki vain malleja, koska oikeat ovat hiukkasen isommat. Jamesonin miedohko maku (ja voimakkaampi alkoholipitoisuus) on kuulemma peräisin siitä, että se tislataan kolmeen kertaan, toisin kuin useimmat muut. Esim. skottiviski ilmeisesti tislataan vain kahdesti. Itse en tietenkään asiasta mitään ymmärrä, mutta jotkut pitävät merkittävänäkin erona. Ja toiset, jotka eivät sitä tietenkään ääneen tuolla Jamesonilla myöntäneet, pitävät kuulemma skottiviskistä enemmän juuri sen takia...

Maistoin tuota ympäri maailman kaupattavaa ainetta, joka, vaikka ei suurta herkkuani olekaan, on sentään viskiksi ihan hyvää. Irlantilaisten oma suosikkiviski on muuten Paddy, ei tämä maailmalla tunnetumpi Jameson - vaikka toki siitäkin pitävät.

Irlannissa muuten on täydellinen tupakointikielto kaikkialla missä joku on töissä - siis myös baareissa ja ravintoloissa. Ei tupakointiosastoja, ei edes koppeja. Vain terassilla saa polttaa, ja sinne ei usein ole siis tarjoilua. Pubin nurkalla onkin aina yksi tai muutama ihminen sauhuttelemassa, ja toisissa paikoissa kuulemma osa asiakaskunnasta tulee aina ulos tuoppiensa kera, vaikka terassia ei olisikaan. Ihan hyvin toimii siellä se, vaikka onkin kai sangen uusi sääntö heille. Ja täytyy sanoa, että on miellyttävää että pubista tullessa eivät vaatteet haise koskaan tupakalle.

Dublinista löytyy myös irlantilaisten kirjailijoiden museo, The Writers Museum. Siellä oli tällainen oikein hieno kirjailijoiden salonki. Hyvin koristeellinen. Alakerran varsinaisessa museossa ei saanut ottaa kuvia (vanha paperi haurastuu salaman käytöstä), ja niinpä kaikki jäivätkin monttu auki tuijottamaan jotakuta (turistia tietty) joka käväisi sen kummemmin miettimättä räpsäyttämässä kuvan kirjoista lasivitriinissä ennen kuin kukaan keksi osoittaa hänelle kamerat kieltävää varoituskylttiä. No, eivät sentään hajonneet tomuksi aivan siinä ja silloin.

Joka tapauksessa, museossa oli asiaa irlantilaisista kirjailijoista, joista maailmalla tunnetuimmasta päästä varmaankin ovat ainakin James Joyce ja Oscar Wilde. Museon esittely oli melko kuivaa ja puuduttavaa, ja olisi kaivannut jotakin muutakin erikoista kuin mukaan kierrokselle annettavat metkat luurit, joista sai valita itse opastuksensa kunkin kohteen kohdalla. Eri kieliäkin löytyi - mutta ei ihan suomea kuitenkaan. Täällä tapasimme muuten mukavan työntekijämiekkosen (vahtimestari tms.) jonka (nuorella?) aikuisella lapsella on suomalainen tyttö- tai poikaystävä - pääsi unohtumaan kumpi. Sanoi tämän olevan helikopterialalla, eikä tiennyt ilmeisesti sen enempää. Kyseli kovasti Suomesta ja suunnitteli matkaa katsomaan seutua. Toki mainostimme Suomen kesää, ja kun mainitsimme, että nykyään Suomesta on suorat lennot Dubliniin, hän ilostui tästä tiedosta kovasti. Sangen hassua olisikin törmätä häneen täällä ensi kesänä.

Toisena päivänä kävimme Kilkennyn pikkukaupungissa katsomassa ihka oikeaa keskiaikaista linnaa. Tässä näkyvä avoin osa oli aikoinaan myös suljettu samanlaisella muurilla kuin nuo kolme muutakin, ja palvelijat joutuivat ylittämään pihan keittiöstä tarjoilutiloihin maan alle rakennettua käytävää pitkin, etteivät pilaisi maisemaa. Herkkiä olivat nuo ylhäisön silmät. Linnassa oli ihastuttava kirjoitushuone, josta - jälleen - ei saanut ottaa kuvaa. Vain ulkona sai kuvata. Toki, niin kuin kaikissa muissakin hyvin tuotteistetuissa Irlannin kohteissa, myymälässä oli sitten saatavilla kuvia sisältäviä esitteitä, kirjoja, postikortteja, jääkaappimagneetteja, julisteita jne jne. Mutta onhan tietenkin totta, että ylläpito ja restaurointi pitää rahoittaa jollakin.

Kilkennyssä oli myös majatalo nimeltä Kyteler's Inn, jossa ei kai muuta merkittävää olekaan kuin tarina sen aiemmasta omistajasta, Alice Kyteleristä, joka eli 1200-1300 -lukujen vaihteessa. Tuo majatalon omistajarouva oli sangen kaunis, ja vaikka edelliset aviomiehet olivat mysteerisesti kuolleet (lisäten merkittävästi leskirouvan omaisuutta), uusia riitti aina siihen asti, kunnes neljäs aviomies oli taas aivan sattumalta heittänyt lusikan nurkkaan. Siinä vaiheessa kyläläisten mitta täyttyi, ja he keksivät epäillä rouvaa - aivan niin, noituudestapa tietenkin. Ilmeisesti termi Musta Leski ei ollut vielä aivan tuttu käsite. No, kaikki majatalon väki heitettiin varmuuden vuoksi linnan tyrmään odottamaan noituusoikeudenkäyntiä: leskirouva itse, hänen poikansa ja palvelijatar nimeltä Petronella. No, kävipä niin hassusti, että leskirouvalla oli sangen vaikutusvaltaisia ystäviä, ja jotenkin hän vain katosi linnasta. Häntä ei koskaan löydetty, tai niin tarina kertoo. Lesken poika taas lunasti itsensä ulos työllä: hän osallistui kattonsa romauttaneen kirkon pelastus- ja korjaustöihin. Mutta Petronella parka, häntä ei kukaan auttanut: hänet poltettiin noitana Kilkennyn torilla. Ei selvästikään kannattanut olla töissä väärällä ihmisellä noihin aikoihin. Tarina dramaattisempana ja tarkempana versiona löytyy täältä (engl.).

Matkalla takaisin silmää hivelivät ihastuttavat maalaismaisemat, joita tosin vauhdikkaan kuskin kyydissä oli miltei mahdoton kuvata. Tässä kuitenkin yksi esimerkki tunnusomaisista pelloista ja kumpareisesta maastosta. Irlannissa ei ole juurikaan puita, ja ne joita on, on istutettu aika lähiaikoina. Aiemmin kaikki Irlannin metsät hakattiin teollisuuden käyttöön, ja nyt siellä onkin projektina istuttaa puut uudelleen. Siispä tunnusomainen maalaismaisema on aukeaa ja tilkkutäkkimäistä, järjestelmällisesti rajattua peltoa, lammaskatraita, lehmiä ja hevosia, maalaistaloja ja ajoittaisia raunioita. Raunioita on paljon kaikkialla, keskiaikaharrastajallehan Irlanti on unelmapaikka. On myös hauskan näköistä, että nykyisessäkin rakennustyylissä on paljon linnamaisia vaikutteita, kaari-ikkunoita, pieniä torneja, muureja jne. Jotkin talot on rakennettu näyttämään aivan kuin pieniltä linnoilta.

Tuosta kuskin kiireestä tuli mieleeni. Mainitsinko, että Irlannissa eivät noudata liikennesääntöjä kuskit eivätkä jalankulkijat? Jalankulkijat eivät tunnusta ettäkö punaisella valolla olisi mitään tarkoitusta liikenteessä, vaan jonkin mystisen mekanismin mukaan lähtevät kaikki samalla sekunnilla liikkeelle ylittämään katua - aina punaisen valon palaessa. Kuskit taas ovat hyvin vauhdikkaita - ihmekös siis, että siellä juuri erään mummon omaiset saivat kovat korvaukset, kun Dublin Bus -yhtiön bussi ajoi jonkin kolarin tms. seurauksena suoraan pysäkkiin ja tappoi viisi ihmistä. Tämä oli juuri siellä uutisissa iso juttu, samoin tietty kuin Lontoon pommi-iskutkin. Televisiossa näytetään myös hurjille kuskeille suunnattua pelottelumainosta, jossa isä nostaa itkien veristä, kuollutta lastaan hämmentyneen kuskin silmien eteen. Ensin mainoksessa näytetään, kuinka auto ajaa lapsen päälle. Eivät taida ihan vähästä uskoa, nuo irlantilaiset.

Kävimme tietenkin myös Dublinin Christ Church Cathedralissa, jonne on haudattu mm. kuuluisa sotapäällikkö Strongbow. Sieltä alakerran vanhasta kryptasta löytyivät nämä aavemaiset ukot, kuten myös kelmeitä kiviholveja, rikkaille suvuille perustettuja hienoja marmorimuistomerkkejä ja vitriineissään kultaisia ja hopeisia astioita. Ne loistivat hämärässä kuin jokin kätketty aarre.

Dublin on muuten aivan täynnä kirkkoja ja katedraaleja, kaikki hyvin vanhoja ja majesteetillisia. Näimme matkalla myös mm. St. Patrickin katedraalin, joka on rakennettu niin soiselle maalle, että kryptaa sinne ei voinut rakentaa lainkaan. Kirkko siihen kuitenkin piti saada, koska (tarinan mukaan) Pyhä Patrik on juuri sillä paikalla ensimmäiseksi kastanut ihmisiä kristinuskoon.

Dublinin oma Dart-juna on erittäin selkeä ja helppokäyttöinen, ja matkustimmekin sillä kalastajakylään Howthiin, joka sijaitsee vähän Dublinin ulkopuolella. Siellä eriväriset pikkutalot sijaitsevat jyrkillä rinteillä kuin lasten sinne ripottelema lelukaupunki. Rinteiden alla rosoisen rantaviivan lahden suojissa on satama, kuin postikortista, vanhoine ja paljon käytettyine kalastajaveneineen, majakoineen ja kirkuvine lokkeineen. Rannalla italialaiset turistit toivat meille kameransa ja poseerasivat joukolla onnellisina majakkaa ja merta vasten. Satama on täynnä kalaravintoloita, joista olisi taatusti saanut tuoretta kalaa.

Kävelimme yli tunnin kapeaa ja kyltin varoittamaa vaarallista polkua Howthin jyrkänteiden reunoilla. Aurinko poltti suojattomassa maisemassa, näkymät kauhistuttivat kaikessa kauneudessaankin - korkeanpaikankammoista: ei kaiteita, jyrkänne alas polun reunasta. Linnut lauloivat ja tuuli suhisi saniaisissa, hiekka rapisi, muuten oli hiljaista. Tuoksui merelle ja vihreälle. Välillä tuli vastaan reippaita kävelijöitä, jotka tietenkin kohteliaasti tervehtivät ohittaessaan. Lopussa korkeimmalta kohdalta pääsimme takaisin kaupungin reunamille. Blogihenkilö oli lämpöhalvauksen ja hermoromahduksen partaalla. Ja kuitenkin, menisin uudelleenkin. (Ensi kerralla sitten vain hattu päähän ja aurinkovoidetta iholle - ja paljon vettä mukaan.) Sen jälkeen kävelimme koko kylän läpi takaisin alas ja kaupungin toiselle puolen Dart-asemalle. Suunta oli helppo: tietä joka johtaa alaspäin.

Se osa kaupungista oli pyhitetty rikkaille: isoja taloja, rautaportteja, hevosia niityillä joille johtavissa porteissa luki tiukasti "PRIVATE PROPERTY". Kuvan otin kuitenkin aidan raosta.

Paljon tuli kuvattua, mutta kaikki eivät varmasti tähän juttuun mahtuisi, eikä sitä kukaan viitsisi lukeakaan. Tässä olivat olennaisimmat. Jos siis joku suunnittelee matkaa Irlantiin, voin sitä lämpimästi suositella: väki siellä on mutkatonta ja ystävällistä, säät suunnilleen samoja kuin täällä (nyt oli oikea helle ajoittain), vaikka säätila vaihtuukin jatkuvasti. Irlannissa on tälle oma sanontakin: "Wait 15 minutes". Satoi taikka paistoi, se vaihtuu vartin sisällä. Pitää ihan paikkansakin, ja sateenvarjo kannattaakin pitää matkassa aina.

Kotimatkalla lentokoneen ikkunasta katseli tilkkutäkkimäistä maisemaa kaiholla. Oli hyvä matka. Ehkä palaamme joskus.

Kuuden sanan

Keskikesän juhlan kunniaksi kuvitettuna:


Oksilta


juhannuksen


värihehkussa


valon liuku


unikonkukkaan.



Via Turisti, Pinseri, Blogisanomat, Schizo, Marginaali-Jani ja Jäädykepiirikunta. No ei nyt sentään Vt. Hänkö tyytyisi kuuteen sanaan, heh heh! Ette tekään sitä varmaan uskoneet.

Iloista juhannusta!

Taajamien takapihoilla

© Wilhelmiina

Puiden alla kasvaa lapsia



Löydetty: lammikko, omistaja tuntematon



Hetki etäällä ja lähellä



Tarjoillaan väsyneille silmille



Kedolla kukkii esikoita ja tyttöjä



Gone fishing



Istuinmutka



Herännyttä



Lepo puuni alla



Paikkani metsässä


----------------
PS: Lisäsin blogiin kellon, inspiraationa Blogistanian tyylikkäin gourmetvelho, Turisti.
_