Rakas NetAnttila.com

Voi NetAnttila kiltti.

Kunpa voisitte selittää minulle, mikä mahtaa olla se logiikka, jonka perusteella lähetätte minulle paperikuvastoja verkkokaupastanne? Oletteko mahdollisesti lainkaan miettinyt verkkokaupan olennaisinta funktiota: sitä, miksi asiakkaanne alunperinkin siirtyivät postimyyntikuvastokaupasta verkkokauppaan ja ryhtyivät tilaamaan sähköpostimainoksia?

Erityisesti minua kiinnostaisi tietää, miksi minun täytyy lähettää tämä sama viesti Teille joka kerran, kun olen erehtynyt tilaamaan jotakin verkkokaupastanne. Miksi, oi miksi lähetätte minulle näitä suoraan paperinkeräykseen meneviä, varmasti hinnakkaita painotuotteitanne jokaisen ostokseni jälkeen, vaikka olen sen jo moneen kertaan teidän asiakaspalvelussanne oikein erityisesti kieltänyt?

Nyt minun täytyy sanoa ikävästi, rakas NetAnttila.com. Jos minä vielä kerran saan Teiltä jonkinlaista paperiroskaa postilaatikkooni, se ikävä kyllä tietää loppua meidän pitkälle mutta hankalalle suhteellemme. Olen pahoillani, mutta näin on asia. En aio lähettää Teille tätä samaa viestiä enää kertaakaan. Suhteemme jatkuminen riippuu siis nyt täysin Teistä.

Ystävällisin (mutta myös hiukan turhautunein) terveisin,

Minna

Huolenpitovastuu

En tiedä, miten kouluissa nykyään yritetään käytännössä kitkeä kiusaamista, mutta tuli mieleeni eräs idea. Kertokaapa te koululaisten vanhemmat, jos jokin tällainen on jo käytössä kouluissa tai ideassa on vikoja.

Olen ajatellut, että jokainen pieni koululainen tarvitsisi koulussa isoveljen tai -siskon, joka katsoo välitunneilla perään ja puuttuu asiaan, jos häntä kiusataan. Lisäksi jokaisen pitäisi oppia pitämään huolta toisistaan ja ottamaan vastuuta toistensa pärjäämisestä. Voisikohan nämä kaksi asiaa yhdistää? 

Kuva: FreeDigitalPhotos.net

Mitä jos koulussa olisi jonkinlainen systeemi, jossa jokaiselle koululaiselle nimetään oma, alemmalla luokalla oleva ”pikkusisko/-veli”, jota on velvollinen auttamaan ja puuttumaan asiaan, jos lasta kiusataan (huutamalla, ilmoittamalla opettajalle)? Lukuvuoden alussa oppilasparit voisivat vähän tutustua toisiinsa, ainakin sen verran, että tietää nimen ja luokan. Jokainenhan puuttuu todennäköisemmin oman pienemmän kaverinsa kiusaamiseen kuin itselleen tuntemattoman alaluokkalaisen kiusaamiseen, varsinkin, jos se on annettu hänen vastuulleen. Jos oman oppilaan kiusaamiseen ei ole puuttunut, vaikka on nähnyt, siitä voisi tulla puhuttelu tms.

Jokaisella, paitsi ylimmän ja alimman luokan oppilailla, olisi tällöin sekä oma pienempi vastuuoppilas sekä ylemmällä luokalla isompi kaveri, jolta kysyä neuvoa, jos jokin koulujuttu tuottaa hankaluuksia. Luonnollisesti oikeat ongelmat pitäisi vanhemman oppilaan aina kertoa opettajalle.

Luulisin, että tällainen huolenpitovastuu nimetyistä nuoremmista koulukavereista voisi ainakin vähentää kiusaamista ja tuoda jonkinlaista solidaarisuuttakin oppilaiden välille. Yhteistyötä ja vastuuntunnetta se varmaankin lisäisi – samoin ymmärrystä, että pienemmistä ja heikommista täytyy jokaisen pitää huolta.

Mitä olette mieltä?

Nyt turvat kiinni siellä pohjan perukoilla

Olen aina suhtautunut YK:n ihmisoikeusneuvoston sanaan vähän niin kuin yhdysvaltalaiset Constitutioniinsa tai, sanotaan nyt vaikka uskonnolliset fundamentalistit pyhiin kirjoihinsa. Mahdollisesti olen hyväuskoinen hölmö, mutta olen silti kuvitellut, että tässä maailmassa on vielä jotakin sellaista, johon tällainen agnostikkokin voi vilpittömästi uskoa – jotakin, joka ei sorra ketään vaan päin vastoin puolustaa kaikkien ihmisten oikeuksia väriin, uskontoon (tai uskonnottomuuteen), sukupuoleen, ikään jne. katsomatta.

Luettuani tämän uutisen voitte siis ehkä kuvitella, että fiilis oli vähän sama kuin jollakulla, jota luotettu läheinen on juuri tempaissut turpaan. Ensiksi pidin sitä jonain aprillipilana tyyliin Italian spagettipuut, mutta luettuani Reutersin uutisen U.N. body adopts resolution on religious defamation (suom.*: YK:n ihmisoikeusneuvosto hyväksyi päätöslauselman uskontojen halventamisesta – julk. 26.3.) oli pakko uskoa, että en näe harhoja.

Ihmisoikeusneuvosto on todellakin äänestänyt uskontojen "halventamisen" (jollaiseksi helposti voidaan mieltää myös uskontokritiikki) ihmisoikeusrikokseksi ja kehottaa kaikkia YK-maita lainsäädännössään kieltämään sen. Pakistanin ja muslimimaiden lobbaamassa päätöksessä mainittiin oikein erikseen islam, sikäli mikäli se ketään kiinnostaa.


Julkisia kannanottoja

Pikainen tiivistelmä neuvostossa äänestäneistä, lainaus Piraattiliitto-sivulta (btw kaverit, olisitteko voineet keksiä sivustollenne vielä nörtimmän tittelin, jotta kukaan ei vahingossakaan ottaisi teitä vakavasti?):

"13 maata ihmisoikeusneuvostossa istuvasta 47:stä maasta pidättäytyi äänestämästä. Päätöksen puolesta äänestivät muslimimaiden rinnalla Valko-Venäjä ja Venezuela; sitä puolestaan vastustivat Kanada, kaikki EU-maat, Sveitsi, Ukraina ja Chile. "

Lainaus Reutersin uutisesta:

"It is individuals who have rights, not religions," Ottawa's representative told the body. "Canada believes that to extend (the notion of) defamation beyond its proper scope would jeopardize the fundamental right to freedom of expression, which includes freedom of expression on religious subjects."

Suomeksi*:

"Yksilöillä on oikeuksia, ei uskonnoilla," Ottawan edustaja kertoi ryhmälle. "Kanada uskoo, että herjaamisen (käsitteen) laajentaminen yli sen tavanomaisen laajuuden vaarantaisi perusoikeuden ilmaisunvapauteen, joka sisältää myös ilmaisunvapauden uskonnollisissa aiheissa."

Toinen lainaus Reutersilta:

Earlier this week, 180 secular, religious and media groups from around the world urged diplomats to reject the resolution which they said "may be used in certain countries to silence and intimidate human rights activists, religious dissenters and other independent voices" and ultimately restrict freedoms.

Eli*:

Aiemmin tällä viikolla 180 maallista, uskonnollista ja mediaryhmää ympäri maailman kehottivat diplomaatteja hylkäämään päätöksen, josta he sanoivat, että sitä "voidaan käyttää tietyissä maissa hiljentämään ja uhkaamaan ihmisoikeusaktivisteja, eriuskoisia ja muita riippumattomia ääniä" ja lopulta rajoittamaan vapauksia.

(*Suomennukset minun pikaisesti väsäämiäni, pahoittelen mahdollista laaduttomuutta.)


Suomi, sananvapauden puolustaja

Suomessahan asia on saavuttanut valtavan mediahuomion: siitä on tähän mennessä uutisoinut mm. Suomen Kuvalehti valtavalla 8 rivin tiivistelmällään, uskonnollinen Kotimaa ja... niin, siinä se sitten olikin.

Viime päivinä olen oikein urakalla ihmetellyt, kuinka suomalaiselta medialta on ilmeisesti mennyt täysin ohi, että YK:n ihmisoikeusneuvostossa näyttää olevan meneillään hullut päivät. Luulisi, että vähintäänkin jokin iltavässykkä-lehti olisi tästäkin repäissyt näyttävät lööpit Vanhasen parisuhdesotkujen rinnalle. Veikkaan, että muutama lehti olisi sillä myyty, ehkä.

Pari kirjailijaa on sentään pysynyt valveilla ja tiedottanut kanssakansalaisilleen asiasta – lisäksi muutama blogi ja keskustelupalsta on yrittänyt saada aiheesta aikaiseksi pientä keskustelua. Mediassa asiasta ollaan kuitenkin oltu hyvin hiljaa.

En voi kuin ihmetellä. Ei tässä maassa ole mahdollista saada aikaiseksi minkäänlaista julkista keskustelua päätöksen vaikutuksista sananvapauteen (saati YK:n ihmisoikeusneuvoston uskottavuuteen), kun koko asiasta tiedottaa Suomessa hihhuliryhmä, jokunen keskustelupalsta ja pari hassua bloggaajaa.

Olen yleensä pitänyt YLEä tämän maan asiallisimpana ja puolueettomimpana uutislähteenä. Se, että STT:n lisäksi myös YLEssä näköjään nukutaan tämän yli, on minusta hyvinkin huolestuttavaa. Eikö journalisteja enää nykyään kiinnosta sananvapaus?


Mut hei enivei, mitä se meihin kuuluu?

Ihan asian havainnollistamiseksi heitän pienen spekuloivan juonitiivistelmän siitä, miten tuolla hemmetinkaukana tehdyt linjaukset voivat (yllättäen) ilmaantua meidänkin kotirappusillemme tulevaisuudessa. Huomatkaa, että tämä on (tällä hetkellä) vain fiktiota:

Suomessa säädetään ihmisoikeusneuvoston käskystä ja Lex Nokia- ja estolistahuumassa laki, jossa kielletään uskontojen halventaminen, koska onhan se nyt hyihyi ja kyllähän valtion pitää ennakkovalvoa, että kansalaiset eivät ole tuhmia toisilleen. Meillähän on jo niin hyviä kokemuksia valtion uudesta lainsäädäntömentaliteetista.

Halventamiseksi katsotaan mm. kriittinen julkinen keskustelu kulttuureista, joissa uskonto määrittelee toimintaa enemmän kuin maallinen laki.

Halventamiseksi katsotaan myös uskontoa rumasti ja epäystävällisesti kritisoivat kirjat, kuten Hannu Salaman Juhannustanssit sekä tietty vanha kunnon Saatanalliset säkeet: niiden ja muiden vastaavien jäljellä olevat kappaleet kerätään kaupoista, kirjastoista ja antikvariaateista ja – niin ollaan jälleen lämmittävien kirjarovioiden äärellä.

Mitään uskontoa käsitteleviä kirjoja, dokumentteja yms. ei tietenkään voida enää julkaista – linnaahan siitä tulisi. Ollaan kaikki vain ihan hiljaa, jookosta joo, niin ei tule vaikeuksia. Yhtäkkiä joku valopää huomaa (sanoa ääneen), että meidän Raamatussa muuten halvennetaan niitä toisia uskontoja, ja niiden toistenkin pyhissä kirjoissa mollataan inhottavasti mm. kristinuskoa. Ja voilá!

Jokainen voi keskuudessaan miettiä, mitkä ovat ne pari eri reagointitapaa, joilla voidaan tuosta sitten jatkaa.

Sitä odotellessa, terveisiä vaan Kanadaan: Packing my books already. See you there!
_

Hiukkasen kiihdyttävä laite

Olemme alttiita luottamaan erilaisiin järjestelmiin – mitä suurempi järjestelmä, sitä suurempi luottamus. Uskomme, että jos mikä tahansa järjestelmä kasvaa suuriin mittoihin, sen turvatoimet kasvavat samaa tahtia ja yksinkertaisen inhimillisen virheen mahdollisuus tuottaa vahinkoa vähenee mikroskooppiseksi. Näin ei tietenkään ole; me vain uskomme niin, koska meidän täytyy. Muutoin mahdollisuudet ovat liian kauhistuttavat: mitä suurempi järjestelmä, sitä suurempi tuho.

Cernin hiukkaskiihdytin (Large Hadron Collider eli tuttavallisemmin LHC) on aiheuttanut kohua mediassa, ja syystäkin. On kauhistuttavaa ajatella, kuinka suurta vahinkoa voi tuottaa yksinkertainen oletusvirhe laskukaavassa, kun puhutaan todennäköisyyksistä synnyttää mustia aukkoja, outokaisia tai muita reaktioita, joita emme täysin ymmärrä. "Meihin" luen tässä tapauksessa myös tutkijat.


Älä turhaan vaivaa pientä päätäsi tällaisilla asioilla

Mikä huolestuttaa minua enemmän kuin vaikkapa outokaiset (oudon viehättävä nimi, muuten) sinänsä, on Cernin tutkijoiden kollektiivinen asenne: vaivoin verhottu ylimielisyys, joka käy ilmi kommenteissa huolestunutta kritiikkiä kohtaan. Vastaukset, kuten "Ne, jotka väittävät LHC:n tuhoavan maapallon, ovat typeryksiä", eivät vakuuta siitä, että Cernissä on haluttu todella varmistaa, että asiasta ei seuraa mitään ikävää ja odottamatonta. Jos asenne kritiikkiä ja epäilyä kohtaan on "Se on hölynpölyä", kritiikin tai epäilyn ääneen esittäminen laitoksen sisällä ei varmaankaan ole niitä asioita, joita kannustetaan.

Olen taipuvainen uskomaan, että ilman kritiikkiä tai skeptisyyttä lähimainkaan objektiivisen tieteen tekeminen on lähestulkoon mahdotonta. Tieteellinen tutkimustyö on vähän niin kuin palapelin kokoamista: jos on koko ajan vakuuttunut siitä, että on oikeassa, lopulta sitä vain runnoo palasia paikalleen välittämättä siitä, sopivatko ne siihen – onhan jo etukäteen päätetty, että siihen ne menevät. Voitte ehkä kuvitella, millainen valmiista kuvasta tulee sillä metodilla.

Jos on esimerkiksi jo etukäteen päättänyt, että "Koska maapallo on edelleen paikallaan, ei ole syytä olettaa, että LHC:n toiminta olisi haitallista", silloin asiaa ei varmaankaan kannata mitenkään erityisesti ryhtyä tutkimaan, vai mitä? Selvä hommahan se on. Hassu juttu, mutta minua eivät vain turvallisuusmielessä vakuuta sanat "ei ole syytä olettaa". Aika paljon tapahtuu koko ajan asioita, joita ei ole ollut mitään syytä olettaa. Lause ei kuulosta siltä, että asialle olisi uhrattu kovin paljon työtunteja. Saatan tietysti olla väärässäkin, mutta onneksi minulla on varaa siihen – ei niin, että olisin esim. pystyttänyt valtavan tieteellisen tutkimuskeskuksen tutkimaan maailmankaikkeudelle merkittävää prosessia, jonka lopputuloksesta ei voi olla täyttä varmuutta.


Tietoturva hallussa?

Huolellisuudesta ja kaikkien mahdollisuuksien huomioonottamisesta ei kerro myöskään se, että kreikkalainen hakkeriryhmä on jo parin päivän sisällä koneen käynnistyksestä onnistunut murtautumaan järjestelmän keskeisiin osiin ja liittämään mukaan oman pilaviestinsä. Sattumalta ryhmä ei aiheuttanut mitään vahinkoa siellä käydessään. Syynä tähän ei ollut kuitenkaan se, etteivät he olisi siihen pystyneet – joko "tahallaan tai vahingossa" – vaan se, että he päättivät olla tekemättä niin.

Miksi – jos saa kysyä – järjestelmä on ylipäänsä saavutettavissa Internetin kautta? Se ei tunnu minusta mitenkään erityisen järkevältä tavalta suojella järjestelmää, jossa turvallisuus on ydinasemassa. Miksi verkkoa ei ole suljettu käytettäväksi ainoastaan laitoksen sisällä, omassa verkossaan? Tuntuisi järkevältä olettaa, että Internet–toiminnot ja hiukkaskiihdytintä operoiva järjestelmä olisivat eri verkoissa ja koneilla. Pikkurahasta ei varmaan ole puutetta, joten raha tuskin on syynä. Täytyykö tutkijoiden päästä käyttämään LHC:tä etänä, silloin kun eivät millään jaksaisi lähteä laitoksella käymään? Onko heidän pakko lukea sähköpostinsa samassa järjestelmässä? Vai eikö asiaa ole vain vaivauduttu miettimään? Mielessäni kummittelee sana: tietokonevirus. Enpä haluaisi olla se verkkojärjestelmien ylläpitäjä, joka tajuaa troijalaisen päässeen livahtamaan LHC:n käyttöjärjestelmään. Hupsista!

Uskoani tieteentekijöiden etiikkaan ei kohenna lukea, että "LHC:tä operoivien tiedemiesten mukaan tilanne oli varsin pelottava, sillä hakkerit olisivat voineet vahingossakin aiheuttaa suuria rahallisia tuhoja". Sekö on pelottavinta? Minua huolestuttaisi kyllä enemmän, millaista vahinkoa jokin fanaattinen aatteellinen hakkeriryhmä voisi saada aikaan päästessään LHC:n käyttöjärjestelmiin mellastamaan. Vai onko niin, että mitään vahinkoa ympäristölle tai ihmisille ei voi seurata esim. siitä, että toimintavirhe tai tahallinen sabotaasi sulkisi täydellä teholla pyörivän laitteen kaikki jäähdytysjärjestelmät?


Todellisuus vastaan James Bond

Luin jostakin nettikeskustelusta, että Cernin tutkijoiden intresseissä ei varmaan ole maapallon tuhoaminen, joten jos jotain riskiä tästä olisi, koetta ei jatkettaisi. Olen toki varma, että tutkijat eivät halua tuhota maailmaa – jätettäköön ne skenaariot James Bond -elokuviin – mutta riskienhallintakyvystä minulla on omat epäilykseni.

Ihminen on siitä hassu eläin, että joskus me emme ota huomioon asioita, joita emme halua, ja sen sijaan ajattelemme vain sitä, mitä haluamme – tai tarvitsemme. Jos olemme vakuuttaneet itsellemme, että riski epäonnistua (vrt. "mustia aukkoja ei pitäisi suhteellisuusteorian mukaan LHC:ssä syntyä") on paljon pienempi kuin mahdollisuus onnistua, tungemme epäilykset sikseen ja ryhdymme toimiin.

Lisättäköön tähän vielä tiedemaailman paine, joka vaatii uusia tuloksia jatkuvalla syötöllä, ja asiaan sijoitettu valtava rahamäärä, joka roikkuu kuin kirves pään päällä. Siinä tilanteessa yksittäinen tutkija ei varmasti ole kovin altis taistelemaan miljardien dollarien takaamaa vakuuttuneisuutta vastaan omalla henkilökohtaisella kustannuksellaan. Ei omien pikku epäilystensä tähden.

Maailmanloppu ei tunnu todelliselta, mitä jos vain myöntäisimme sen. Sehän on täysin abstrakti idea. Ettäkö me voisimme hävitä – muualla kuin viihdyttävissä katastrofielokuvissa? Hölynpölyä! Naurettava ajatus, vakuuttavat Cerninkin tiedotteet. Tokihan tutkijat ovat tässä suhteessa realistisempia kuin me.

Mutta jos niin on, että "meitä viisaammat" ovat varovaisempia ja reagoivat riskeihin vastuullisemmin, miksi ilmastonmuutos pahenee edelleen, vaikka me kaikki tiedämme, mihin se johtaa? Miksi hallitukset eivät aseta tiukempia ympäristörajoitteita tai noudata niitä? Miksi sademetsiä edelleen hakataan, vaikka ne ovat "maailman keuhkot"? Miksi lääkärit tupakoivat, vaikka tietävät varmasti mitä se tekee elimistölle?

Miksi kukaan meistä tekee asioita, joiden tiedämme olevan mahdollisesti tuhoavia? Koska emme todellisuudessa usko siihen. Ei niin voi meille käydä.

Eihän?

Habacuc ja kuoleva koira

Tiedättekö, ei ole aina viisasta uskoa ihan sellaisenaan kaikkea, josta vaahdotaan esimerkiksi kiertokirjeissä, jotka kiertävät sähköpostissa, Facebookin "seinillä" tai keskustelupalstoilla.

Nyt Suomeenkin ajautunut keskustelu taiteilija Guillermo Vargas'n (aka "Habacuc" tai "Habakkuk") näyttelystä, jossa "annettiin koiran nääntyä nälkään taidegalleriassa" kärsii samasta ongelmasta kuin niin moni muukin internetiä kiertävä kohu: kukaan ei ole oikeastaan vaivautunut ottamaan selvää siitä, pitääkö koko tarina ylipäätään paikkaansa ja jos siinä on totuutta, mikä osa on sitä ja mikä villiä huhua, väärinkäsityksiä tai urbaania legendaa.


Kiertokirje

Törmäsin samaan juttuun, kun se lähetettiin minulle Facebookissa, kuinkas muutenkaan. Saamani kiertokirje oli jotakuinkin tällainen:

Vuonna 2007 "taiteilija" Guillermo Vargas Habacuc otti kadulta kulkukoiran, sitoi koiran taidegalleriaan ja antoi sen nääntyä kuoliaaksi. (Katso liitteen kuvat)

Useita päiviä "taiteilija" ja galleriavieraat katsoivat tunteetta tätä "mestariteosta", jonka koiran kuolinkamppailu muodosti. Lopulta koira menehtyi.

Näyttävätkö oheiset kuvat sinusta taiteelta? Mutta tässä ei vielä ole kaikki: arvostettu taidebiennaali Visual Arts Biennial of the Central American on nyt kutsunut taiteilijan tekemään saman julman performanssin uudelleen tämän vuoden biennaaliin. Auta pysäyttämään tämä taiteen nimissä tehtävä eläinrääkkäys!

(Lisäksi pari linkkiä nettivetoomuksiin, joista toinen oli ilmeisesti espanjankielinen[?] ja toinen erittäin huonoa englantia. En liitä niitä nyt tähän.)

Allekirjoitin sen kummemmin harkitsematta toisen internet-vetoomuksen, mikä nyt tuntuu hieman tyhmältä. Sitten tulin uteliaaksi ja tutkiskelin asiaa hiukan. Se ei tosiaan vaatinut mitään yli-inhimillisiä ponnistuksia, vain pikaisen googletuksen muutamalla jutussa käytetyllä fraasilla. (Kokeilkaa joskus – se on helppoa!)


Netistä löytyi aggressioita herättävä solmu

Faktat liittyen tähän juttuun ovat parhaimmillaankin epämääräisiä ja osittain täysin tuulesta temmattuja. Se ei kuitenkaan ole estänyt suomalaisia(kaan) tarjoutumasta erinäisillä keskustelupalstoilla parantamaan taiteilijan mainetta esim. kirveellä.

Mikä sitten on totta? No. Taiteilija Guillermo Vargas todellakin piti Galeria Codice:ssa Nicaraguassa näyttelyn, jossa tämän kirjeen kuvissa esiintynyt koira makaa. Sitä ei ole kiistetty. Koira oli kadulta löydetty kulkukoira, joka oli löydettäessä pitkällisen nälkiintyneisyyden tilassa ja erittäin huonossa kunnossa.

Sen sijaan se, mitä koiralle näyttelyssä tapahtui ja oliko koira näyttelyssä vain päivän vai useita päiviä, on vieläkin epäselvää. Ongelmana on myös se, että tapahtumista ei ole juurikaan saatavilla ensikäden tietoja edes englanniksi, saati suomeksi. Itse olen joutunut tyytymään epäsuoriin lähteisiin, esim. lehtiartikkeleihin. (Lähteet löytyvät lopusta.)


Mutta mitä tapahtui koiralle nimeltä Natividad?

Käsitys, että koira kuoli näyttelyssä nälkään ensimmäisen päivän jälkeen, on laajalle levinnyt – mm. juuri kiertokirjeissä. Näin väitti myös La Prensa -lehden toimittaja Marta Leonor González La Nacion -lehden artikkelissa lokakuussa 2007. ^[1] En yhtään epäile, etteikö niin huonossa kunnossa kadulta löydetty eläin olisi voinutkin kuolla (avustakin huolimatta) nälkään tai tauteihin. (Kannattaa muuten muistaa, että koirankokoista eläintä ei voi tappaa nälkään yhdessä päivässä.)

Gallerian johtaja Juanita Bermúdez ^[2] kertoi kuitenkin Observer-lehdessä 30.3.2008, että koiraa itse asiassa kohdeltiin galleriassa paremmin kuin kadulla: lukuun ottamatta näyttelyn kestoa (3 tuntia) koira sai vaeltaa vapaana hihnastaan ja koira ruokittiin säännöllisesti koiranruualla, jota taiteilija Vargas itse toi galleriaan. Bermúdez kertoi myös koiran karanneen takaisin kadulle ensimmäisen näyttelypäivän jälkeisenä yönä. ^{[1] [3] [4] [6]}

Asian tekee hankalaksi mm. se, että Vargas itse ei suostu ottamaan kantaa asiaan ^{[3] [4]} ja on antanut asiasta ristiriitaisia lausuntoja. ^[4] Hän haluaa nimenomaan herättää keskustelua asiasta, vaikka sitten oman maineensa hinnalla. Haastatteluiden perusteella hänen tarkoituksensa on ilmeisesti ollut herättää ihmiset huomaamaan, että he eivät piittaa pätkääkään kulkukoirista, ennen kuin joku roudaa sellaisen arvostettuun taidegalleriaan. ^{[3] [6]} Kadulla ne saavat kaikki kuolla ilman, että yksikään ohikulkija älähtää.

Guillermo Vargas kertoi ^{[1] [3]}, mielestäni hyvinkin valaisevasti, että koko näyttelyn aikana yksikään gallerian vieras ei soittanut poliisia, pyrkinyt ruokkimaan koiraa tai edes päästämään sitä irti, vaikka tätä ei oltu millään tavalla estetty. Tätä syyllisyyttäkö me sitten kompensoimme vaahtoamalla asiasta netissä?

(Olen pahoillani, mutta olen kyllä samaa mieltä hänen kanssaan. Nicaraguan ja aika monen muunkin maan kadut ovat täynnä tällaisia koiria ja kissoja, joita yksikään näyttelystä vaahtoaja ei nähdäkseni ole tarjoutunut auttamaan – sehän vaatisi muutakin kuin nettivetoomuksen allekirjoittamista. Jopa Suomessa elää luonnossa paljon heitteille jätettyjä kissoja ja koiria, joihin aika harva viitsii aikaansa tai edes rahaansa uhrata. Sori vain, jos kuulostan julmalta, mutta on todella helppoa naputella nimensä nettiin, ja kuvitella, että sillä on yhtään mitään vaikutusta eläintensuojeluun missään päin maailmaa. Ei sillä ole. Tällä suomin itseänikin: olinhan juuri niin tyhmä itsekin, vaikken edes uskonut, että sillä olisi mitään vaikutusta.)


Mitä biennaalia tässä nyt pitäisi vastustaa?

Mitä tulee väitteeseen "arvostettu taidebiennaali Visual Arts Biennial of the Central American on nyt kutsunut taiteilijan tekemään saman julman performanssin uudelleen tämän vuoden biennaaliin" – se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Ensinnäkin, on sangen epäselvää, mihin näyttelyyn väitteessä viitataan. Oikein kukaan ei tunnu tietävän, onko Vargasia ylipäänsä kutsuttu jonnekin ja jos, niin minne. Tapahtumaa on tarinan eri versioissa kutsuttu eri nimillä, kuten esim. "Bienal Centroamericana Honduras 2008". ^[1] Näyttelyä eivät ole tunnistaneet tuolla nimellä edes latinalaisamerikkalaista taidemaailmaa tuntevat intendentit. ^[2]

Lopulta päädyttiin tulokseen, että sillä ehkä tarkoitettiin La Bienal de Artes Visuales de Honduras 2008 -näyttelyä. ^{[1] [2]} Kuitenkin, tapahtuman sivuilla kerrotaan ^{[1] [2]}, että näyttely on avoinna vain Hondurasin taiteilijoille, eli Costa Ricassa asuva Vargas ei tähän näyttelyyn voisi osallistua. Joidenkin arveluiden ^[1] mukaan tapahtuma olisi VI Bienal de Artes Visuales del Istmo Centroamericano (paikkana joidenkin lähteiden mukaan El Salvador, toisten mukaan Tegucigalpa, Honduras). Tähän näyttelyyn Vargas on osallistunut vuonna 2006 ^[2], joskaan minkäänlaisia eläimiä ei näyttelyihin ilmeisesti liittynyt. Näyttely järjestetään kahden vuoden välein, mutta tämänvuotisen näyttelyn tapahtumapaikasta tai -ajastakaan ei vielä ole julkaistu tietoja (englanniksi), saati siitä, keitä sinne osallistuu.

Toisekseen, löytämieni tietojen mukaan taiteilijaa ei ole kutsuttu toistamaan kyseistä näyttelyä, vaan esittämään uusi näyttely ^[5] – mitä hän aikoo esittää, siitä taiteilijalla itselläänkään ei ole vielä käsitystä. ^[4] Koiria tai muita eläimiä näyttelyyn ei kuitenkaan ilmeisesti liity. ^{[5] [6] [7]}


Kaiken tämän kohun perusteella oikeastaan ainoastaan yksi asia on varma: Vargas onnistui tavoitteessaan herättää huomiota jopa suuremmassa mittakaavassa kuin odotti. Mutta niin kuin yleensä netissä näy, väittelijöiden huomio kiinnittyi johonkin ihan muualle kuin varsinaisesti oli tarkoitus.


Lähteet:

1. Daily Campello Art News: It started with a dog (22.4.2008)
2. ArtNet News: Contretemps Over "Starving Dog Art" (17.4.2008)
3. Guardian.co.uk: Outrage at 'starvation' of a stray dog for art (30.3.2008)
4. About.com: Starving Dog as Art - Analysis
5. Snopes.com: Starving Dog Art
6. The Humane Society of the United States: Starving Dog as "Art" (23.4.2008)
7. WSPA International: No excuses for cruelty


Espanjaksi(?) voi etsiä lisää faktoja:
La Bienal de Artes Visuales de Honduras 2008 -tapahtuman sivut Bavh08.com: Noticias
La Nacion: Artista tico envuelto en polémica por muerte de perro en obra

Yhtä juhlaa

Sain tänään kutsun ylioppilasjuhliin, lienee yleistä näihin aikoihin. Kutsussa kerrottiin, että "Suvi-Petterillä" on juhlat osoitteessa se ja se ja päivämäärä. Jep jep. Asiassa on vain yksi ongelma.

Minulla ei ole aavistustakaan, kuka tämä "Suvi-Petteri" mahtaa olla.

Kirjekuoressa ei ollut lähettäjän tietoja. Kutsukortissa ei vahingossakaan mainittu "Suvi-Petterin" sukunimeä tai edes puhelinnumeroa, josta sen voisi saada selville. Osoite sijaitsee kaupungissa jossa en ole koskaan käynyt, saati että tietääkseni tuntisin sieltä ketään. Tekemäni salapoliisintyön kautta Enirosta löytyi osoitteen ja etunimen perusteella minulle aivan tuntematon sukunimi.

Arvelen, että kyse ei ole kenenkään ystäväni lapsesta. Voidaan siis olettaa, että kyseessä on todennäköisemmin joku sukulainen. Ehkä. Tai sitten ei. Nimeni ei ole mitenkään harvinainen, ja esim. Eniron puhelinluettelosta samannimisiä ihmisiä pelkästään lähialueelta löytyy neljä. Olen saanut aiemminkin kutsun sukujuhliin, jossa vastaanottajan osoitteena luki vain nimi ja kaupunki. Tietääkseni en tuntenut heitäkään – he sentään olivat liittäneet kutsuun sukunimensäkin. Posti ilmeisesti oli vain arponut jonkun samannimisen listalta.

Okei. Minulla on aika paljon sukulaisia. Toinen mummoni kasvatti 14 lasta, useimmat tyttöjä. Näistä miltei jokainen on muuttanut toiselle paikkakunnalle, mennyt naimisiin ja samalla vaihtanut sukunimensä. Kuten varmaan arvaattekin, suvun tapana ei ole ollut lisääntyä kitsaasti, joten serkkuja minulla on arviolta ainakin nelisenkymmentä ympäri Suomen. Monet heistä olen tavannut ohimennen pikkulapsena tai ehkä kerran jossakin sukujuhlassa, joissa perinteisesti voi olla reilusti yli satakin ihmistä. Joitakin en ole tavannut koskaan. Useimmat näistä serkuistani ovat myös jo itse lisääntyneet, jotkut monilukuisestikin. Muutamien serkkujen lapsetkin todennäköisesti ovat jo ylioppilasiässä. Useiden lasten nimiä en ole koskaan kuullutkaan, saati että olisin tavannut heidät.

Tällainen epämääräinen kutsu ei ole suvussamme ollut mikään erikoisuus, ja se jaksaa ihmetyttää minua edelleen. Kyllähän me kaikki tiedämme, kuinka paljon porukkaa meitä on siroteltuna ympäri maata, ja että kaikki eivät tunne kaikkia.

Joten. Te kaikki, joilla on suuri suku. Kun lapsenne valmistuu jostakin koulusta, menee ripille tms. ja pidätte juhlat joihin kutsutaan ihan kaikki – voisitteko kutsuissanne mitenkään ottaa huomioon nämä pari asiaa:

1. Juuri teidän pienokaisenne ei välttämättä ole maailman ainoa sen niminen henkilö. Useimmat tuntevat ehkä moniakin samannimisiä ja suunnilleen saman ikäisiäkin lapsia.
2. Joka ikinen suuren suvun jäsen ei välttämättä muista tai edes tiedä juuri teidän Suvi-Petterinne nimeä.
3. Vaikka samaa sukua ollaankin, välillämme ei silti ole mitään geneettistä telepatiaa, millä osaamme yhdistää juuri oikean kutsun oikeaan perheeseen, jonka jonkun toisen jäsenen olemme ehkä tavanneet jossakin silloin, kun olimme kolme- tai viisivuotiaita.
4. Kutsuun siis kannattaa laittaa pari perustietoa. Esimerkiksi sukunimi ja puhelinnumero olisi kiva. Jos kutsuttu on hiukankin etäisempi, ehkä kannattaa myös lisätä, mitä kautta olemme sukua.

Ja ihan sivuhuomautuksena: olisi tosi kiva saada tieto juhlista edes pari viikkoa etukäteen, jolloin aikataulun muuttaminen siihen sopivaksi voisi vielä onnistuakin.

Kiitos.

Tyypillisesti sinun

Tein jokunen aika sitten Helsingin Sanomien testin, jossa arvioitiin sukupuolen piirteitä itsessä (ja jonka muotoilu kertoo aika hyvin HS:n journalistisesta objektiivisuudesta). En ollut järin yllättynyt, että testi kertoi minun olevan yli 50-prosenttisesti ”mies”. Perusteina johdattelevat ja karikatyyrin luonteiset kysymykset, joissa käsiteltiin elintärkeitä asioita, kuten auton korjaamista, kynttilöitä, urheilua, muotia ja kotitöitä.

Olen ilmeisesti epätyypillinen sukupuoliprofiililleni sikäli, että mm. tämän kirjoittaminen ajaa tärkeysjärjestyksessä kirkkaasti yli sellaisten asioiden kuin keittiössä odottavat tiskit, sen, etten ole ehtinyt pestä pyykkiä pariin viikkoon tai että kaikenlaiset muutkin kotityöt odottavat edelleen tekijäänsä tänä kauniina syyslauantaina. En pidä tätä mitenkään olennaisena asiana siinä, miten määrittelisin itseni, jos sitä minulta joku kysyisi. Minulla on siis piirteitä, jotka on perinteisesti katsottu miehille tyypillisiksi. Mutta ne eivät ole piirteitä ”miehestä minussa”. Luonteenpiirteeni ja tapani eivät ole ”miehen” tai ”naisen” – ne ovat minun piirteitäni, minun tapojani.

Jäin miettimään, miksi meille on niin tärkeää jakaa itsemme ja toisemme jonkin sukupuolen rooleihin. Miksi näemme itsemme ja toisemme ensisijaisesti miehinä ja naisina – ja vasta toissijaisesti ihmisinä? Tämä on minulle mysteeri.

Eihän tämä tietenkään koske pelkästään sukupuolta. Mehän jaamme toisemme muutenkin pieniin lokeroihin, joiden perusteella meidän ”täytyy” voida määritellä toisemme. Se tuntuu olevan meille elintärkeää. Jos tapaamme ihmisen, jonka saamme tietää kuuluvan johonkin puolueeseen, toteamme mielessämme automaattisesti hänelle monia muitakin piirteitä, jotka kuuluvat asiaan. Laajennamme tietämystämme hänestä kaikilla niillä piirteillä, jotka ovat tyypillisiä oletuksia jonkin viiteryhmän ominaisuuksista. Hän on vihreiden kannattaja – ahaa, hän siis vihaa keskiluokkaisia ihmisiä, hänellä on hippikavereita ja vihreä löysä takki, hän asuu vallatussa talossa, polttelee pilveä ja hyysää löytökissoja. Tiedämme nämä kliseiksi, tottakai, ja silti otaksumme näin.

On varmaan tyypillistä ihmisluonteelle pyrkiä ennakoimaan tulevaa: käyttäytymistä, tekoja, asenteita ja niin edelleen. Kyky sijoittaa asioita erilaisiin konteksteihin ja sen perusteella ennakoida tulevia tapahtumia suojelee meitä – tai, pitäisikö sanoa, on suojellut evoluution varhaisvaiheista asti. Jossain määrin on tärkeää muodostaa erilaisia kaavoja ja toimia niiden mukaan, voidaksemme varautua erilaisiin mahdollisuuksiin. Se myös helpottaa elämää: voimme solahtaa vanhaan mukavaan rutiiniin, automaattiohjaukselle, jota ei tarvitse liiemmin ajatella.

Ilman rutiineja olisimme täydellisen kaaoksen vallassa. Elämä olisi vaivalloista; jo pelkkä kengännauhojen solmiminen pitäisi ajatella joka kerran ennalta. Rutiinit mukavoittavat elämää, tekevät kaikenlaisista pikkuasioista helpompia. Pyörää ei tarvitse jatkuvasti keksiä uudelleen. Kun suoritan tuttua aamurutiinia sen kummemmin miettimättä, voin suunnata energiani ja huomioni muihin asioihin. Mutta rutiinit myös rajoittavat, kahlitsevat mieltämme ja, vaikka niiden on tarkoitus ylläpitää kaiken sujumista, ne joskus vaikeuttavat elämäämme. Emme osaa hyväksyä sitä, että jokin ei sujukaan niin kuin olemme tottuneet siltä odottamaan. Se ”sattuu aivoihin”. Se rikkoo järjestyksenhaluamme vastaan.

Meille on yllättävän tärkeää, että juoppo naapurimme ei väitä olevansa intohimoinen taiteenharrastaja ja siisteysintoilija – että miesystävämme tuhahtaa vaateostoksilla käymiselle eikä tiedä, mitä eroa on silkillä ja polyesterillä – että nainen, joka näyttää niin mukavalta, pillahtaa riidellessä mieluummin hellyttävään itkuun kuin ryhtyy tiukkaan, loogiseen väittelyyn. Juopponaapuri siis valehtelee, jotta ei vaikuttaisi säälittävältä, ostoksilla viihtyvä mies on ilmeisesti homo, väittelevä nainen on selvästikin nalkuttaja. Näille on jo olemassa kaavat; sijoittakaamme heidät siis niihin.

Miten vapaita olisimmekaan, jos voisimme pitää rutiinit ainoastaan pikkupuuhissa, kuten aamutoimissa sängystä työpaikalle, koneiden käyttötaidoissa, kaappien järjestämisessä, ja olla ilman niitä kohdatessamme toisia ihmisiä? Miten kiinnostavaa olisikaan suhtautua jokaiseen kohtaamaamme ihmiseen niin kuin uuteen mysteeriin, innokkaana saamaan selville millainen hän todella on. Sen sijaan, että me vain kyllästyneenä toteamme jokaisesta: ”Jaahas, kyllä minä jo tiedän millainen sinä olet, turha selittää. Sinähän olet nainen/mies, automekaanikko/IT-tukihenkilö/poliitikko/kaupan kassa/opiskelija, oikeistolainen/hippiradikaali/konservatiivi, isoäiti/veli/naapuri, punatukkainen/mustiin pukeutuva/verkkarihousuinen. Kyllä minä tiedän, miten ajattelet ja toimit.”

Kuinka paljon meiltä jää huomaamatta? Kuinka monia asioita kieltäydymme näkemästä, koska ne eivät sovi odotuksiimme? Ja kuinka paljon me itse mukaudumme muiden odotuksiin ja unohdamme itsestämme sellaiset puolet, joita muut eivät pidä rooliimme sopivina – ja korostamme niitä, joista emme todella välitä, mutta joita vaistoamme meiltä odotettavan?

Niin niin, tämä kaikkihan on aivan itsestään selvää. Kyllähän me tämän tiedämme, eikö niin? Silti me jatkamme samaan tapaan, teeskennellen olevamme itse jotenkin erilaisia. Emmekä edes huomaa, kuinka tavatessamme ihmisen, jonka (esim. vaatevalintojen tai ammatin perusteella) sijoitamme eri yhteiskuntaluokkaan, hylkäämme automaattisesti mahdollisuuden tutustua uuteen tulevaan ystävään ja sijoitamme hänet ”oikealle paikalleen”: ihmiseksi, jonka kanssa keskustellaan hetki kohteliaasti säästä tai televisio-ohjelmista, kunnes pääsemme eteenpäin sellaisten ihmisten luo, jotka ovat sopivampia odotuksillemme.