Habacuc ja kuoleva koira

Tiedättekö, ei ole aina viisasta uskoa ihan sellaisenaan kaikkea, josta vaahdotaan esimerkiksi kiertokirjeissä, jotka kiertävät sähköpostissa, Facebookin "seinillä" tai keskustelupalstoilla.

Nyt Suomeenkin ajautunut keskustelu taiteilija Guillermo Vargas'n (aka "Habacuc" tai "Habakkuk") näyttelystä, jossa "annettiin koiran nääntyä nälkään taidegalleriassa" kärsii samasta ongelmasta kuin niin moni muukin internetiä kiertävä kohu: kukaan ei ole oikeastaan vaivautunut ottamaan selvää siitä, pitääkö koko tarina ylipäätään paikkaansa ja jos siinä on totuutta, mikä osa on sitä ja mikä villiä huhua, väärinkäsityksiä tai urbaania legendaa.


Kiertokirje

Törmäsin samaan juttuun, kun se lähetettiin minulle Facebookissa, kuinkas muutenkaan. Saamani kiertokirje oli jotakuinkin tällainen:

Vuonna 2007 "taiteilija" Guillermo Vargas Habacuc otti kadulta kulkukoiran, sitoi koiran taidegalleriaan ja antoi sen nääntyä kuoliaaksi. (Katso liitteen kuvat)

Useita päiviä "taiteilija" ja galleriavieraat katsoivat tunteetta tätä "mestariteosta", jonka koiran kuolinkamppailu muodosti. Lopulta koira menehtyi.

Näyttävätkö oheiset kuvat sinusta taiteelta? Mutta tässä ei vielä ole kaikki: arvostettu taidebiennaali Visual Arts Biennial of the Central American on nyt kutsunut taiteilijan tekemään saman julman performanssin uudelleen tämän vuoden biennaaliin. Auta pysäyttämään tämä taiteen nimissä tehtävä eläinrääkkäys!

(Lisäksi pari linkkiä nettivetoomuksiin, joista toinen oli ilmeisesti espanjankielinen[?] ja toinen erittäin huonoa englantia. En liitä niitä nyt tähän.)

Allekirjoitin sen kummemmin harkitsematta toisen internet-vetoomuksen, mikä nyt tuntuu hieman tyhmältä. Sitten tulin uteliaaksi ja tutkiskelin asiaa hiukan. Se ei tosiaan vaatinut mitään yli-inhimillisiä ponnistuksia, vain pikaisen googletuksen muutamalla jutussa käytetyllä fraasilla. (Kokeilkaa joskus – se on helppoa!)


Netistä löytyi aggressioita herättävä solmu

Faktat liittyen tähän juttuun ovat parhaimmillaankin epämääräisiä ja osittain täysin tuulesta temmattuja. Se ei kuitenkaan ole estänyt suomalaisia(kaan) tarjoutumasta erinäisillä keskustelupalstoilla parantamaan taiteilijan mainetta esim. kirveellä.

Mikä sitten on totta? No. Taiteilija Guillermo Vargas todellakin piti Galeria Codice:ssa Nicaraguassa näyttelyn, jossa tämän kirjeen kuvissa esiintynyt koira makaa. Sitä ei ole kiistetty. Koira oli kadulta löydetty kulkukoira, joka oli löydettäessä pitkällisen nälkiintyneisyyden tilassa ja erittäin huonossa kunnossa.

Sen sijaan se, mitä koiralle näyttelyssä tapahtui ja oliko koira näyttelyssä vain päivän vai useita päiviä, on vieläkin epäselvää. Ongelmana on myös se, että tapahtumista ei ole juurikaan saatavilla ensikäden tietoja edes englanniksi, saati suomeksi. Itse olen joutunut tyytymään epäsuoriin lähteisiin, esim. lehtiartikkeleihin. (Lähteet löytyvät lopusta.)


Mutta mitä tapahtui koiralle nimeltä Natividad?

Käsitys, että koira kuoli näyttelyssä nälkään ensimmäisen päivän jälkeen, on laajalle levinnyt – mm. juuri kiertokirjeissä. Näin väitti myös La Prensa -lehden toimittaja Marta Leonor González La Nacion -lehden artikkelissa lokakuussa 2007. ^[1] En yhtään epäile, etteikö niin huonossa kunnossa kadulta löydetty eläin olisi voinutkin kuolla (avustakin huolimatta) nälkään tai tauteihin. (Kannattaa muuten muistaa, että koirankokoista eläintä ei voi tappaa nälkään yhdessä päivässä.)

Gallerian johtaja Juanita Bermúdez ^[2] kertoi kuitenkin Observer-lehdessä 30.3.2008, että koiraa itse asiassa kohdeltiin galleriassa paremmin kuin kadulla: lukuun ottamatta näyttelyn kestoa (3 tuntia) koira sai vaeltaa vapaana hihnastaan ja koira ruokittiin säännöllisesti koiranruualla, jota taiteilija Vargas itse toi galleriaan. Bermúdez kertoi myös koiran karanneen takaisin kadulle ensimmäisen näyttelypäivän jälkeisenä yönä. ^{[1] [3] [4] [6]}

Asian tekee hankalaksi mm. se, että Vargas itse ei suostu ottamaan kantaa asiaan ^{[3] [4]} ja on antanut asiasta ristiriitaisia lausuntoja. ^[4] Hän haluaa nimenomaan herättää keskustelua asiasta, vaikka sitten oman maineensa hinnalla. Haastatteluiden perusteella hänen tarkoituksensa on ilmeisesti ollut herättää ihmiset huomaamaan, että he eivät piittaa pätkääkään kulkukoirista, ennen kuin joku roudaa sellaisen arvostettuun taidegalleriaan. ^{[3] [6]} Kadulla ne saavat kaikki kuolla ilman, että yksikään ohikulkija älähtää.

Guillermo Vargas kertoi ^{[1] [3]}, mielestäni hyvinkin valaisevasti, että koko näyttelyn aikana yksikään gallerian vieras ei soittanut poliisia, pyrkinyt ruokkimaan koiraa tai edes päästämään sitä irti, vaikka tätä ei oltu millään tavalla estetty. Tätä syyllisyyttäkö me sitten kompensoimme vaahtoamalla asiasta netissä?

(Olen pahoillani, mutta olen kyllä samaa mieltä hänen kanssaan. Nicaraguan ja aika monen muunkin maan kadut ovat täynnä tällaisia koiria ja kissoja, joita yksikään näyttelystä vaahtoaja ei nähdäkseni ole tarjoutunut auttamaan – sehän vaatisi muutakin kuin nettivetoomuksen allekirjoittamista. Jopa Suomessa elää luonnossa paljon heitteille jätettyjä kissoja ja koiria, joihin aika harva viitsii aikaansa tai edes rahaansa uhrata. Sori vain, jos kuulostan julmalta, mutta on todella helppoa naputella nimensä nettiin, ja kuvitella, että sillä on yhtään mitään vaikutusta eläintensuojeluun missään päin maailmaa. Ei sillä ole. Tällä suomin itseänikin: olinhan juuri niin tyhmä itsekin, vaikken edes uskonut, että sillä olisi mitään vaikutusta.)


Mitä biennaalia tässä nyt pitäisi vastustaa?

Mitä tulee väitteeseen "arvostettu taidebiennaali Visual Arts Biennial of the Central American on nyt kutsunut taiteilijan tekemään saman julman performanssin uudelleen tämän vuoden biennaaliin" – se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Ensinnäkin, on sangen epäselvää, mihin näyttelyyn väitteessä viitataan. Oikein kukaan ei tunnu tietävän, onko Vargasia ylipäänsä kutsuttu jonnekin ja jos, niin minne. Tapahtumaa on tarinan eri versioissa kutsuttu eri nimillä, kuten esim. "Bienal Centroamericana Honduras 2008". ^[1] Näyttelyä eivät ole tunnistaneet tuolla nimellä edes latinalaisamerikkalaista taidemaailmaa tuntevat intendentit. ^[2]

Lopulta päädyttiin tulokseen, että sillä ehkä tarkoitettiin La Bienal de Artes Visuales de Honduras 2008 -näyttelyä. ^{[1] [2]} Kuitenkin, tapahtuman sivuilla kerrotaan ^{[1] [2]}, että näyttely on avoinna vain Hondurasin taiteilijoille, eli Costa Ricassa asuva Vargas ei tähän näyttelyyn voisi osallistua. Joidenkin arveluiden ^[1] mukaan tapahtuma olisi VI Bienal de Artes Visuales del Istmo Centroamericano (paikkana joidenkin lähteiden mukaan El Salvador, toisten mukaan Tegucigalpa, Honduras). Tähän näyttelyyn Vargas on osallistunut vuonna 2006 ^[2], joskaan minkäänlaisia eläimiä ei näyttelyihin ilmeisesti liittynyt. Näyttely järjestetään kahden vuoden välein, mutta tämänvuotisen näyttelyn tapahtumapaikasta tai -ajastakaan ei vielä ole julkaistu tietoja (englanniksi), saati siitä, keitä sinne osallistuu.

Toisekseen, löytämieni tietojen mukaan taiteilijaa ei ole kutsuttu toistamaan kyseistä näyttelyä, vaan esittämään uusi näyttely ^[5] – mitä hän aikoo esittää, siitä taiteilijalla itselläänkään ei ole vielä käsitystä. ^[4] Koiria tai muita eläimiä näyttelyyn ei kuitenkaan ilmeisesti liity. ^{[5] [6] [7]}


Kaiken tämän kohun perusteella oikeastaan ainoastaan yksi asia on varma: Vargas onnistui tavoitteessaan herättää huomiota jopa suuremmassa mittakaavassa kuin odotti. Mutta niin kuin yleensä netissä näy, väittelijöiden huomio kiinnittyi johonkin ihan muualle kuin varsinaisesti oli tarkoitus.


Lähteet:

1. Daily Campello Art News: It started with a dog (22.4.2008)
2. ArtNet News: Contretemps Over "Starving Dog Art" (17.4.2008)
3. Guardian.co.uk: Outrage at 'starvation' of a stray dog for art (30.3.2008)
4. About.com: Starving Dog as Art - Analysis
5. Snopes.com: Starving Dog Art
6. The Humane Society of the United States: Starving Dog as "Art" (23.4.2008)
7. WSPA International: No excuses for cruelty


Espanjaksi(?) voi etsiä lisää faktoja:
La Bienal de Artes Visuales de Honduras 2008 -tapahtuman sivut Bavh08.com: Noticias
La Nacion: Artista tico envuelto en polémica por muerte de perro en obra

Lahjaideoita

Lahjoja pitäisi ostaa? Ruuhkat eivät houkuta? Haluaisit olla eettinen kuluttaja? Näistä verkkokaupoista voi hankkia lahjoja ja käyttötavaraa hiukan paremmalla mielellä.

Hyväntekeväisyys-, avustus- ja ihmisoikeusjärjestöjen verkkokaupat:

Unicefin verkkokauppa
Täältä löytyy mm. kortteja (myös yrityskortit), leluja, pehmoeläimiä, pelejä, vaatteita, kalentereita, muistikirjoja, kirjepaperisettejä jne. Ostamalla täältä autat Unicefin kansainvälistä lastensuojelutyötä. Unicefilla on myös valtavan hienoja Pehmeitä paketteja.

Mannerheimin lastensuojeluliitto
Verkkokaupasta löytyy esim. vaatteita ja muita tekstiilejä (Lapset Ensin -mallisto) sekä korusähkeitä ja adresseja. MLL tekee varoilla suomalaista lastensuojelutyötä ja tukee lapsiperheitä vaikeissa elämäntilanteissa.

Pelastakaa lapset
Tarjolla laadukasta keramiikka- ja lasitaidetta, leluja, paitoja ja pusakoita, sekä erikoisia tarina-, myytti yms. korttisarjoja. Ostamalla täältä tuet lastensuojelua meillä ja maailmalla.

Suomen Punainen Risti: Hyvän Mielen Verkkokauppa
Verkkokaupassa näyttääkin olevan aivan erityisen monipuolinen tuotevalikoima, josta löytyy mm. ihana Martta Wendelin -seinäkalenteri, musiikki- ja dvd-levyjä, kauniita kortteja, Aarikka-tuotteita, tekstiilejä, koruja ja myös kaikenlaista käytännöllistä.

Kummijärjestö Plan Suomen verkkokauppa
Sieltä löytyy mm. pelejä, satukirja, vaatteita, Aurinkolintu- ja Eko-koruja, kortteja, CD:itä ja muuta lahjaksi sopivaa. Yrityksille yhteistyömahdollisuuksista löytyy tietoa Yritysyhteistyö-sivulta. (Plan Suomen järjestön sivut löytyvät täältä.)

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin Suomen verkkokauppa
Paitoja, muita tekstiilejä, joulukortteja yms.

WWF Suomen verkkokauppa
Eläin- ja luontoaiheisia tavaroita luonnonsuojelun hyväksi. Korttien lisäksi liikkeessä on kattava valikoima vaatteita, pehmoeläimiä, leluja, kodintekstiilejä ja muuta lahjatavaraa. Kortteja myös yrityksille. WWF eli Maailman luonnonsäätiö toimii yli 100 maassa.

Eläinsuojeluliitto Animalian verkkokauppa
Tarjolla taidetta, postikortteja, t-paitoja, kirjoja, koruja ja monenlaista muuta.

Suomen Luonnonsuojeluliiton Luontokauppa
Kaupasta löytyy hyvin monipuolisesti kaikenlaista: retkeily- ja ulkoilutuotteita, hoitotuotteita, Norppa-tuotteita, lahjatavaroita, kodintavaroita, tekstiilejä yms.

Kirkon ulkomaanavun nettikauppa
Täältä löytyy paljon joulutuotteita, kuten joulukortteja, kahvia, joulukoristeita, leluja, tekstiilejä, laukkuja ja kaikenlaista muuta mukavaa. Helsingissä on myös kauppa.

Syöpäjärjestöjen verkkokauppa
Tekstiilejä (mm. Syöpä-tuotteet), Aarikan Hiiri-tuotteita sekä kortteja ja adresseja.

Invalidiliiton verkkokauppa
Valikoimissa on paljon turva- ja terveystuotteita (kuten ensiapupakkauksia, kuumavesipullo, saunamyssy...), mutta myös muuta, esim. jäälyhtymuotit. Tulot menevät vaikeavammaisten palvelujen kehittämiseen Suomessa.

Autismi- ja Aspergerliitto
Verkkokaupasta löytyy esim. lasten maalaamia joulukortteja, kirjoja, paitoja ja muuta aiheeseen liittyvää.

Hyvän mielen lahjoja heille joilla on jo kaikkea:

World Visionin hieno idea: Lahjaksi lehmä -verkkokaupassa voit ostaa ystäville tai perheellesi lahjaksi tarvikkeita, jotka toimitetaan hänen nimissään lapsille ja heidän perheilleen kansainvälisillä kriisialueilla. Ystäväsi saa kortin, jossa lahjoituksestasi kerrotaan. Lahjat (esim. terveystarkastus, koulutarvikkeet tai ruokakori) toimitetaan perheille suoraan. World Visionilla on myös verkkokauppa, josta voi ostaa hauskoja paitoja. World Vision on maailman suurin kansainvälinen kummilapsijärjestö.

Kirkon ulkomaanavun Toisenlaisesta lahjakaupasta voit antaa ystävällesi lahjaksi mm. koulupukuja lapsille, puuntaimia, lääkkeitä, kanoja, puhdasta vettä, vuohen ja kaikkea muutakin tarpeellista lähetettäväksi ihmisille, jotka niitä tarvitsevat. Tarjolla myös erinomainen yrityslahjaidea.

Lahjoita solidaarisuutta!
Kansainvälisen solidaarisuussäätiön verkkokaupassa voit antaa lahjaksi esimerkiksi ammatin tai turvallisen yöpaikan. Säätiöllä on sivujen mukaan tällä hetkellä yhteistyö- ja kehityshankkeita Väli-Amerikassa, Afrikassa ja Karjalassa. Hankkeiden tavoitteena on auttaa ihmisiä auttamaan itse itseään.

Interpedia tarjoaa mahdollisuuden lahjoittaa esim. joulukortti- tai merkkipäiväkukkarahat kehitysmaiden lapsille. Tiedon lahjoituksesta voit lähettää vastaanottajan sähköpostiin Interpedian e-kortilla. Voit myös ohjata oman merkkipäiväsi lahjoitukset kehitysyhteistyöhön, ja sopia etukäteen jopa lahjoituksen kohteesta. Tulleista lahjoituksista saat itsellesi halutessasi listan. Interpedia myy myös adoptioaiheisia julkaisuja sekä tekstiilejä, joiden tuotto menee Interpedian lapsityöhön.

Ympäristöjärjestö Dodon iloinen ympäristölahja vie Madagasgarin pienviljelijöille mehiläishoidon aloituspaketteja ja Länsi-Afrikan Malin naisille puutarhakoulutusta ja viljelyvälineitä. Hyvää mieltä ja lisäksi tukea sekä ihmisille että ympäristölle.

I-Aidin Hyvät lahjat -kaupassa voit myös antaa lahjoja Intian Jaipuriin lastenkoteihin, katulapsille ja slummissa asuville perheille. Tarjolla koulupäiviä, vettä, ruokaa, huopia ja vaatteita.

Suomen lähetysseuran Onnen lahjat -kaupassa voit antaa lahjaksi kehitysmaiden lapsille mm. rokotteita, puhdasta vettä, koulukirjoja tai vaikkapa kaksi lammasta.

Muita hyvän mielen kauppoja:

Mentalwear on myös kiva paikka ostella lahjoja, vaikka kaikki sen tuotto ei menekään hyväntekeväisyyteen. Mentalwear avustaa joka vuosi erilaisia järjestöjä, kuten Suomen Mielenterveysseuraa, Alzheimer keskusliitto ry:tä sekä Aids-tukikeskusta. Mentalwearin suunnittelemia kampanjapaitoja voi ostaa Suomen Mielenterveysseuran verkkokaupasta.

Karma Shop myy sertifioituja reilun kaupan vaatteita sekä luomupuuvillasta ja kierrätysmateriaaleista valmistettuja tuotteita, joiden tuotantovaiheissa on tuettu kehitysmaiden työntekijöitä sekä ympäristöystävällisempiä tuotantotapoja.

MUMs helping mums tuo maahan eettistä designia eteläafrikkalaisten naisten pajoista. Tarjolla mm. vaatteita, koruja, laukkuja ja jopa huonekaluja.

Left-Online
Reilua kauppaa ja käsityötä suosivasta verkkokaupasta löytyy mm. koruja, vaatteita, kosmetiikkaa, pashmina-huiveja, tyynyjä yms. Sivusto on nykyään vain englanninkielinen.


Joulukin tulee joka vuosi:
Jos joulumieli on hukassa, anna sitä lahjaksi - saat samalla itsellesikin.

Joulukuussa alkaa myös vanha kunnon Joulupata-keräys haastemahdollisuuksineen. Kipaiskaapa siellä laittamassa muutama euro pataan. Niillä muutamalla eurolla viedään iso jouluilo johonkin perheeseen.

Muistathan myös Joulupuu-keräyksen, jolla Suomen nuorkauppakamarit keräävät joululahjoja eri kaupunkien lastensuojelun piirissä oleville lapsille. Kaipa melkein joka perheestä liikenisi pieni joulupaketti lapselle tai nuorelle, joka sen lisäksi, ettei ehkä voi edes mennä jouluksi omaan kotiin, näkisi muutoin Joulupukinkin menevän vain muille kylään?

Paikalliset lahjojenkeräyspaikat löytyvät omalta sivultaan, samoin kuin ohjeetkin. Helppoa kuin mikä, ja hyvä mieli kaupan päälle - sekä saajalle että lahjoittajalle. Suosittelen lämpimästi!


PS: Lisää vastaavia liikkeitä ja sivustojen linkkejä saapi lähettää. Päivitetään kun ehditään.
Kiitos vinkeistä, Marjut, Elvenroot, Qtea, Kulutusjuhlija, Vamppu, Jaatiina, Ilona ja Rndm.

(Edit 23.11.2008: Linkkejä päivitetty ja uusia lisäilty! Kaikkien linkkien pitäisi taas toimia. Jos jokin ei toimi, laitahan viestiä kommenttikenttään. :)

Kirjavinkki

Tunnetko ihmisen, johon sopii yksi tai useampi näistä piirteistä:

- Hän on hurmaava ja jollakin tapaa lumoavan erityinen, mutta pidemmän päälle huomaa, että hän käyttää muita vain oman etunsa ajajina – hurmaavuus voi rakoilla yllättävänkin rajusti, jos joku sanoo hänelle ”ei”

- Hän saa sinut tuntemaan häneen tutustuessaan, että sinäkin olet jotenkin ihmeellinen hänen seurassaan, mutta lopulta huomaat, että imartelun tarkoitus on vain saada sinulta ihailua, hänen auransa kiillottamista.

- Hän joutuu usein käsittämättömästi riitoihin muiden ihmisten kanssa, mutta aina siksi, että nämä muut ihmiset ovat jotenkin kohdelleet häntä väärin, he vainoavat häntä tai vehkeilevät hänen selkänsä takana.

- Hän ei näytä omaavan omaatuntoa, mutta saa taitavasti lähipiirinsä tuntemaan häpeää milloin mistäkin. Loukkauksia voidaan jaella hymyillen, rakastavasti, huolestuneesti, asiallisesti ”huomauttaen”, usein myös rehellisyyden nimissä. Niiden tarkoitus on saada vastaanottaja häpeämään tai tuntemaan itsensä huonoksi, samalla kun niiden antaja säilyttää oman ystävällisyyden tai kunniallisuuden leimansa.

- Hän kohtelee muita kylmästi ja raivostuu helposti, jos ei saa kaikkea mitä haluaa. Raivo voi näkyä myös halveksuntana, syyllistämisenä, välien katkaisemisena tms.

- Hän saa toiset tuntemaan syyllisyyttä asioista, joita hän on tehnyt. Syyllinen on joka tapauksessa aina joku muu: jokin yritys, pomo, naapuri, kirkko, perhe, kaverit, kuka tahansa paitsi hän.

- Hän ei pysty tuntemaan empatiaa, asettumaan toisen ihmisen asemaan tai tunnistamaan muiden ihmisten tunteita tai tarpeita. Hän oppii kuitenkin käyttämään toisten heikkouksia taitavasti hyväkseen.

- Hän on vaativa luonne, ja odottaa kaikilta, että he tarjoavat hänelle sitä mitä hän haluaa, ilman kuitenkaan normaalia vastavuoroisuutta – ikään kuin kaikki olisivat jollain tapaa velkaa hänelle.

- Jos joku toinen menestyy, hän kiirehtii välittömästi estämään sitä, tai mitätöimään sen arvottomaksi, jos ei voi käyttää sitä oman arvonsa korostamiseen (esim. ottamalla työpaikalla kunnian toisten teoista).

- Hän vaikuttaa muita kohtaan ylimieliseltä ja ylemmyydentuntoiselta, eikä siedä arvostelua toiminnastaan.

Narsistiin voi törmätä työpaikalla, kirkossa, yhdistyksessä, harrastuksissa, koulussa – tai omassa lähipiirissä. Joissain tapauksissa tämä ihminen tulee myös pysymään elämässäsi, ja hänen kanssaan on pakko tulla toimeen. Täysimittaista narsistista persoonallisuushäiriötä esiintyy yhteiskunnassa vain parilla prosentilla, mutta narsistisia piirteitä esiintyy huomattavasti suuremmalla määrällä ihmisiä.

Narsismi syntyy varhaislapsuudessa, kun lapsen emotionaalisiin tarpeisiin ei vastata tai ne jopa kielletään (liika ankaruus tai välinpitämättömyys, lapsen käyttäminen omien emotionaalisten tarpeiden täyttäjänä, itsenäistymisen tukahduttaminen niin että lapsi ei pääse terveesti ”irti” vanhemmastaan jne.). Narsismi on lisäksi yleistymässä.

Narsistinen ilmapiiri voi myös työpaikalla, uskonnollisessa yhteisössä tai muussa ryhmässä, jos siellä olevalla narsistisella ihmisellä on riittävästi valtaa (ja valtaa narsisti haluaa). Asiaa ei auta se, että yhteiskunnassamme narsistiset piirteet ovat laajalti hyväksyttyjä ja jopa rohkaistuja, esim. yrityselämässä tai muussa yhteisössä, joka pyrkii menestymään. Koska narsisti on usein hyvin karismaattinen, narsismia esiintyy laajalti esim. uskonnollisessa herätysliikkeessä. Tällainen ympäristö houkuttelee narsistia, koska se tarjoaa narsistille niin paljon tilaisuuksia henkilöpalvontaan, ihailuun ja valtaan.

Miksi aina sinä? Narsismin seitsemän syntiä (kirj. Sandy Hotchkiss) on kirja, joka paitsi kertoo erilaisista narsismin ilmenemistavoista niin yhteiskunnallisella tasolla kuin yksittäisissä ihmisissäkin, myös siitä, miten narsistiset piirteet syntyvät varhaislapsuudessa, ja ennen kaikkea, kuinka narsistin kanssa voi tulla toimeen ilman että oma itsetunto on sen jälkeen riekaleina.

Jos törmäät usein narsismiin uskonnollisissa yhteisöissä, tai olet itse jonkin verran uskonnollinen, kannattaa lukea myös Raimo Mäkelän ohut kirja Naamiona terve mieli – Kuinka kohtaan luonnehäiriöisen. Se kertoo narsismista yleisestikin, mutta puhuu aika paljon uskonnollisista yhteisöistä ja uskonnon suhteesta narsismiin. Se myös kertoo, miten voi tulla toimeen sekä narsistin että omantuntonsa kanssa.

Hakukonehurmaa

Lueskelinpa tuossa taas Aukea.net -sivustoa, ja tulipa eteeni vallan näppärä jäsenen oma sivu, jossa Anni Valli oli antanut itsensä esittelyn Googlen tehtäväksi. En tiedä oliko hänkin lukenut Janne Nummelan uutta runoteosta Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (jonka voi muuten ladata ilmaiseksi pdf-muodossa), mutta samantyyppinen tekniikka tässä ilmeisesti oli kyseessä. Nummelan hakukonerunoudesta ovat teoksen julkaisun myötä kirjoittaneet myös Anita Konkka (joka testasi tekniikkaa itse mielenkiintoisin tuloksin) ja Karri Kokko.

Koska lauantai on usein oman navan ympärillä pyörimiseen sopiva päivä, minulle tuli mieleen, että mitenkähän se Google minut mahtaisi esitellä. Tässä minun hakukone-esittelyni.


Minna on

Minna on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta. Minna on lyhentymä nimestä Vilhelmiina. Minna on viihtynyt hyvin ... Vaikka Minna on aktiivinen seurakuntanuori niin hänelle jää aikaa myös tapahtumissa kiertelyyn. Minna on tuttu näky erilaisten illanistujaisten "meediona".

Tarmokkaana ja pikkutarkkana ihmisenä Minna on hyvä täydennys ... Minna on luotettava, määrätietoinen ja kaiken lisäksi vieläpä hyvin mukava. Minna on auttanut kaupunkireissuilla ja Tallinnassa. Ihmisenä Minna on aktiivinen, valpas ja suora. Minna on söpö ja fiksu tyttö. Minna on tyytyväinen työnantajaansa. Minna hymyilee aina ja on niin hyväntuulinen, jopa silloinkin jos joku kytkentä ei toimi ensimmäisellä kerralla. ”Minna on suloinen mutrusuu.” Minna On Pikkupaska.

Minna on löytänyt sydämestään herkän kohdan vanhoille pitseille. Arsenikkia hän ei tunnusta käyttäneensä.
Minna on kauppakeskus Kuopiossa. Minna on yksi vaihtoehto jatkossakin.

Minna on nyt aika pessimistinen ... Minna on taas katsonut Innoa, ja on taas vaihteeksi kyllästynyt tähän kämppään. Minna on kooltansa aikuinen nainen ... Minna on ollut katsomassa "perääni". Minna on vähän niin kuin meidän "äiti" huolehtii aina meistä ja siitä olen hänelle kiitollinen. Minna on varmaan omasta mielestään niin helvetin sydämmellinen ja ...

Minna on kiltti ja kultainen, mutta samaan koiraan mahtuu myös junttura ... "Pienessä nousuhumalassa Minna on ihan parhaimmillaan". Minna on huomannut kehon vaativan. Minna on kokenut saman kohtalon kuin johtajakollegansa Hanna: harhautettu ...

Minna on perheen lapsista nörtein. Minna on 16-vuotias ja hieroo peilin edessä sipulia silmiinsä. Tämän selityksen mukaan ketjupäättely Minna on luottamustoimi ei päde, koska päättelyn keskimmäinen termi johtaja ei ole yksikäsitteinen: Minna on johtaja ...

Minna on aina pitänyt Eskosta ... Minna on lähdössä Teron kanssa lomamatkalle etelään ja haluaa ostaa matkalle vetävännäköisiä vaatteita. Minna on päässyt matkallaan maistamaan myös tanskalaisuutta. Minna on myös ottanut ...

Minna on psykoosissa ja kärsii kapea-alaisesta paranoidisuudesta ... Kuten muutkin perheenjäsenet, myös Minna on hyvin uskonnollinen. Minna on myös taitava lausuja, joka osaa herättää runot eloon. Minna on uudelleennousut! Inspiraatio palasi Minnan tykö!

Minna on mun paras kaveri ja meillä on ihan oma maailma! Minna on poissa koulusta ja koko se meidän juttu on sillä Minnan levykkeellä ... Muutenkin Minna on kiva vaikkei porkkanraasteen ja vilda bär limun lisäksi paljon muuta ... Kuinkahan hullusti Minna on koukuttunutkaan siihen Iinaan ... Minna on aika lapsellinen. Pussaili Katin kanssa yms. ... niimpä, minna on päästään vialla.

Minna on hyvä paikka. Suosittelen!
Minna on mysteeri.
Ergo, Minna on mies.

Minna: On.


******
Selvyyden vuoksi sanottakoon, että yksikään hakukoneen tuloksista ei tietääkseni kuitenkaan viitannut juuri minuun, vaikka olisikin mairittelevaa ajatella että nuo kehut olisivat minusta. Haku on tehty täsmällisellä ilmauksella ”Minna on”. Tuloksia sovelsin hiukan poistamalla epäolennaisia tai epämielenkiintoisia asioita, kuten täsmälliset ammatit, ja jättämällä mukaan ympärillä olevia lauseita jos ne olivat kiinnostavia. Tämä oli niin hauska projekti, että hakukonekollaaseja saatan kokeilla toistekin.

Kokeilkaa tekin mitä hakukone teistä sanoo! Tulkaa kertomaan sitten jos julkaisette, olisi kiva lukea niitä.

PS: Niille, jotka haluaisivat minun joskus olevan lyhytsanaisempi, suosittelen tutustumaan Ranka-blogiini. Siellä kaikki on ilmaistu 31 tavulla tai jopa lyhyemmin. Minäkin siis todistetusti pystyn sanomaan jotakin lyhyesti... ;)

Pahanlaatuista terveydenhuoltoa?

Olen kuulkaa usein ihmetellyt, että mikä on, kun kaikki TAYS:sta (Tampereen yliopistollisen sairaalan Keskussairaala) kuulemani jutut vahvistavat käsitystäni, että tämän sairaalan poliklinikalla* ei potilas eikä omainen voi luottaa ensiapuhenkilökunnan apuun. Muut osastot sairaalassa tuntuvat toimivan ihan normaalisti, tietty resurssien ylärajalla, kiitos nykyisten säästöjen. Mutta polilla takkuaa aina. Mikä siinä oikein on?

Pitkästä aikaa luin Meten Kapallista kirsikoita, ja törmäsin jälleen uuteen pöyristyttävyyteen. Lukekaa nyt hyvät ihmiset, miten TAYS:in polilla ”autettiin” Meten miestä ja sivujuonteena myös kolmen pikkulapsen äitiä. Minä en aio tuota sen paremmin nyt kuvailla, koska joka kerran kun vain ajattelenkin asiaa, alkaa otsasuoni tykyttää raivosta ja käsi hamuta puhelinta: tekisi mieli vähän soittaa ja kysäistä, että mikä on meininki siellä polilla. (Mitä en tietenkään tee – kiirettähän se lisäisi ja siten vain potilaiden ongelmia.) Meten luulisi tietävän, milloin on aihetta huoleen, jos oma äiti on jo aivoverenkiertohäiriöstä saanut kärsiä; ja jäänyt pysyvästi halvaantuneeksi (mahdollisesti juuri tuon TAYS:in polin viivyttelyn takia). Uskon, että hänellä on tietoa asiasta ainakin sen verran, että tietää milloin on syytä huoleen – niin, että on todella tehtävä jotakin. Kuten tutkittava potilas, noin alkajaisiksi. Onneksi tällä kertaa näyttää siltä, että selvittiin pienimmällä mahdollisella vaaralla – mutta mitä jo tilanne olisi ollut se huonompi?
*Huom. huvittava lainaus TAYS:in ensiavun kuvauksesta: "Välitöntä hoitoa vaativat potilaat (esimerkiksi kolari-, sydäninfarkti- ja aivoinfarktipotilaat) ovat etusijalla."
Jepjep. (Korostus on kylläkin minun.)

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen pelottavia juttuja TAYS:in polin henkilökunnan huolimattomuudesta, ylikiireisyydestä ja jopa siitä, että sairasta tai omaisia ei millään tavalla huomioida, vaikka hengenvaarallinen tilanne on päällä. Ja kyllä, olen täysin sataprosenttisen subjektiivinen eikä minulla ole nyt ainuttakaan tilastoa potilasten kohtelusta kädessäni. Mutta minua pelottaisi joutua TAYS:in polille, oli syy mikä hyvänsä. Pelkästään ihmisten lisääntyvä epäluuloisuus ja pettymys polilla huonoksi kokemastaan hoidosta on minusta riittävä syy ryhtyä tarkastelemaan TAYS:in poliklinikan toimintaa kriittisemmällä katseella. Myös – ja ehkä etenkin – TAYS:in sisällä.

Ymmärrän kyllä että syytä on haettava ensimmäisenä määrärahoista, työvoimapulasta jne. Ehkä osastolla on piittaamaton ja vain rahasta piittaava johto, joka kyykyttää myös henkilökuntaa. Ehkä poliklinikan työilmapiiri ei ole kaikkein paras mahdollinen. Pienehkö epäily mielessäni kehottaa silti kysäisemään myös, olisikohan kyseiselle osastolle ikävissä olosuhteissa päässyt pesiytymään inhottava pieni loinen, mentaliteetti nimeltään ”Asiakas on vihollinen”. Sen oireita ovat johtopäätökset kuten mm. ”Välttele asiakasta hinnalla millä hyvänsä, se on kuitenkin luulosairas” ja ”Kaikki valitukset johtuvat asiakkaiden ääliömäisyydestä ja kiittämättömyydestä”. Toivottavasti ei olla vielä päästy vaiheeseen ”No se nyt vaan kuoli, ei liity minuun!”

Kaikupohjaa kaikelle kuullulle haetaan tietenkin omasta elämästä, ja sitä löytyy täältäkin. Minunkin omaiseni on umpisuolentulehduksen takia odottanut TAYS:in polilla päivästä pitkälle yöhön asti, aina niin kauan, että umpisuoli sitten lopulta oli leikkausta odotellessa puhjennut. Tätä ei tietenkään kukaan huomannut, ennen kuin itse leikkauksessa. Kuten leikannut lääkäri jälkeenpäin niin osuvasti sanaili: ”Vain pientä hetkeä myöhemmin olisi ollut jo liian myöhäistä”.

Pitäisikö vielä mainita sivumennen, että tämä omainen on lisäksi invalidi, ja polilla kukaan ei lukenut potilastietokorttia, joka kielsi ehdottomasti niskan taivuttamisen. Vain potilaan omaa ansiota on, että hän inttämällä intti asiaa niin kauan, että joku kuunteli ja vihdoin vilkaisi tietoja. Nukutuksessahan hengitysputken laitossa niska automaattisesti laitetaan takakenoon, nyt niin ei missään nimessä saanut tehdä. Omaiseni, jos esim. ei olisi ollut tajuissaan eikä olisi pystynyt asiasta jankuttamaan, olisi luultavasti halvaantunut tämän seurauksena.

Tämä ”läheltä piti” -tieto ei mitenkään varsinaisesti auta tuntemaan luottamusta TAYS:in polin henkilökunnan ammattitaitoa kohtaan. Olisiko jonkun aika ryhtyä kyselemään, toimiiko kaikki ihan niin kuin pitää? Onko esim. potilaiden vakavista vammautumisista tai jopa kuolemantapauksista polin kiireisyyden takia tehty minkäänlaista tutkimusta tai tilastoa? Kiinnostaisi vähän tietää.

Tutkimuksia odotellessa: jos sinä tai omaisesi olette menossa kyseiseen paikkaan jotakin toimenpidettä varten, yrittäkää pitää huoli, että teidän/omaisenne potilastiedot aivan oikeasti luetaan ja otetaan huomioon. Älkää luottako siihen, että osaava, ammattitaitoinen henkilökunta varmaankin pitää huolen siitä, että kaikki otetaan huomioon. Mikään meidän suomalaisessa ”huippu”-terveydenhuollossamme ei enää ole itsestään selvää. Tai edes huippua.

Säästöt olivat perusteltuja kaiketi vielä laman aikana, mutta nyt näyttää siltä, että kun se kerran on näinkin toiminut niin annetaan mennä samaan tyyliin jatkossakin. Vai olenko käsittänyt väärin? Ovatko määrärahat per henkilö kasvaneet takaisin lamaa edeltävälle tasolle? Epäilen. Suomen terveydenhuoltomenot bruttokansantuotetta kohti ovat pohjoismaiden alhaisimmat ja selvästi OECD-maiden tason alapuolella (v. 2003 tilasto - pdf). Miettikääpä sitä.

Yhtä kaikki, muilta osastoilta en ole kuullut kauhujuttuja, joitakin kehuja on jopa tullut mm. äitiysosastolta ja sisätautien hoidosta, ja ylipäänsä yleisestä hoitotasosta – onhan TAYS:issa paljolti uusimmat laitteet ja toimivuus muutenkin suuren sairaalan luokkaa. Kyllä ammattitaito siellä yleisesti voittaa pienemmät terveyskeskukset. Mutta niin kuin yrityselämässä verrataan: yksi huono vihannes pilaa kyllä loistavankin salaatin. (Kokeilkaapa itse: pistäkää parhaat ainekset salaatiksi ja pilkkokaa mukaan vaikkapa pilaantunut tomaatti. Tuliko hyvää? No eipä niin.)

Henkilökohtaisena tarkennuksena: Se mikä tässä oikein vihaksi pistää on se, kun avuttomia kyykytetään. Esim. sairaat, vanhukset, lapset, mielenterveysongelmaiset – kaikki ihmisiä, joille omien oikeuksiensa puolustaminen on muutenkin tavanomaista kinkkisempi juttu. Tuntuu että tätä sitten käytetään nyky-yhteiskunnassa täydesti hyväksi. Otetaan niiltä jotka eniten tarvitsisivat ja annetaan niille joilla on suurin suu vaatia, ja suurimmat varat ja valta laittaa uhkaukset käytäntöön. Heikkojen ääntä, eikä edes heidän omaisiaan viitsitä kuulla, elleivät nämä ole riittävän varakkaita vaatiakseen – ja varakkaat toki valitsevatkin ihan muut paikat: esim. yksityissairaalat, joissa rahalla kyllä saa ihan ilman vaatimuksiakin.

Mennäänkö täälläkin vielä vain evoluution ehdoilla: vahvimmat saavat valita ensin ja heikoimmat kaapivat kilpaa mitä jäljelle jää?

Siis jos jää.


Jälkihuomautuksena:
Koukkuniemen vanhainkodin likaisen pikku salaisuuden tultua päivänvaloon ihmettelen, kuinkahan paljon täällä ihanassa järvikaupungissamme oikein mennään riman alta? Sitä ilmeisesti tehdään juuri niin kauan kunnes joku huomaa ja luultavasti vielä jonkun aikaa sen jälkeenkin. Laura Tohka ja Pinserin Riitta kirjoittavat Koukkuniemen tapauksesta, ja löysin myös hyvän kirjoituksen, joka kuvaa hoitajan arkea ja sivuaa samalla tätä Koukkuniemen tapausta ihan käytännön kannalta. Lisäksi totean, että muitakin näemmä närkästyttää.

Yksi paise kaupungin terveydenhuollossa on siis puhkaistu - mutta miten käy muiden? Kuka tutkisi sairaanhoidon, esimerkiksi juuri TAYS:in ensiavun ongelmia?


-----------------------
Lisätietoa terveydenhuollon rahoituksesta:
Sosiaali- ja terveysministeriö: Sosiaali- ja terveyskertomuksessa painotetaan terveyserojen kaventamista
Stakes: Sosiaalimenot ja niiden rahoitus 2003
Sosiaali- ja terveysministeriö: Sosiaaliturvan suunta 2004 – Tiivistelmä

Ystävänpäivää

Eilen tuossa kaikkien tuntemassa amerikkalaisessa hampurilaisravintolassa kuulimme jo jonossa jostain takavasemmalta jotakin kovaäänistä puhetta. Mennessämme pöytään huomasimme lähellä istuvan vanhahkon naishenkilön, joka oli selvästi sekavassa tilassa. Hän oli majoittunut tavaroineen sivupöytään, puhui suureen ääneen yksinään aggressiiviseen sävyyn ja välillä tiuskaisi jotakin muita aterioijia kohti. Liikkeet olivat epämääräisiä, ja tavasta liikkua tuli mieleen pitkäaikaisen alkoholismin vaikutus pikkuaivoille tai jokin muu häiriö toimintakyvyssä. Vaatteet ja hiukset olivat resuiset ja likaiset, kuin hän ei olisi peseytynyt viikkoihin. Epäilin, joskaan en tiedä, hänen olevan asunnoton tai tilapäismajoituksessa asuva, ja että hänellä ei ollut oikein muuta paikkaa viettää aikaansa. Ihmiset istuivat kauemmas, välttelivät.

Valehtelisin jos sanoisin, etten ensi alkuun olisi reagoinut kuten kunnon ääliö: ajatellut ”Miksi tuollaiset saavat olla täällä häiritsemässä asiakkaita?”. Onneksi tajusin kohta, miten idioottimainen ajatus oli. Missä muualla hän voisi olla, pakkasessako? Ainakin olisi lämmintä, mitä sitten vaikka muut asiakkaat vierastaisivatkin häntä? Ehkä hänellä ei ollut muuta paikkaa, ehkä hän oli yksinäinen – en minä sitä voinut tietää, mutta en tiennyt tarpeeksi tuomitaksenikaan. Tuskin hän varsinaisesti valitsi ongelmiaan, mitä ne sitten olivatkaan. Me vain automaattisesti oletamme, että kaikkien muidenkin pitää olla yhtä ennustettavia ja käytöksessään mietoja kuin me – mutta eikö se ole vain meidän oma (asenne)ongelmamme, jos emme kykene asettumaan toisenlaisen ihmisen asemaan? Miksi kaikkien pitäisi olla rohkeita, reippaita, terveitä ja voimakkaita – ja käyttäytyä aina niin hillitysti ja mukavasti? Pystyykö siihen ylipäänsä kukaan?

Missä asunnottomat viettävät aikansa täällä? Sitä jäin miettimään. Tampereella on muutamia päiväkeskuksia, mutta ne ovat auki vain lyhyen aikaa päivällä.

Esim. Seurakunnan päiväkeskus Musta lammas
ilmoittaa olevansa avoinna
ma-to 7.30-13
pe 7.30-11.30
10.5. asti tupa on avoinna myös la klo 10-13.

Pirkanmaan sininauha ry:n Hervannan päiväkeskus WITONEN on avoinna arkisin 7-16 (ti 7-14).

Laskekaa itse kuinka monta tuntia päivästä jää tarkoituksettomaan vaelteluun paikasta toiseen, ellei muuta paikkaa löydy. En saanut asiasta tietoa, mutta tietääkseni esim. yömajat avaavat ovensa vain yöksi. Laitoshoidossa olevat toki ovat siitä onnekkaampia, että siellä saa olla kaiken päivää, mutta esim. avohoitoa voi hädin tuskin enää oikein hoidoksi kutsua. Kuulemissani tapauksissa avohoito on leimautunut lähinnä pillerienjakopaikaksi, ja nekin voivat jäädä saamatta, jos ei ole päässyt paikalle juuri silloin kuin on määrätty.

Ravintolasta piti jatkamani.

Jossakin vaiheessa sekava nainen asteli epävarmoin askelin kassalle, ja seurasin tilannetta, koska halusin tietää, miten häntä siellä kohdeltaisiin – suhtauduttaisiinko ivallisesti? Iloinen yllätykseni oli melkoinen, kun huomasin, kuinka ystävällisesti ja lempeästi lettipäinen nuori nainen häntä puhutteli, kauniisti ja vilpittömästi hymyillen. Muut jonossa vaihtoivat toiseen jonoon sivulleen vilkuillen, mutta myyjätär kohteli häntä aivan yhtä ystävällisesti ja kauniisti kuin olisi kohdellut jotakuta rouvaa piisamiturkissa. Pienen neuvotteluhetken tuloksena rouva teki valintansa ja laski rahat myyjättärelle. Hän sai ruokansa ja horjahteli takaisin pöytäänsä. En tiedä oliko myyjän ystävällisyys vaikuttanut rauhoittavasti, mutta nainen ei enää meuhkannut, vaan syötyään käveli tyynesti kassalle tilaamaan toisen, jonka myyjä hänelle kantoi sen valmistuttua pöytään.

Ei voi muuta kuin ihailla – tästä tytöstä pitäisi tehdä kuukauden työntekijä. Näillä alipalkatuilla ja kamalia työaikoja noudattavilla nuorilla on voimia ja halua olla ystävällinen heillekin, jotka eivät takuulla kykene reklamaatioita firman johdolle tekemään. Onnittelut.


Myöhemmin aloin todella miettiä, missä mahtavat Tampereen asunnottomat viettää aikaansa – oliko heillä ylipäänsä mitään paikkoja. Ja onko täällä paljonkin asunnottomia? Otin selvää.

Vuoden 2000 selvityksessä* asunnottomia, jotka majailevat ulkona, arveltiin Tampereella olevan jotakin 10 ja 1000 väliltä. Ne asunnottomat, jotka eivät syystä tai toisesta hae apua, eivät päädy viranomaisten tai yhteisöjen tietoon, joten arviointi on lähestulkoon mahdotonta. Pysyvästi ulkona majailevia arvioidaan Tampereella olevan noin 20-30 henkilöä.

Selvityksessä tehtiin Tampereella kysely asunnottomilta itseltään, ja kyselyssä he arvioivat mm. syitä asumiseensa kyselyhetkellä olevissa olosuhteissa (esim. ulkona, yömajoissa, hoitokodeissa, laitoksissa, tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona yms). Kyselyssä oli 308 asunnotonta. Suurimpana syynä asumisolosuhteisiin mainittiin miespuolisilla asunnottomilla ensin päihdeongelma ja sitten asunnottomuus, naisilla päinvastoin. Mielenterveydellisten syiden osuus naisilla oli hiukan yleisempi kuin miehillä. (Onko syynä se, että miehistä useimmiten pitää joku [nainen] huolta, äiti, sisko tai tyttöystävä, mutta koska naisen luonne yhteiskunnassa tuntuu kaatuvat huolenpitäjän rooliksi, huolenpitoa tarvitsevat naiset useammin jäävät apua vaille – ehkä koska eivät ennakkoasenteensa takia halua sitä hakea, ehkä eivät pystykään, eikä sitä heille niin herkästi tarjotakaan?)

Oman arvionsa mukaan kaksi kolmannesta asunnottomista ei kykenisi asunnon saatuaan normaaliasumiseen, vaan he kaipaisivat jonkinlaista tuettua asumismuotoa. Kyselyssä todetaankin: ”Edelleen tuntuu olevan tarvetta sellaiselle paikalle, jossa olisi tarjolla tukea päihdeongelmien lisäksi esim. mielenterveysongelmista kärsiville henkilöille”.

Kyselyssä oli mainittu 10 eri keskusta tai laitosta, joissa majoitettiin asunnottomia pysyvästi tai väliaikaisesti. Paikkoja kaikissa näissä laitoksissa oli yhteensä 266 (vrt. esim. kyselyyn vastanneiden asunnottomien määrä).


Vuonna 2001 valtion asuntorahaston selvityksen (pdf) 2002 mukaan tamperelaisten yksinäisten asunnottomien määrä oli 580 henkilöä (koko maassa 9 966), joten voidaan päätellä, että syrjäytyminen ja eri syistä johtuva asunnottomuus on kasvanut melko tavalla. Tampere onkin yksi Suomen suurimmista asunnottomuusalueista, jonka edellä on vain Helsinki, jossa on 4 700 yksinäistä asunnotonta. Espoossa oli saman verran asunnottomia kuin Tampereella, 580 henkilöä.

Seuraavina tulivat:
Vantaa (507)
Turku (469)
Lahti (347)
Oulu (170)
Kuopio (163)
Joensuu (158)
Järvenpää (143)
Jyväskylä (135)
Vaasa (112)

Tamperelaisista asunnottomista ulkona, ensisuojissa yms. asui 25, asuntoloissa yms. 18, laitoksissa 186, tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona 351. Naisia heistä oli 120 ja nuoria 116. Asunnottomia perheitä oli 20.


Päiväkeskus Musta Lammas ottaa muuten vastaan lahjoituksia: miesten ja naisten vaatteita, sisustus- ja kodintekstiilejä sekä astioita (huonekaluja ei enää voida ottaa vastaan) puh. (03) 219 0372. Jos teiltä siis liikenee vanhoja lakanoita, vaatteita yms. viekää ne Mustaan Lampaaseen, jos vain jaksatte vähän UFFin laatikkoa pidemmälle uhrautua. En tiedä hakisivatko, mutta voihan sitä kai kysyä.

Yritetään mekin pitää huolta toisistamme, edes joskus. Jookos.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!


LÄHTEET:
*Asunnottomuus Tampereella 3.11.2000 (Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimen monistesarja 15/2001)

Linkkejä:
Asunnottomien yö
Tampereen päihdeongelmaisten asumispalvelut
Päihdehoitopaikat (pdf)

Pyynikillä

Sunnuntaina, kun suurin osa kansasta oli luultavasti äänestämässä, kävin juuri ennen auringonlaskua Pyynikin näkötornilla ottamassa muutaman kuvan. Inspiraation siihen tarjosi Ilona.



Näkötornissa on kylmää ja liukasta - onneksi tasannetta ympäröi kunnon muuri, johon saattaa tukea kameran (ja itsensä). Sormet kangistuvat kylmästä nopeasti, hansikkaat tekevät kuvaamisesta kömpelöä, tuuli puhaltaa silmiin niin että kohta ne vuotavat vettä. Tuntuu hassulta itkeä kuvatessaan, on vaikeaa tarkentaa.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa hotelli Scandic Rosendahl, jolla on kuulemma hyvä uimaranta. Kesällä se on täynnä ihmisiä, aamusta yöhön saakka.

Jäätynyt Pyhäjärvi on kuin suuri autio kenttä, jolle kukaan ei ole uskaltanut rakentaa. Talvisella kävelylenkillä jokunen vuosi sitten luulin sitä pelloksi - kunnes mies osoitti nauraen kumollaan olevia soutuveneitä ja kysyi, lähdetäänkö pellolle vähän soutelemaan.


Tampere on mielessäni metsien ja tehtaiden kaupunki, jossa teollisuus ja luonto sovittautuvat toistensa lomaan oudossa sopusoinnussa. Tammerkoskea ja vesivoimalaitosta ei enää voi erottaa toisistaan - ne ovat yhtä: tiili ja vesi, putoavien massojen pauhina, pakkasessa kohoava höyry ja kävelysillat, jotka piirtyvät taustalle. Tehtaiden höyry kohoaa taivaalla kuin me valmistaisimme pilviä.




Näsinneula näkyy miltei kaikkialta, siitä on tullut merkki. Katse hakeutuu piikkiin pakottomasti: se on yksinäinen torni kaukaisuudessa, vilkkuva valo joka kertoo millaista säätä sopii odottaa.

Kun sen näkee piirtyvän taustalla, tietää olevansa siellä missä pitääkin.






Joskus Pyynikillä kävellessä voi unohtaa olevansa kaupungin keskellä. On vain polkuja ja metsää, linnunlaulua ja askelten ääni. Yllättäen ollaan keskellä puutalokylää rinteellä.

Jyrkät polut ja natisevat rappuset vievät alas Pyhäjärven rantaan. Talot ovat erivärisiä, tulee Irlanti mieleen. Rapistuneet ikkunanpokat ja pitsiverhot ovat osa maisemaa samoin kuin portaat ja jylhä järvenselkä. On ahdasta, kotoisaa - ja samalla katse hakeutuu kaukaisuuteen horisontissa, missä järvi ja kaukainen ranta kohtaavat. Kaukaisuus ei tunnu miltään todelliselta paikalta. Aurinko laskee, tuntuu kuin pitäisi lähteä - jonnekin, tietämättä minne.

Tuuli puhaltaa kylmästi, mieli palaa nykyhetkeen. Pimenee hiljakseen, on palattava alas rappusia, jotka on rakennettu liian kauan sitten, liian jyrkiksi. Rappusten alla odottaa ylös tulijoita, pieni lapsi isänsä sylissä kyselee tornista ja portaista, isä lupaa kantaa hänet ylös. Liukkain kengin pitää rappusia tulla alas varovasti, vaikka siellä odotetaan.

Back from Ireland

Terveisiä vaan Dublinista. On käyty ja onnistuneesti palattu. Tässä kuva pilvien yläpuolelta - on harvinaisen totta, että pilvien yllä on aina aurinkoista.

Mukavaa oli ja pääsimme jopa käymään pääkaupungin ulkopuolella - siellä oli ainakin paljon vähemmän turisteja ja enemmän hienoja maisemia. Dublinissa kuuli paljon eri kieliä, mutta loppujen lopuksi jäi vähän semmoinen tunne, että turisteja oli enemmän kuin natiiveja - ja ovathan irlantilaiset ahkeria kotimaanmatkailijoita itsekin. Mutta brittejä riitti. Heitä oli. Paljon. Ilmeisesti Irlanti on heille vähän niin kuin Ruotsi meille, paitsi ilman risteilyjä. Vaikka paha tietysti mitään natista kun on itsekin turistina mukana heilunut. Metkaa murretta puhuvat nuo vihreän saaren kasvatit, se täytyy sanoa. Se kuulosti mukavalta näin tamperelaiseenkin korvaan. En tiedä mitä olisivat tuumanneet blogihenkilön sangen vahvasta tampereenkiälestä, olisivat kai olleet melko ihmeissään. Eivät aina oikein tuntuneet ymmärtävän tällaista suomalaista aksentitonta perus-englantiakaan. Kyselivät kyllä usein mistä olimme kotoisin, mutta eivät tuntuneet omaavan oikein selvää käsitystä siitä, että mikä ja missä se Finland mahtaa oikein olla. Eivät sitä taida paljon muut tietää kuin me itse, ja miksipä turhaan tietäisivätkään.

Tässä on kuulemma Dublinin kuvatuin ovi. Oven takana, kaikeksi pettymyksekseni, kuulin olevan pelkkiä tavallisia toimistoja. Se, miksi nämä toimistot on haluttu verhota näin ylhäisen näköisellä ovella, jäi mysteeriksi. No, olisi kai kiva mennä töihin tällaisesta entrancesta. Irlannissa muutenkin kaikki ovet ovat enemmän tai vähemmän erivärisiä, mikä tietysti näyttää jäyhään suomalaiseen rakennustyyliin tottuneesta erittäin kivalta ja omaksumisen arvoiselta tavalta. Sanotaan, että se saattaa johtua siitä, että kun irlantilainen palaa pubista nenä punoittaen, ei ehkä ihan varmaksi muista talon ja oven numeroa, ne kun näyttävät paljolti samalta, mutta jospa muistaisi sentään oven värin... Ehkä tälle olisi tosiaan käyttöä Suomessakin.


Mukavaa maisemaa löytyy myös kaupungin puistoista ja maaseudulta. Tämän kuvan niityillä oli parhaillaan menossa tapahtuma nimeltä Great Walk 2005, mutta eipä näin laajoissa maisemissa melko suurikaan kävelijäporukka erotu muuna kuin parina etäisenä pikku-ukkona. Saattaa niitä muutama tuolla taustalla olla, vaikea sanoa. Ja tämä on siis Dublinin kaupungissa, puistossa joka on sivumennen sanoen seitsemän (Jos oppaan pulinat oikein muistan?) kertaa isompi kuin New Yorkin Central Park. Siis melko iso. Sinne mahtuu mm. Dublinin suuri eläintarha, jossa kuulemma on ihan kivasti laidunta kullekin lajille, niin ettei tarvitse jatkuvasti aitaa tuijotella. Itse en kylläkään päässyt tätä ihmettä katsomaan, koska aika vain jotenkin loppui kesken ennen kuin ehdin käydä kaikkialla minne olisi mieli tehnyt. Niin aina.

Jamesonin viski. Tällaisissa sitä tislataan - nämä ovat toki vain malleja, koska oikeat ovat hiukkasen isommat. Jamesonin miedohko maku (ja voimakkaampi alkoholipitoisuus) on kuulemma peräisin siitä, että se tislataan kolmeen kertaan, toisin kuin useimmat muut. Esim. skottiviski ilmeisesti tislataan vain kahdesti. Itse en tietenkään asiasta mitään ymmärrä, mutta jotkut pitävät merkittävänäkin erona. Ja toiset, jotka eivät sitä tietenkään ääneen tuolla Jamesonilla myöntäneet, pitävät kuulemma skottiviskistä enemmän juuri sen takia...

Maistoin tuota ympäri maailman kaupattavaa ainetta, joka, vaikka ei suurta herkkuani olekaan, on sentään viskiksi ihan hyvää. Irlantilaisten oma suosikkiviski on muuten Paddy, ei tämä maailmalla tunnetumpi Jameson - vaikka toki siitäkin pitävät.

Irlannissa muuten on täydellinen tupakointikielto kaikkialla missä joku on töissä - siis myös baareissa ja ravintoloissa. Ei tupakointiosastoja, ei edes koppeja. Vain terassilla saa polttaa, ja sinne ei usein ole siis tarjoilua. Pubin nurkalla onkin aina yksi tai muutama ihminen sauhuttelemassa, ja toisissa paikoissa kuulemma osa asiakaskunnasta tulee aina ulos tuoppiensa kera, vaikka terassia ei olisikaan. Ihan hyvin toimii siellä se, vaikka onkin kai sangen uusi sääntö heille. Ja täytyy sanoa, että on miellyttävää että pubista tullessa eivät vaatteet haise koskaan tupakalle.

Dublinista löytyy myös irlantilaisten kirjailijoiden museo, The Writers Museum. Siellä oli tällainen oikein hieno kirjailijoiden salonki. Hyvin koristeellinen. Alakerran varsinaisessa museossa ei saanut ottaa kuvia (vanha paperi haurastuu salaman käytöstä), ja niinpä kaikki jäivätkin monttu auki tuijottamaan jotakuta (turistia tietty) joka käväisi sen kummemmin miettimättä räpsäyttämässä kuvan kirjoista lasivitriinissä ennen kuin kukaan keksi osoittaa hänelle kamerat kieltävää varoituskylttiä. No, eivät sentään hajonneet tomuksi aivan siinä ja silloin.

Joka tapauksessa, museossa oli asiaa irlantilaisista kirjailijoista, joista maailmalla tunnetuimmasta päästä varmaankin ovat ainakin James Joyce ja Oscar Wilde. Museon esittely oli melko kuivaa ja puuduttavaa, ja olisi kaivannut jotakin muutakin erikoista kuin mukaan kierrokselle annettavat metkat luurit, joista sai valita itse opastuksensa kunkin kohteen kohdalla. Eri kieliäkin löytyi - mutta ei ihan suomea kuitenkaan. Täällä tapasimme muuten mukavan työntekijämiekkosen (vahtimestari tms.) jonka (nuorella?) aikuisella lapsella on suomalainen tyttö- tai poikaystävä - pääsi unohtumaan kumpi. Sanoi tämän olevan helikopterialalla, eikä tiennyt ilmeisesti sen enempää. Kyseli kovasti Suomesta ja suunnitteli matkaa katsomaan seutua. Toki mainostimme Suomen kesää, ja kun mainitsimme, että nykyään Suomesta on suorat lennot Dubliniin, hän ilostui tästä tiedosta kovasti. Sangen hassua olisikin törmätä häneen täällä ensi kesänä.

Toisena päivänä kävimme Kilkennyn pikkukaupungissa katsomassa ihka oikeaa keskiaikaista linnaa. Tässä näkyvä avoin osa oli aikoinaan myös suljettu samanlaisella muurilla kuin nuo kolme muutakin, ja palvelijat joutuivat ylittämään pihan keittiöstä tarjoilutiloihin maan alle rakennettua käytävää pitkin, etteivät pilaisi maisemaa. Herkkiä olivat nuo ylhäisön silmät. Linnassa oli ihastuttava kirjoitushuone, josta - jälleen - ei saanut ottaa kuvaa. Vain ulkona sai kuvata. Toki, niin kuin kaikissa muissakin hyvin tuotteistetuissa Irlannin kohteissa, myymälässä oli sitten saatavilla kuvia sisältäviä esitteitä, kirjoja, postikortteja, jääkaappimagneetteja, julisteita jne jne. Mutta onhan tietenkin totta, että ylläpito ja restaurointi pitää rahoittaa jollakin.

Kilkennyssä oli myös majatalo nimeltä Kyteler's Inn, jossa ei kai muuta merkittävää olekaan kuin tarina sen aiemmasta omistajasta, Alice Kyteleristä, joka eli 1200-1300 -lukujen vaihteessa. Tuo majatalon omistajarouva oli sangen kaunis, ja vaikka edelliset aviomiehet olivat mysteerisesti kuolleet (lisäten merkittävästi leskirouvan omaisuutta), uusia riitti aina siihen asti, kunnes neljäs aviomies oli taas aivan sattumalta heittänyt lusikan nurkkaan. Siinä vaiheessa kyläläisten mitta täyttyi, ja he keksivät epäillä rouvaa - aivan niin, noituudestapa tietenkin. Ilmeisesti termi Musta Leski ei ollut vielä aivan tuttu käsite. No, kaikki majatalon väki heitettiin varmuuden vuoksi linnan tyrmään odottamaan noituusoikeudenkäyntiä: leskirouva itse, hänen poikansa ja palvelijatar nimeltä Petronella. No, kävipä niin hassusti, että leskirouvalla oli sangen vaikutusvaltaisia ystäviä, ja jotenkin hän vain katosi linnasta. Häntä ei koskaan löydetty, tai niin tarina kertoo. Lesken poika taas lunasti itsensä ulos työllä: hän osallistui kattonsa romauttaneen kirkon pelastus- ja korjaustöihin. Mutta Petronella parka, häntä ei kukaan auttanut: hänet poltettiin noitana Kilkennyn torilla. Ei selvästikään kannattanut olla töissä väärällä ihmisellä noihin aikoihin. Tarina dramaattisempana ja tarkempana versiona löytyy täältä (engl.).

Matkalla takaisin silmää hivelivät ihastuttavat maalaismaisemat, joita tosin vauhdikkaan kuskin kyydissä oli miltei mahdoton kuvata. Tässä kuitenkin yksi esimerkki tunnusomaisista pelloista ja kumpareisesta maastosta. Irlannissa ei ole juurikaan puita, ja ne joita on, on istutettu aika lähiaikoina. Aiemmin kaikki Irlannin metsät hakattiin teollisuuden käyttöön, ja nyt siellä onkin projektina istuttaa puut uudelleen. Siispä tunnusomainen maalaismaisema on aukeaa ja tilkkutäkkimäistä, järjestelmällisesti rajattua peltoa, lammaskatraita, lehmiä ja hevosia, maalaistaloja ja ajoittaisia raunioita. Raunioita on paljon kaikkialla, keskiaikaharrastajallehan Irlanti on unelmapaikka. On myös hauskan näköistä, että nykyisessäkin rakennustyylissä on paljon linnamaisia vaikutteita, kaari-ikkunoita, pieniä torneja, muureja jne. Jotkin talot on rakennettu näyttämään aivan kuin pieniltä linnoilta.

Tuosta kuskin kiireestä tuli mieleeni. Mainitsinko, että Irlannissa eivät noudata liikennesääntöjä kuskit eivätkä jalankulkijat? Jalankulkijat eivät tunnusta ettäkö punaisella valolla olisi mitään tarkoitusta liikenteessä, vaan jonkin mystisen mekanismin mukaan lähtevät kaikki samalla sekunnilla liikkeelle ylittämään katua - aina punaisen valon palaessa. Kuskit taas ovat hyvin vauhdikkaita - ihmekös siis, että siellä juuri erään mummon omaiset saivat kovat korvaukset, kun Dublin Bus -yhtiön bussi ajoi jonkin kolarin tms. seurauksena suoraan pysäkkiin ja tappoi viisi ihmistä. Tämä oli juuri siellä uutisissa iso juttu, samoin tietty kuin Lontoon pommi-iskutkin. Televisiossa näytetään myös hurjille kuskeille suunnattua pelottelumainosta, jossa isä nostaa itkien veristä, kuollutta lastaan hämmentyneen kuskin silmien eteen. Ensin mainoksessa näytetään, kuinka auto ajaa lapsen päälle. Eivät taida ihan vähästä uskoa, nuo irlantilaiset.

Kävimme tietenkin myös Dublinin Christ Church Cathedralissa, jonne on haudattu mm. kuuluisa sotapäällikkö Strongbow. Sieltä alakerran vanhasta kryptasta löytyivät nämä aavemaiset ukot, kuten myös kelmeitä kiviholveja, rikkaille suvuille perustettuja hienoja marmorimuistomerkkejä ja vitriineissään kultaisia ja hopeisia astioita. Ne loistivat hämärässä kuin jokin kätketty aarre.

Dublin on muuten aivan täynnä kirkkoja ja katedraaleja, kaikki hyvin vanhoja ja majesteetillisia. Näimme matkalla myös mm. St. Patrickin katedraalin, joka on rakennettu niin soiselle maalle, että kryptaa sinne ei voinut rakentaa lainkaan. Kirkko siihen kuitenkin piti saada, koska (tarinan mukaan) Pyhä Patrik on juuri sillä paikalla ensimmäiseksi kastanut ihmisiä kristinuskoon.

Dublinin oma Dart-juna on erittäin selkeä ja helppokäyttöinen, ja matkustimmekin sillä kalastajakylään Howthiin, joka sijaitsee vähän Dublinin ulkopuolella. Siellä eriväriset pikkutalot sijaitsevat jyrkillä rinteillä kuin lasten sinne ripottelema lelukaupunki. Rinteiden alla rosoisen rantaviivan lahden suojissa on satama, kuin postikortista, vanhoine ja paljon käytettyine kalastajaveneineen, majakoineen ja kirkuvine lokkeineen. Rannalla italialaiset turistit toivat meille kameransa ja poseerasivat joukolla onnellisina majakkaa ja merta vasten. Satama on täynnä kalaravintoloita, joista olisi taatusti saanut tuoretta kalaa.

Kävelimme yli tunnin kapeaa ja kyltin varoittamaa vaarallista polkua Howthin jyrkänteiden reunoilla. Aurinko poltti suojattomassa maisemassa, näkymät kauhistuttivat kaikessa kauneudessaankin - korkeanpaikankammoista: ei kaiteita, jyrkänne alas polun reunasta. Linnut lauloivat ja tuuli suhisi saniaisissa, hiekka rapisi, muuten oli hiljaista. Tuoksui merelle ja vihreälle. Välillä tuli vastaan reippaita kävelijöitä, jotka tietenkin kohteliaasti tervehtivät ohittaessaan. Lopussa korkeimmalta kohdalta pääsimme takaisin kaupungin reunamille. Blogihenkilö oli lämpöhalvauksen ja hermoromahduksen partaalla. Ja kuitenkin, menisin uudelleenkin. (Ensi kerralla sitten vain hattu päähän ja aurinkovoidetta iholle - ja paljon vettä mukaan.) Sen jälkeen kävelimme koko kylän läpi takaisin alas ja kaupungin toiselle puolen Dart-asemalle. Suunta oli helppo: tietä joka johtaa alaspäin.

Se osa kaupungista oli pyhitetty rikkaille: isoja taloja, rautaportteja, hevosia niityillä joille johtavissa porteissa luki tiukasti "PRIVATE PROPERTY". Kuvan otin kuitenkin aidan raosta.

Paljon tuli kuvattua, mutta kaikki eivät varmasti tähän juttuun mahtuisi, eikä sitä kukaan viitsisi lukeakaan. Tässä olivat olennaisimmat. Jos siis joku suunnittelee matkaa Irlantiin, voin sitä lämpimästi suositella: väki siellä on mutkatonta ja ystävällistä, säät suunnilleen samoja kuin täällä (nyt oli oikea helle ajoittain), vaikka säätila vaihtuukin jatkuvasti. Irlannissa on tälle oma sanontakin: "Wait 15 minutes". Satoi taikka paistoi, se vaihtuu vartin sisällä. Pitää ihan paikkansakin, ja sateenvarjo kannattaakin pitää matkassa aina.

Kotimatkalla lentokoneen ikkunasta katseli tilkkutäkkimäistä maisemaa kaiholla. Oli hyvä matka. Ehkä palaamme joskus.

Googlemaniaa

Ihmiset hakevat Googlella mitä ihmeellisimpiä asioita – ja mitä kummallisimmilla hauilla päätyvät lukemaan minun blogiani. Epäilen että seuraaviin ei täältä juuri apua löytynyt, mutta laitanpa nyt hakusanojen mukaan linkkinä oman arvaukseni siitä, minne googlettajat saattoivat toivoa pääsevänsä.

Haku ”Muumit maailman kauhu” on ihmetyttänyt minua suuresti – arvaukseksi menee. Tämä on mysteeri.

”Kuuntele pelimies kappale” – Rokkaa Frederikin kanssa!
Anonyymi apulainen informoi kätevästi myös toisesta vaihtoehdosta, Martti Vainaan samannimisestä renkutuksesta.

”Sinebrykoff kauppa”

“Lottoarvonta”

”Työpaikka ahdistelu”

”Mitä oravanpoikaset syö” - Tarkennus linkkien tietoihin: oravahan on nisäkäs, eli oravanpoikanenhan juo oravaemon maitoa, kunnes siirtyy normaaliruokavalioon.

”Haamuja”

”Rosson lahjakortti” - Ikävä kyllä Rosso-ravintolan omia lahjakortteja ei taida saada muualta kuin ravintolasta, mutta S-ryhmän lahjakortti käy kyllä myös Rossossa.

”kani kasvattajat”

”Vehkeet” - Täältä ne löytyvät.

”Naisen sukupuolielimet”
Jollei vehkeiden vastauksesta vielä selvinnyt, tässä voit testata, osaatko yhdistää osat ja nimet oikein.

”Tarja Filatov lehmä” - Mitähän tähänkin nyt sitten sanoisi.

”Kasvolihakset”
Suomeksi on näemmä miltei mahdotonta löytää tietoja ihmisen kasvojen anatomiasta, mutta tämän (engl.) anatomiatietosivuille johdattavan linkkikokoelman luulisi auttavan jonkun verran. Myös Minilääkiksen sivuilta löytyy teoriatietoa (joihinkin sivuihin täytyy rekisteröityä). Muuten, jollei koulun vanhoista kunnon biologiankirjoista ole apua, taitaa olla reissu kirjastoon edessä.

”Barbie Mercedes Benz”

”Kuolonkolari kuvia” – tähän en etsi linkkiä. Sori.

”Lesbot kihlat”

”Saippuakauppa” – kävisikö esimerkiksi tämä?

”Brio pony” – Briolla ei sivujensa mukaan ole myynnissä mitään pony- tai ponilelua, mutta onhan aina vanha kunnon My Little Pony.
Ystävällinen anonyymi korjasi minua, lapsiperheen arjesta juuri mitään tietämätöntä, ja kertoi Brio Ponyn olevan lasten istumarattaat. Kiitos!

”Pokémon perverssi” – En osaa arvata, mitä hakija toivoi löytävänsä. Ehkä näistä on apua.

Usein sivuiltani etsitään tietoa myös rikosylikomisario Ilkka Laasasesta, jonka nimi esiintyi Henki & Elämä –kirjamessuista kertovassa jutussani.

Edit 2.7.2005
Unohdin alunperin mainita viimeisimmän ja kenties hilpeimmän Google-haun:
"Kaksi penistä" – Ei tainnut löytyä edes yhtä.

Käyköön tähänkin ylläolevan "Vehkeet"-haun tulos. Kumma juttu että miehisiä (ja naisellisiakin) elimiä täältä niin kovasti etsitään. Anteeksi nyt ettei löytynyt.

Kertokaa ihmeessä vastakin, jos tulee mieleen jokin ehdotus siitä, mitä jokin hakijoista olisi saattanut tarkoittaa.

Rosson riemukas lauantai

*
Lisäys 19.5.2005
Ks. jutun lopusta.
----------------------------------------

Varoitus: sisältää henkilökohtaisen paljastuksen!

Olin lauantaina mieheni kanssa Tampereen Koskipuiston ravintola Rossossa syömässä.

Sisältää myös mielipiteen. Ei olisi kannattanut.

Tarkoitus oli käydä syömässä, koska sukujuhlien jälkeen ei enää ehtinyt kauppaan. Koskipuiston Rosso on siitä kiva, että kesällä sen terassi on aivan ihana ruokailuympäristö, puita varjostamassa, koski vieressä solisemassa. Viime kesänä se oli vakioruokapaikkamme. Aikomus olikin syödä ulkona terassilla, mutta kylmä tuuli ajoi meidät kohta sisätiloihin, terassilta ostetut juomat mukana. Kello on 18:00. Siitä piina vasta alkaa.

Alkuillasta paikka ei ole vielä tupaten täynnä, mutta hyvää vauhtia täyttymässä. Tarjoilija tulee, kerromme tulleemme ulkoa terassilta, teemme tilaukset ja jatkamme rupattelua. Aurinko paistaa ikkunan läpi, sisällä on hyvin lämmin. Viereisessä pöydässä syövät ilmeisesti treffeillä oleva pariskunta, toisessa seurusteleva pari.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin treffipari on tilannut laskun ja kohta sen jälkeen seurusteleva pari saa ateriansa. Kivaa, ajattelen, meidän ruuat tulevat varmaan kohta.

Aika kuluu. Treffipari on lähtenyt, seurustelijat syövät ruokansa, tilaavat laskun, lähtevät. Ei ruokaa. Tyrkkäämme pöytäämme jätetyt käytetyt lasit tyhjään pöytään.

Tarjoilija vilahtaa pöytämme vieressä jättipizzan kanssa kysymässä tuliko se meille – ei tullut. Kohta tulee toinen tarjoilija samalla asialla, eri pizza. Ei taaskaan. Treffiparin pöytään seuraavaksi tullut vanha pariskunta syö hyvällä halulla aterioitaan. Meitä ihmetyttää. Seurustelijoiden jättämään pöytään parkkeeraa hyvässä känässä heiluva äijäporukka, joka kyselee pöytää kymmenelle.

Tarjoilijoita viuhtoo edes takaisin, käsissään lautaset, jotka eivät ole meille. Ärtymys alkaa lisääntyä eksponentiaalisesti. Vitsailen virnistäen hiukan kireästi, että olemme näemmä näkymättömät asiakkaat. ”Takuulla tarjoilija on unohtanut koko tilauksen, heh heh.” Mieheni kulkee vessareissulla keittiön ohi ja kertoo tullessaan, että siellä arvuutellaan joukolla aterioiden edessä, mikä mahtaa mennä minnekin pöytään. Kysyn mieheltä, näkyikö meidän ruokiamme siellä – ei hän ole ainakaan nähnyt mitään sennäköistä.

Vihdoin saamme toisen pöydän ruskeatukkaisen tarjoilijan pysähtymään, ja tilaamme toiset juomat, kysyen samalla onkohan ruokamme kohta tulossa. Nuori nainen kertoo, että koko ravintolan tarjoilijat ovat tänään vaihtuneet ja kaikki on hiukan sekaisin, koska kukaan ei vielä oikein tunne systeemejä. Varmaan kohta tulevat. Jäämme arvuuttelemaan keskenämme, miksi ravintolasta on vaihdettu koko väki: eivät kai nyt voi noin vain pistää koko porukkaa pihalle ja ottaa uusia tilalle? Lomasijaisetkin kai tulevat muutama kerrallaan – mutta eivät kai kaikki samaan aikaan lomalla ole?

Juomat tulevat. Äijäporukassa syödään kovaäänisesti ja huudellaan toiseen pöytään, jonne ilmeisesti muut seurueesta ovat päätyneet. Kohta onnistumme saamaan kiinni vaalean, pitkätukkaisen tarjoilijatytön, joka otti tilauksemme. Kerromme hänelle kosolti pakotettua ystävällisyyttä äänessämme, että olemme odottaneet ruokiamme reilusti yli tunnin (noin puolitoista tuntia). Jokohan ruokaa pian saisi? Kertaamme tilaukset. Tarjoilija lähtee tarkistamaan.

Jonkin ajan kuluttua sama tarjoilija palaa kertomaan, että tilaukset onkin – hupsista! – unohdettu laittaa menemään. Ateriamme on nyt tilattu kiireellisesti ”kaikkien muiden ohi” ja tulevat noin kymmenessä minuutissa. Tärkeä, luottamuksellinen äänensävy, kovasti pahoitteluita. (Kun kaikki muut ovat ensin päässeet meidän ohitsemme, me olemmekin yhtäkkiä ”vippejä”?) Ateria tulee puoleen hintaan, jos vain maltamme odottaa. No vähintäänkin. Selvä. Tarjoilija lähtee taas. Naureskelemme hyvin vähän huvittuneina toteen käyneille vitsailuille.

Noin vartin päästä keittiöltä tuodaan mieheni pizzaa. Minun ruokaani ei näy. Kysyn tuojalta miten mahtaa olla minun ateriani laita, ja kerron uudestaan mitä olen tilannut. Stressaantuneen näköisen naisen ilme kertoo: ”Mitä helvettiä? Mikä toinen ateria?” ja hän sanoo, että tässä on se kiireellisenä tilattu ateria, joka oli unohtunut tilata. Niin, sanon, ja kerron että aterioita oli kaksi, hänen ja minun. Ahah. Tilannetta selvitetään taas toisen pöydän tarjoilijan kanssa, joka vahvistaa asian. Nainen lähtee selvittämään asiaa kasvoillaan traaginen, kärsivä ilme. (Ei vittu tätäkin hommaa, mä en ikinä halunnu tänne, tää ei oo kyllä mun hommaa, voi jeesus...)

Kehotan miestäni syömään, ettei hänen pizzansa jäähdy. Nolona hän leikkelee siivuja ja kiroilee ravintolaa. Minä näytän jo luultavasti siltä, kuin lapsena kuvittelitte sängynalustan tai komeron mulkosilmäisen mörön näyttävän.

Viimein, kun pizza on miltei syöty, nainen tuo minun tilaukseni. Luojan kiitos, täällä siis tehdään ruokaakin.

Syömme nopeasti, että voisimme vihdoinkin lähteä tästä loputtomasta limbosta. Ilta on viilennyt ja aurinko ei paista enää niin kuin tullessamme. Kello on kahdeksan. Haluamme vain kotiin. Lasku, kiitos.

Laskun tullessa ihmettelemme loppusummaa – mistä tässä on alennettu? Tarjoilija selittää että ravintola ei sittenkään myönnä alennusta muuhun kuin ruokaan, joten juomat ovat normaalihintaisia. Alennus on yhteensä 10 euroa ja parikymmentä senttiä, hipheijaa. Pankkikortilta, kiitos. Olisi ollut kannattavampaa olla vaikka töissä se aika. Tarjoilija lähtee.

Laskussa on veloitettu jopa jäävesi, jota emme koskaan saaneet – ilmeisesti edellisten asiakkaiden jämät, joita ei korjattu pois ilman eri pyyntöä, veloitettiin myös meiltä. Ihmettelemme, kuka helvetti ylipäänsä veloittaa kraanavedestä ruuan yhteydessä. Emme jaksa huomauttaa enää tästäkin. Lähdemme vihaisina.

Kotona toteamme kuitista tarjoilijamme laskuttaneen meiltä myös juomat, jotka maksoimme jo terassilla suoraan tiskille. Se kruunaa asian.

Ei ikinä enää Koskipuiston Rossoon.

----------------------------------
Lisäys 19.5.2005

Koskipuiston Rosson keittiöpäällikkö on ottanut asiasta minuun yhteyttä ja pyytänyt anteeksi kyseistä mokailua. Olen nyt sopinut asian hänen kanssaan. Palautteeseeni suhtauduttiin suurella vakavuudella ja vilpittömällä pahoittelulla, ja asiasta on keskusteltu myös Rosson puolella.

Keittiöpäällikkö kertoi, että ongelma oli sama jokaisessa ravintolassa: suuri osa vakituisista työntekijöistä oli Likkojen Lenkillä. Vaikka asiasta tiedettiin kolme viikkoa aikaisemmin, kokeneita tilapäistyöntekijöitä ei yksinkertaisesti riittänyt kaikkiin ravintoloihin samaan aikaan - kyseinen Rosso joutui paikkaamaan vajeen osin tulevilla kesätyöntekijöillä, joista moni oli juuri sinä päivänä aloittanut. Vakituinen henkilökunta taas ei ehtinyt jatkuvasti katsomaan uusien työntekijöiden perään, joten tulos oli tämä. Emme kuulemma olleet ainoita joiden palvelu ei pelannut sinä iltana.

Keittiöpäällikkö kertoi, että asiasta otetaan varmasti opiksi tulevaisuuden varalta. Hän myös lähetti meille anteeksipyyntöjen kera korvaukseksi lahjakortin. Kortti käy koko S-ryhmän liikkeissä, mikäli emme sattumoisin halua käyttää sitä heidän ravintolassaan.

Tarina onnettomasta illasta päättyy minun puoleltani tähän.

_

Autoajatelmia

Ilta-Sanomissa oli eilen (23.2.) Pasi Jaakkosen juttu siitä, mitkä automerkit joutuivat eniten onnettomuuksiin v. 2001-2003 vakuutusyhtiöiden tilastojen mukaan. Jutun näkökulma oli lähinnä vahinkopainotteinen, ts. kuinka monia kolareita autoille sattuu toisiinsa nähden. Ihmisuhrien määrä kuitattiin muutamalla sanalla, vaikka yllättävästi ne eivät korreloineet juuri millään tavalla onnettomuuksien määrään. Toisille autoille siis sattuu vaarallisempia onnettomuuksia kuin toisille.

Onnekkaassa häntäpäässä oli Peugeot 505, vaikka yllättäen oli onnettomuuksien lukumäärän suhteen aika kärjessä 19. sijalla prosentilla 3,8 (ts. merkille sattuu keskimäärin 3,8 onnettomuutta 100 autoa kohti), mutta uhrien lukumääränä vain 2 (sekä loukkaantuneet että kuolleet samassa luvussa), symppis vanha kuplavolkkari vihonviimeisenä (136.) onnettomuuslistalla 0,8 prosentilla ja neljällä uhrilla. Uhrien lukumäärässä kärjessä olevalla Nissan Sunnylla taas listasija oli 72. ja onnettomuusprosentti 3,0, mutta uhrien lukumäärä – huh huh! – 181 kpl. Aikamoinen ero!

Turvallisemmasta päästä tuntuivat olevan sekä Pontiac (57. sija, onnettomuuksia 3,2%, 1 uhri) että Ford Taunus (117. sija, 2,5%, 1 uhri), siispä voitaisiin ajatella että auton hinta ei välttämättä ole merkittävä tekijä. Kalliita ja halpoja autoja löytyy molempia molemmista päistä.

Automerkkejä, joiden uhriluku oli yli sata, löytyi listalta 9 kpl.

181 uhria, Nissan Sunny (72. sija, 3,0%)
179 uhria, Toyota Corolla 87-91 (65. sija, 3,1%)
121 uhria, Opel Astra, Zafira (73. sija, 3,0%)
120 uhria, Mazda 232-85 (53. sija, 3,2%)
119 uhria, Opel Kadett (29. sija, 3,5%)
108 uhria, Opel Vectra (48. sija, 3,3%)
104 uhria, Ford Escort 80-89 (35. sija, 3,4%)
103 uhria, Volkswagen Golf 83-90 (61. sija, 3,2%)
101 uhria, Honda Civic (23. sija, 3,6%)

Aika lähelle synkkää kärkeä sijoittuivat Toyota Corolla 83-86 90 uhrilla (sija 51, 3,3%) ja Toyota Carina A60 89 uhrilla (sija 60, 3,2%). (Toyota Corolla oli muuten ostetuin automerkki tammikuussa 2005, tiesittekö?) Vertailun vuoksi kerrottakoon että näin äkkiseltään laskettuna uhrien lukumäärän keskiarvo listalla oli 45,5.

Jos siis ostaisin juuri autoa (mitä en tee, koska kuljen julkisilla kulkuvälineillä), hankkisin mieluummin Suzuki SJ Samurain (1,5%, 2 uhria), Talbot Horizonin (2,5% 2 uhria) tai Mercedes Benzin (2,8%, 2 uhria) – paitsi 201-mallin (24 uhria) – kuin esimerkiksi Opel Astran tai Nissan Sunnyn. Turvallisemmasta päästä on myös vanha kunnon Chevy (3,5%, 2 uhria).

Onnettomuuksia sattuu – mutta mieluummin monta peltikolaria kuin yksi kuolonkolari, eiks je?

Henki & Elämä kirjamessut

Olin tänään tosiaan tuolla Henki & Elämä kirjamessuilla Finlaysonilla. Kirjoja tuli ostettua, mm. juuri se Finlandia-palkittu; kuka vielä muistaa mikä? Alla olevat kuvat ovat Murha Suomessa - kirjat ja todellisuus dekkaripaneelista Werstas -museon auditoriosta. Keskustelemassa kirjallisista murhista olivat dekkaristit Seppo Jokinen, Wexi Korhonen, Outi Pakkanen ja Matti Remes. Todellisuuspuolta valotti vuorostaan rikosylikomisario Ilkka Laasanen. Keskustelua oli juontamassa Aamulehden rikostoimittaja Pekka Parantainen.

Paneelissa selvisi mm. että kukaan kirjailijoista ei (onneksi) ollut todellisuudessa nähnyt ainuttakaan väkivaltaisesti kuollutta vainajaa, ja että rikosylikomisario Laasanen taas oli nähnyt niitä niin monta, ettei halunnut lähteä laskemaankaan. Jokaisella kirjailijalla on kuitenkin kuulemma alalla ystävä tai tuttava, jota voi aina konsultoida faktatietojen selvittämiseksi, esimerkiksi tämän tuikitärkeän seikan suhteen: Jos murhan uhri on maannut kuolleena lämpimässä asunnossa kolmisen päivää, minkä väriset täsmälleen hänen kasvonsa löydettäessä ovat? Tämäkin on yksi niitä asioita, joita ammattitaitoisen dekkaristin tulee jonkin kirjan suhteen todennäköisesti tietää. Harmi kyllä, keskustelijat eivät kertoneet kysymykseen vastausta. Eiköhän se tarvittaessa jostakin dekkarista löytyne.


Seppo Jokinen


Wexi Korhonen


Kaikki osallistujat


Outi Pakkanen, Matti Remes ja Seppo Jokinen


Wexi Korhonen ja rikosylikomisario Ilkka Laasanen
(nimi pöydän lapussa väärin kirjoitettu)


Niin mielenkiintoisia olivat keskustelut suomalaisen murhan luonteesta faktassa ja fiktiossa, että nytpä tulikin hyvä syy tutustua kunnolla ylläolevien kirjailijoiden tuotoksiin.