tiistaina, helmikuuta 14, 2006

Ystävänpäivää

Eilen tuossa kaikkien tuntemassa amerikkalaisessa hampurilaisravintolassa kuulimme jo jonossa jostain takavasemmalta jotakin kovaäänistä puhetta. Mennessämme pöytään huomasimme lähellä istuvan vanhahkon naishenkilön, joka oli selvästi sekavassa tilassa. Hän oli majoittunut tavaroineen sivupöytään, puhui suureen ääneen yksinään aggressiiviseen sävyyn ja välillä tiuskaisi jotakin muita aterioijia kohti. Liikkeet olivat epämääräisiä, ja tavasta liikkua tuli mieleen pitkäaikaisen alkoholismin vaikutus pikkuaivoille tai jokin muu häiriö toimintakyvyssä. Vaatteet ja hiukset olivat resuiset ja likaiset, kuin hän ei olisi peseytynyt viikkoihin. Epäilin, joskaan en tiedä, hänen olevan asunnoton tai tilapäismajoituksessa asuva, ja että hänellä ei ollut oikein muuta paikkaa viettää aikaansa. Ihmiset istuivat kauemmas, välttelivät.

Valehtelisin jos sanoisin, etten ensi alkuun olisi reagoinut kuten kunnon ääliö: ajatellut ”Miksi tuollaiset saavat olla täällä häiritsemässä asiakkaita?”. Onneksi tajusin kohta, miten idioottimainen ajatus oli. Missä muualla hän voisi olla, pakkasessako? Ainakin olisi lämmintä, mitä sitten vaikka muut asiakkaat vierastaisivatkin häntä? Ehkä hänellä ei ollut muuta paikkaa, ehkä hän oli yksinäinen – en minä sitä voinut tietää, mutta en tiennyt tarpeeksi tuomitaksenikaan. Tuskin hän varsinaisesti valitsi ongelmiaan, mitä ne sitten olivatkaan. Me vain automaattisesti oletamme, että kaikkien muidenkin pitää olla yhtä ennustettavia ja käytöksessään mietoja kuin me – mutta eikö se ole vain meidän oma (asenne)ongelmamme, jos emme kykene asettumaan toisenlaisen ihmisen asemaan? Miksi kaikkien pitäisi olla rohkeita, reippaita, terveitä ja voimakkaita – ja käyttäytyä aina niin hillitysti ja mukavasti? Pystyykö siihen ylipäänsä kukaan?

Missä asunnottomat viettävät aikansa täällä? Sitä jäin miettimään. Tampereella on muutamia päiväkeskuksia, mutta ne ovat auki vain lyhyen aikaa päivällä.

Esim. Seurakunnan päiväkeskus Musta lammas
ilmoittaa olevansa avoinna
ma-to 7.30-13
pe 7.30-11.30
10.5. asti tupa on avoinna myös la klo 10-13.

Pirkanmaan sininauha ry:n Hervannan päiväkeskus WITONEN on avoinna arkisin 7-16 (ti 7-14).

Laskekaa itse kuinka monta tuntia päivästä jää tarkoituksettomaan vaelteluun paikasta toiseen, ellei muuta paikkaa löydy. En saanut asiasta tietoa, mutta tietääkseni esim. yömajat avaavat ovensa vain yöksi. Laitoshoidossa olevat toki ovat siitä onnekkaampia, että siellä saa olla kaiken päivää, mutta esim. avohoitoa voi hädin tuskin enää oikein hoidoksi kutsua. Kuulemissani tapauksissa avohoito on leimautunut lähinnä pillerienjakopaikaksi, ja nekin voivat jäädä saamatta, jos ei ole päässyt paikalle juuri silloin kuin on määrätty.

Ravintolasta piti jatkamani.

Jossakin vaiheessa sekava nainen asteli epävarmoin askelin kassalle, ja seurasin tilannetta, koska halusin tietää, miten häntä siellä kohdeltaisiin – suhtauduttaisiinko ivallisesti? Iloinen yllätykseni oli melkoinen, kun huomasin, kuinka ystävällisesti ja lempeästi lettipäinen nuori nainen häntä puhutteli, kauniisti ja vilpittömästi hymyillen. Muut jonossa vaihtoivat toiseen jonoon sivulleen vilkuillen, mutta myyjätär kohteli häntä aivan yhtä ystävällisesti ja kauniisti kuin olisi kohdellut jotakuta rouvaa piisamiturkissa. Pienen neuvotteluhetken tuloksena rouva teki valintansa ja laski rahat myyjättärelle. Hän sai ruokansa ja horjahteli takaisin pöytäänsä. En tiedä oliko myyjän ystävällisyys vaikuttanut rauhoittavasti, mutta nainen ei enää meuhkannut, vaan syötyään käveli tyynesti kassalle tilaamaan toisen, jonka myyjä hänelle kantoi sen valmistuttua pöytään.

Ei voi muuta kuin ihailla – tästä tytöstä pitäisi tehdä kuukauden työntekijä. Näillä alipalkatuilla ja kamalia työaikoja noudattavilla nuorilla on voimia ja halua olla ystävällinen heillekin, jotka eivät takuulla kykene reklamaatioita firman johdolle tekemään. Onnittelut.


Myöhemmin aloin todella miettiä, missä mahtavat Tampereen asunnottomat viettää aikaansa – oliko heillä ylipäänsä mitään paikkoja. Ja onko täällä paljonkin asunnottomia? Otin selvää.

Vuoden 2000 selvityksessä* asunnottomia, jotka majailevat ulkona, arveltiin Tampereella olevan jotakin 10 ja 1000 väliltä. Ne asunnottomat, jotka eivät syystä tai toisesta hae apua, eivät päädy viranomaisten tai yhteisöjen tietoon, joten arviointi on lähestulkoon mahdotonta. Pysyvästi ulkona majailevia arvioidaan Tampereella olevan noin 20-30 henkilöä.

Selvityksessä tehtiin Tampereella kysely asunnottomilta itseltään, ja kyselyssä he arvioivat mm. syitä asumiseensa kyselyhetkellä olevissa olosuhteissa (esim. ulkona, yömajoissa, hoitokodeissa, laitoksissa, tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona yms). Kyselyssä oli 308 asunnotonta. Suurimpana syynä asumisolosuhteisiin mainittiin miespuolisilla asunnottomilla ensin päihdeongelma ja sitten asunnottomuus, naisilla päinvastoin. Mielenterveydellisten syiden osuus naisilla oli hiukan yleisempi kuin miehillä. (Onko syynä se, että miehistä useimmiten pitää joku [nainen] huolta, äiti, sisko tai tyttöystävä, mutta koska naisen luonne yhteiskunnassa tuntuu kaatuvat huolenpitäjän rooliksi, huolenpitoa tarvitsevat naiset useammin jäävät apua vaille – ehkä koska eivät ennakkoasenteensa takia halua sitä hakea, ehkä eivät pystykään, eikä sitä heille niin herkästi tarjotakaan?)

Oman arvionsa mukaan kaksi kolmannesta asunnottomista ei kykenisi asunnon saatuaan normaaliasumiseen, vaan he kaipaisivat jonkinlaista tuettua asumismuotoa. Kyselyssä todetaankin: ”Edelleen tuntuu olevan tarvetta sellaiselle paikalle, jossa olisi tarjolla tukea päihdeongelmien lisäksi esim. mielenterveysongelmista kärsiville henkilöille”.

Kyselyssä oli mainittu 10 eri keskusta tai laitosta, joissa majoitettiin asunnottomia pysyvästi tai väliaikaisesti. Paikkoja kaikissa näissä laitoksissa oli yhteensä 266 (vrt. esim. kyselyyn vastanneiden asunnottomien määrä).


Vuonna 2001 valtion asuntorahaston selvityksen (pdf) 2002 mukaan tamperelaisten yksinäisten asunnottomien määrä oli 580 henkilöä (koko maassa 9 966), joten voidaan päätellä, että syrjäytyminen ja eri syistä johtuva asunnottomuus on kasvanut melko tavalla. Tampere onkin yksi Suomen suurimmista asunnottomuusalueista, jonka edellä on vain Helsinki, jossa on 4 700 yksinäistä asunnotonta. Espoossa oli saman verran asunnottomia kuin Tampereella, 580 henkilöä.

Seuraavina tulivat:
Vantaa (507)
Turku (469)
Lahti (347)
Oulu (170)
Kuopio (163)
Joensuu (158)
Järvenpää (143)
Jyväskylä (135)
Vaasa (112)

Tamperelaisista asunnottomista ulkona, ensisuojissa yms. asui 25, asuntoloissa yms. 18, laitoksissa 186, tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona 351. Naisia heistä oli 120 ja nuoria 116. Asunnottomia perheitä oli 20.


Päiväkeskus Musta Lammas ottaa muuten vastaan lahjoituksia: miesten ja naisten vaatteita, sisustus- ja kodintekstiilejä sekä astioita (huonekaluja ei enää voida ottaa vastaan) puh. (03) 219 0372. Jos teiltä siis liikenee vanhoja lakanoita, vaatteita yms. viekää ne Mustaan Lampaaseen, jos vain jaksatte vähän UFFin laatikkoa pidemmälle uhrautua. En tiedä hakisivatko, mutta voihan sitä kai kysyä.

Yritetään mekin pitää huolta toisistamme, edes joskus. Jookos.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!


LÄHTEET:
*Asunnottomuus Tampereella 3.11.2000 (Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimen monistesarja 15/2001)

Linkkejä:
Asunnottomien yö
Tampereen päihdeongelmaisten asumispalvelut
Päihdehoitopaikat (pdf)

7 kommenttia:

kukkis kirjoitti...

Hieno kirjoitus tärkeästä aiheesta. Kiitos!

Ellinoora kirjoitti...

Olen samaa mieltä, tartuit tärkeään aiheeseen. Näitä ihmisiä kohdataan jokaisessa suuremmassa kaupungissa. Heillä saattaa olla asuntokin, mutta eivät pelkojensa vuoksi voi siellä rauhassa olla, vaan vaeltelevat ympäriinsä tavaroineen. Heidän meluisuutensa saattaa liittyä harhoihin, mutta on tavallaan myös jonkinlainen kontaktiyritys.
Ystävällisyys ei maksa mitään, mutta on joskus kultaakin arvokkaampaa.

Tui kirjoitti...

Työ on opettanut katsomaan maailmaa toisin silmin, miettimään syitä miksi kukin on mahtanut joutua tilanteeseen jossa ei pärjää omin avuin.

Itse olen kovin kiitollinen avusta jota saan sieltä avohoidosta, täällä ainakin minun kohdallani se toimii. Mutta tiedän ettei kaikki apua saa ja se taas kumuloituu puolestaan muina ongelmina jota kautta ko ihminen kuormittaa yhteiskuntaa ehkä enemmän kuin olisi tarpeen jos saisi avun yhdestä paikasta.

Äh sekavaa. Mutta kiitos hyvästä kirjoituksesta.

Voi hyvin.

Wilhelmiina kirjoitti...

Sinä myös, Tui. :)

Kiva kun kerroit hiukan kokemuksistasi, arvostaisin kovasti jos haluaisit kertoa lisää siitä, millaista avohoito on, käytännössä. Useimmat eivät tiedä. Minullakin on tiedossani vain tutun tutun kokemuksia ja sellaista epämääräistä. Tieto olisi hyvä juttu, meille kaikille. :)

Tui kirjoitti...

Avohoito. Itselläni on hoitokontakti täällä turussa akuuttipsykiatrin poliklinikalle. Siellä minulle on nimetty psykiatri sekä omahoitaja joka on alan ammattilainen ja terapiakoulutuksen saanut henkilö. Tapaan omahoitajaa kahdesta kolmeen kertaa viikossa, se on sellaista keskusteluapua ja terapiaa.

Puimme miina-tädin (kuten häntä nimitän) kanssa mitä minulle kuuluu, yritämme haroa kiinni erinäisistä langanpäistä ja solmia niitä takaisin yhteen.

Psykiatria olen tavannut kahden-kolmen viikon välein. Lääkitystä tarkistellaan, tsekataan kuulumiset ja mietitään vähän tulevaisuutta. Hän on kirjoittanut minulle sairauslomaa.

Minulla on myös kriisipaikkaoikeus mikä tarkoittaa sitä että jos minusta tuntuu että itsetuhoajatukseni eivät pysy hallinnassa, pääsen päivystyksen kautta osastolle yöksi jossa sitten arvioidaan tilannetta päivä kerrallaan. Tarvittaessa käyntien välillä voin soittaa polille, sieltä saan kiinni joko omahoitajan, psykiatrini tai sitten jonkun toisen jos heistä kumpikaan ei ole paikalla.

Hoito on ilmaista. Hoitoaika tuolla akuuttipolilla on noin 4-7kk minä aikana minulle haetaan jatkoterapia. Käytännössä se minun kohdallani mitä luultavammin tarkoittaa pitkää yksilöpsykoterapiaa mihin haetaan kelan rahoitusta.

Tiedän olevani etuoikeutettu koska olen saanut hoitokontakin ihmisiin jotka oikeasti ovat kiinnostuneita työstään ja siitä miten minä jaksan. He ovat sitoutuneet minun kuntouttamiseeni. Mistä olen äärettömän kiitollinen, minulle tuo polintalo tuolla (näkyy kotini ikkunasta:) edustaa turvasatamaa jonne voin aina mennä jos koen elämän liian vaikeaksi.

Itselläni diagnoosina on tällä hetkellä vaikea masennus ja paniikkihäiriö.

Kerron mielelläni lisääkin jos jotain jäi mieltä askarruttamaan. Saa kysyä rohkeasti:)

Wilhelmiina kirjoitti...

Vaikuttaa siltä, että siellä Turussa on asiat aika hyvin resurssoitu tässä asiassa, ja ihmiset tuntuvat olevan omistautuneita työlleen. Se on hyvä kuulla. Olen iloinen, että sinulla on noin paljon ystävällisiä auttajia ympärillä.

Jotenkin olen saanut sellaisen mielikuvan, että täällä Tampereella resurssit eivät ole ihan tätä luokkaa, ja vaikka työntekijät varmaan haluaisivat venyä kaikkialle, aika moni putoaa sitten tuon harvahkon "turvaverkon" läpi. En sitten tiedä tarkemmin. Pitäisi saada joku täältä mukaan keskusteluun, joka tietäisi ihan omakohtaisesti.

Mutta olen iloinen että päätit kertoa lisää, se avarsi kummasti käsitystäni tästä avohoitojutusta. :)

Tui kirjoitti...

Hyvä että selvensi.

Minäkin olen kuullut vähän sen suuntaista että Tampereen resurssit psykiatrisessa avohoidossa ei oikein olisi kohdillaan. Tässä on varmasti paljonkin kunta/kaupunkikohtaisia eroja. Ja eroja on myös siinä osaako potilas vaatia ja onko hänellä sitä omaa tukiverkkoa joka lähtee hänen kanssaan apua hakemaan sillä kotiin kukaan ei apua tule tarjoamaan. Minun tyttöystäväni pakotti minut hoitoon, muuten varmaan en olisi lähtenyt enkä luultavasti olisi enää hengissäkään.

Valitettava tosiasia kun on se että hoitoa saa jos sitä osaa pyytää ja vaatia. Jos ei osaa niin tippuu tasavarmasti verkon läpi. Pitää myös olla jaksamista sitoutua terapiaan ja hoitoihin, moni sairaus tekee sairastajansa sairaudentunnottomaksi mikä myös hankaloittaa hoitoa. Mm maanis-depressiivisyyteen ja skitsofreniaan kuuluu luonteenomaisena tämä sairauden tunnon puuttuminen jolloin potilas ei osaa edes kaivata hoitoa koska kokee olevansa elämänsä kunnossa. Tai masentunut joka on niin väsynyt ettei kykene liikkumaan kotonaan mihihkään, hyvä kun ehkä juuri ja juuri jaksaa ottaa pillerinsä, syödä ja käydä vessassa.

Psykiatritilanne akuuttipsykiatrian polilla täälläkin heikkenee kuun vaihteessa kun minua hoitavan psykiatrin määräaikaisuus loppuu ja hän jää pois. Jonkin aikaa siis 3 lääkärin potilaita hoitaa kaksi lääkäriä. Mielenkiintoista. Mutta omahoitajani säilyy ennallaan joten siinä mielessä olen edelleen turvassa.

 
Clicky Web Analytics