tiistaina, heinäkuuta 26, 2005

Back from Ireland

Terveisiä vaan Dublinista. On käyty ja onnistuneesti palattu. Tässä kuva pilvien yläpuolelta - on harvinaisen totta, että pilvien yllä on aina aurinkoista.

Mukavaa oli ja pääsimme jopa käymään pääkaupungin ulkopuolella - siellä oli ainakin paljon vähemmän turisteja ja enemmän hienoja maisemia. Dublinissa kuuli paljon eri kieliä, mutta loppujen lopuksi jäi vähän semmoinen tunne, että turisteja oli enemmän kuin natiiveja - ja ovathan irlantilaiset ahkeria kotimaanmatkailijoita itsekin. Mutta brittejä riitti. Heitä oli. Paljon. Ilmeisesti Irlanti on heille vähän niin kuin Ruotsi meille, paitsi ilman risteilyjä. Vaikka paha tietysti mitään natista kun on itsekin turistina mukana heilunut. Metkaa murretta puhuvat nuo vihreän saaren kasvatit, se täytyy sanoa. Se kuulosti mukavalta näin tamperelaiseenkin korvaan. En tiedä mitä olisivat tuumanneet blogihenkilön sangen vahvasta tampereenkiälestä, olisivat kai olleet melko ihmeissään. Eivät aina oikein tuntuneet ymmärtävän tällaista suomalaista aksentitonta perus-englantiakaan. Kyselivät kyllä usein mistä olimme kotoisin, mutta eivät tuntuneet omaavan oikein selvää käsitystä siitä, että mikä ja missä se Finland mahtaa oikein olla. Eivät sitä taida paljon muut tietää kuin me itse, ja miksipä turhaan tietäisivätkään.

Tässä on kuulemma Dublinin kuvatuin ovi. Oven takana, kaikeksi pettymyksekseni, kuulin olevan pelkkiä tavallisia toimistoja. Se, miksi nämä toimistot on haluttu verhota näin ylhäisen näköisellä ovella, jäi mysteeriksi. No, olisi kai kiva mennä töihin tällaisesta entrancesta. Irlannissa muutenkin kaikki ovet ovat enemmän tai vähemmän erivärisiä, mikä tietysti näyttää jäyhään suomalaiseen rakennustyyliin tottuneesta erittäin kivalta ja omaksumisen arvoiselta tavalta. Sanotaan, että se saattaa johtua siitä, että kun irlantilainen palaa pubista nenä punoittaen, ei ehkä ihan varmaksi muista talon ja oven numeroa, ne kun näyttävät paljolti samalta, mutta jospa muistaisi sentään oven värin... Ehkä tälle olisi tosiaan käyttöä Suomessakin.


Mukavaa maisemaa löytyy myös kaupungin puistoista ja maaseudulta. Tämän kuvan niityillä oli parhaillaan menossa tapahtuma nimeltä Great Walk 2005, mutta eipä näin laajoissa maisemissa melko suurikaan kävelijäporukka erotu muuna kuin parina etäisenä pikku-ukkona. Saattaa niitä muutama tuolla taustalla olla, vaikea sanoa. Ja tämä on siis Dublinin kaupungissa, puistossa joka on sivumennen sanoen seitsemän (Jos oppaan pulinat oikein muistan?) kertaa isompi kuin New Yorkin Central Park. Siis melko iso. Sinne mahtuu mm. Dublinin suuri eläintarha, jossa kuulemma on ihan kivasti laidunta kullekin lajille, niin ettei tarvitse jatkuvasti aitaa tuijotella. Itse en kylläkään päässyt tätä ihmettä katsomaan, koska aika vain jotenkin loppui kesken ennen kuin ehdin käydä kaikkialla minne olisi mieli tehnyt. Niin aina.

Jamesonin viski. Tällaisissa sitä tislataan - nämä ovat toki vain malleja, koska oikeat ovat hiukkasen isommat. Jamesonin miedohko maku (ja voimakkaampi alkoholipitoisuus) on kuulemma peräisin siitä, että se tislataan kolmeen kertaan, toisin kuin useimmat muut. Esim. skottiviski ilmeisesti tislataan vain kahdesti. Itse en tietenkään asiasta mitään ymmärrä, mutta jotkut pitävät merkittävänäkin erona. Ja toiset, jotka eivät sitä tietenkään ääneen tuolla Jamesonilla myöntäneet, pitävät kuulemma skottiviskistä enemmän juuri sen takia...

Maistoin tuota ympäri maailman kaupattavaa ainetta, joka, vaikka ei suurta herkkuani olekaan, on sentään viskiksi ihan hyvää. Irlantilaisten oma suosikkiviski on muuten Paddy, ei tämä maailmalla tunnetumpi Jameson - vaikka toki siitäkin pitävät.

Irlannissa muuten on täydellinen tupakointikielto kaikkialla missä joku on töissä - siis myös baareissa ja ravintoloissa. Ei tupakointiosastoja, ei edes koppeja. Vain terassilla saa polttaa, ja sinne ei usein ole siis tarjoilua. Pubin nurkalla onkin aina yksi tai muutama ihminen sauhuttelemassa, ja toisissa paikoissa kuulemma osa asiakaskunnasta tulee aina ulos tuoppiensa kera, vaikka terassia ei olisikaan. Ihan hyvin toimii siellä se, vaikka onkin kai sangen uusi sääntö heille. Ja täytyy sanoa, että on miellyttävää että pubista tullessa eivät vaatteet haise koskaan tupakalle.

Dublinista löytyy myös irlantilaisten kirjailijoiden museo, The Writers Museum. Siellä oli tällainen oikein hieno kirjailijoiden salonki. Hyvin koristeellinen. Alakerran varsinaisessa museossa ei saanut ottaa kuvia (vanha paperi haurastuu salaman käytöstä), ja niinpä kaikki jäivätkin monttu auki tuijottamaan jotakuta (turistia tietty) joka käväisi sen kummemmin miettimättä räpsäyttämässä kuvan kirjoista lasivitriinissä ennen kuin kukaan keksi osoittaa hänelle kamerat kieltävää varoituskylttiä. No, eivät sentään hajonneet tomuksi aivan siinä ja silloin.

Joka tapauksessa, museossa oli asiaa irlantilaisista kirjailijoista, joista maailmalla tunnetuimmasta päästä varmaankin ovat ainakin James Joyce ja Oscar Wilde. Museon esittely oli melko kuivaa ja puuduttavaa, ja olisi kaivannut jotakin muutakin erikoista kuin mukaan kierrokselle annettavat metkat luurit, joista sai valita itse opastuksensa kunkin kohteen kohdalla. Eri kieliäkin löytyi - mutta ei ihan suomea kuitenkaan. Täällä tapasimme muuten mukavan työntekijämiekkosen (vahtimestari tms.) jonka (nuorella?) aikuisella lapsella on suomalainen tyttö- tai poikaystävä - pääsi unohtumaan kumpi. Sanoi tämän olevan helikopterialalla, eikä tiennyt ilmeisesti sen enempää. Kyseli kovasti Suomesta ja suunnitteli matkaa katsomaan seutua. Toki mainostimme Suomen kesää, ja kun mainitsimme, että nykyään Suomesta on suorat lennot Dubliniin, hän ilostui tästä tiedosta kovasti. Sangen hassua olisikin törmätä häneen täällä ensi kesänä.

Toisena päivänä kävimme Kilkennyn pikkukaupungissa katsomassa ihka oikeaa keskiaikaista linnaa. Tässä näkyvä avoin osa oli aikoinaan myös suljettu samanlaisella muurilla kuin nuo kolme muutakin, ja palvelijat joutuivat ylittämään pihan keittiöstä tarjoilutiloihin maan alle rakennettua käytävää pitkin, etteivät pilaisi maisemaa. Herkkiä olivat nuo ylhäisön silmät. Linnassa oli ihastuttava kirjoitushuone, josta - jälleen - ei saanut ottaa kuvaa. Vain ulkona sai kuvata. Toki, niin kuin kaikissa muissakin hyvin tuotteistetuissa Irlannin kohteissa, myymälässä oli sitten saatavilla kuvia sisältäviä esitteitä, kirjoja, postikortteja, jääkaappimagneetteja, julisteita jne jne. Mutta onhan tietenkin totta, että ylläpito ja restaurointi pitää rahoittaa jollakin.

Kilkennyssä oli myös majatalo nimeltä Kyteler's Inn, jossa ei kai muuta merkittävää olekaan kuin tarina sen aiemmasta omistajasta, Alice Kyteleristä, joka eli 1200-1300 -lukujen vaihteessa. Tuo majatalon omistajarouva oli sangen kaunis, ja vaikka edelliset aviomiehet olivat mysteerisesti kuolleet (lisäten merkittävästi leskirouvan omaisuutta), uusia riitti aina siihen asti, kunnes neljäs aviomies oli taas aivan sattumalta heittänyt lusikan nurkkaan. Siinä vaiheessa kyläläisten mitta täyttyi, ja he keksivät epäillä rouvaa - aivan niin, noituudestapa tietenkin. Ilmeisesti termi Musta Leski ei ollut vielä aivan tuttu käsite. No, kaikki majatalon väki heitettiin varmuuden vuoksi linnan tyrmään odottamaan noituusoikeudenkäyntiä: leskirouva itse, hänen poikansa ja palvelijatar nimeltä Petronella. No, kävipä niin hassusti, että leskirouvalla oli sangen vaikutusvaltaisia ystäviä, ja jotenkin hän vain katosi linnasta. Häntä ei koskaan löydetty, tai niin tarina kertoo. Lesken poika taas lunasti itsensä ulos työllä: hän osallistui kattonsa romauttaneen kirkon pelastus- ja korjaustöihin. Mutta Petronella parka, häntä ei kukaan auttanut: hänet poltettiin noitana Kilkennyn torilla. Ei selvästikään kannattanut olla töissä väärällä ihmisellä noihin aikoihin. Tarina dramaattisempana ja tarkempana versiona löytyy täältä (engl.).

Matkalla takaisin silmää hivelivät ihastuttavat maalaismaisemat, joita tosin vauhdikkaan kuskin kyydissä oli miltei mahdoton kuvata. Tässä kuitenkin yksi esimerkki tunnusomaisista pelloista ja kumpareisesta maastosta. Irlannissa ei ole juurikaan puita, ja ne joita on, on istutettu aika lähiaikoina. Aiemmin kaikki Irlannin metsät hakattiin teollisuuden käyttöön, ja nyt siellä onkin projektina istuttaa puut uudelleen. Siispä tunnusomainen maalaismaisema on aukeaa ja tilkkutäkkimäistä, järjestelmällisesti rajattua peltoa, lammaskatraita, lehmiä ja hevosia, maalaistaloja ja ajoittaisia raunioita. Raunioita on paljon kaikkialla, keskiaikaharrastajallehan Irlanti on unelmapaikka. On myös hauskan näköistä, että nykyisessäkin rakennustyylissä on paljon linnamaisia vaikutteita, kaari-ikkunoita, pieniä torneja, muureja jne. Jotkin talot on rakennettu näyttämään aivan kuin pieniltä linnoilta.

Tuosta kuskin kiireestä tuli mieleeni. Mainitsinko, että Irlannissa eivät noudata liikennesääntöjä kuskit eivätkä jalankulkijat? Jalankulkijat eivät tunnusta ettäkö punaisella valolla olisi mitään tarkoitusta liikenteessä, vaan jonkin mystisen mekanismin mukaan lähtevät kaikki samalla sekunnilla liikkeelle ylittämään katua - aina punaisen valon palaessa. Kuskit taas ovat hyvin vauhdikkaita - ihmekös siis, että siellä juuri erään mummon omaiset saivat kovat korvaukset, kun Dublin Bus -yhtiön bussi ajoi jonkin kolarin tms. seurauksena suoraan pysäkkiin ja tappoi viisi ihmistä. Tämä oli juuri siellä uutisissa iso juttu, samoin tietty kuin Lontoon pommi-iskutkin. Televisiossa näytetään myös hurjille kuskeille suunnattua pelottelumainosta, jossa isä nostaa itkien veristä, kuollutta lastaan hämmentyneen kuskin silmien eteen. Ensin mainoksessa näytetään, kuinka auto ajaa lapsen päälle. Eivät taida ihan vähästä uskoa, nuo irlantilaiset.

Kävimme tietenkin myös Dublinin Christ Church Cathedralissa, jonne on haudattu mm. kuuluisa sotapäällikkö Strongbow. Sieltä alakerran vanhasta kryptasta löytyivät nämä aavemaiset ukot, kuten myös kelmeitä kiviholveja, rikkaille suvuille perustettuja hienoja marmorimuistomerkkejä ja vitriineissään kultaisia ja hopeisia astioita. Ne loistivat hämärässä kuin jokin kätketty aarre.

Dublin on muuten aivan täynnä kirkkoja ja katedraaleja, kaikki hyvin vanhoja ja majesteetillisia. Näimme matkalla myös mm. St. Patrickin katedraalin, joka on rakennettu niin soiselle maalle, että kryptaa sinne ei voinut rakentaa lainkaan. Kirkko siihen kuitenkin piti saada, koska (tarinan mukaan) Pyhä Patrik on juuri sillä paikalla ensimmäiseksi kastanut ihmisiä kristinuskoon.

Dublinin oma Dart-juna on erittäin selkeä ja helppokäyttöinen, ja matkustimmekin sillä kalastajakylään Howthiin, joka sijaitsee vähän Dublinin ulkopuolella. Siellä eriväriset pikkutalot sijaitsevat jyrkillä rinteillä kuin lasten sinne ripottelema lelukaupunki. Rinteiden alla rosoisen rantaviivan lahden suojissa on satama, kuin postikortista, vanhoine ja paljon käytettyine kalastajaveneineen, majakoineen ja kirkuvine lokkeineen. Rannalla italialaiset turistit toivat meille kameransa ja poseerasivat joukolla onnellisina majakkaa ja merta vasten. Satama on täynnä kalaravintoloita, joista olisi taatusti saanut tuoretta kalaa.

Kävelimme yli tunnin kapeaa ja kyltin varoittamaa vaarallista polkua Howthin jyrkänteiden reunoilla. Aurinko poltti suojattomassa maisemassa, näkymät kauhistuttivat kaikessa kauneudessaankin - korkeanpaikankammoista: ei kaiteita, jyrkänne alas polun reunasta. Linnut lauloivat ja tuuli suhisi saniaisissa, hiekka rapisi, muuten oli hiljaista. Tuoksui merelle ja vihreälle. Välillä tuli vastaan reippaita kävelijöitä, jotka tietenkin kohteliaasti tervehtivät ohittaessaan. Lopussa korkeimmalta kohdalta pääsimme takaisin kaupungin reunamille. Blogihenkilö oli lämpöhalvauksen ja hermoromahduksen partaalla. Ja kuitenkin, menisin uudelleenkin. (Ensi kerralla sitten vain hattu päähän ja aurinkovoidetta iholle - ja paljon vettä mukaan.) Sen jälkeen kävelimme koko kylän läpi takaisin alas ja kaupungin toiselle puolen Dart-asemalle. Suunta oli helppo: tietä joka johtaa alaspäin.

Se osa kaupungista oli pyhitetty rikkaille: isoja taloja, rautaportteja, hevosia niityillä joille johtavissa porteissa luki tiukasti "PRIVATE PROPERTY". Kuvan otin kuitenkin aidan raosta.

Paljon tuli kuvattua, mutta kaikki eivät varmasti tähän juttuun mahtuisi, eikä sitä kukaan viitsisi lukeakaan. Tässä olivat olennaisimmat. Jos siis joku suunnittelee matkaa Irlantiin, voin sitä lämpimästi suositella: väki siellä on mutkatonta ja ystävällistä, säät suunnilleen samoja kuin täällä (nyt oli oikea helle ajoittain), vaikka säätila vaihtuukin jatkuvasti. Irlannissa on tälle oma sanontakin: "Wait 15 minutes". Satoi taikka paistoi, se vaihtuu vartin sisällä. Pitää ihan paikkansakin, ja sateenvarjo kannattaakin pitää matkassa aina.

Kotimatkalla lentokoneen ikkunasta katseli tilkkutäkkimäistä maisemaa kaiholla. Oli hyvä matka. Ehkä palaamme joskus.

3 kommenttia:

Mette kirjoitti...

Selvisikö syy sanontaan "tappelevat kuin Kilkennyn kissat"?

Wilhelmiina kirjoitti...

Kilkennyssä, enkä Irlannissa ylipäänsä, törmännyt yhteenkään tarinaan kissoista, mutta tällaisista linkeistä löysin kyllä selityksen itse sanonnalle. Tuota sanontaa en ollut ennen kuullutkaan, mutta nyt olen taas sen verran viisaampi. :)

pagisija kirjoitti...

Hiprakassa ajaminen on niin ikään Irlannin maaseudulla enemmän sääntö kuin poikkeus. Nääs kyläpubiin on maatiloilta päästävä jollain konstilla!

Myös horjuvia pyöräilijöitä näkee kapeilla teillä paljon. Varsinkin perjantai- ja lauantai-iltoina.

Takavuosina Länsi-Irlannissa joulua viettäessämme poimimme autoon fiksun oloisen keski-ikäisen miehen, joka liftasi kyytiä naapurikylään. "Kortti kuivumassa", hän vain tuumasi hilpeästi...

 
Clicky Web Analytics