Rosson riemukas lauantai

*
Lisäys 19.5.2005
Ks. jutun lopusta.
----------------------------------------

Varoitus: sisältää henkilökohtaisen paljastuksen!

Olin lauantaina mieheni kanssa Tampereen Koskipuiston ravintola Rossossa syömässä.

Sisältää myös mielipiteen. Ei olisi kannattanut.

Tarkoitus oli käydä syömässä, koska sukujuhlien jälkeen ei enää ehtinyt kauppaan. Koskipuiston Rosso on siitä kiva, että kesällä sen terassi on aivan ihana ruokailuympäristö, puita varjostamassa, koski vieressä solisemassa. Viime kesänä se oli vakioruokapaikkamme. Aikomus olikin syödä ulkona terassilla, mutta kylmä tuuli ajoi meidät kohta sisätiloihin, terassilta ostetut juomat mukana. Kello on 18:00. Siitä piina vasta alkaa.

Alkuillasta paikka ei ole vielä tupaten täynnä, mutta hyvää vauhtia täyttymässä. Tarjoilija tulee, kerromme tulleemme ulkoa terassilta, teemme tilaukset ja jatkamme rupattelua. Aurinko paistaa ikkunan läpi, sisällä on hyvin lämmin. Viereisessä pöydässä syövät ilmeisesti treffeillä oleva pariskunta, toisessa seurusteleva pari.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin treffipari on tilannut laskun ja kohta sen jälkeen seurusteleva pari saa ateriansa. Kivaa, ajattelen, meidän ruuat tulevat varmaan kohta.

Aika kuluu. Treffipari on lähtenyt, seurustelijat syövät ruokansa, tilaavat laskun, lähtevät. Ei ruokaa. Tyrkkäämme pöytäämme jätetyt käytetyt lasit tyhjään pöytään.

Tarjoilija vilahtaa pöytämme vieressä jättipizzan kanssa kysymässä tuliko se meille – ei tullut. Kohta tulee toinen tarjoilija samalla asialla, eri pizza. Ei taaskaan. Treffiparin pöytään seuraavaksi tullut vanha pariskunta syö hyvällä halulla aterioitaan. Meitä ihmetyttää. Seurustelijoiden jättämään pöytään parkkeeraa hyvässä känässä heiluva äijäporukka, joka kyselee pöytää kymmenelle.

Tarjoilijoita viuhtoo edes takaisin, käsissään lautaset, jotka eivät ole meille. Ärtymys alkaa lisääntyä eksponentiaalisesti. Vitsailen virnistäen hiukan kireästi, että olemme näemmä näkymättömät asiakkaat. ”Takuulla tarjoilija on unohtanut koko tilauksen, heh heh.” Mieheni kulkee vessareissulla keittiön ohi ja kertoo tullessaan, että siellä arvuutellaan joukolla aterioiden edessä, mikä mahtaa mennä minnekin pöytään. Kysyn mieheltä, näkyikö meidän ruokiamme siellä – ei hän ole ainakaan nähnyt mitään sennäköistä.

Vihdoin saamme toisen pöydän ruskeatukkaisen tarjoilijan pysähtymään, ja tilaamme toiset juomat, kysyen samalla onkohan ruokamme kohta tulossa. Nuori nainen kertoo, että koko ravintolan tarjoilijat ovat tänään vaihtuneet ja kaikki on hiukan sekaisin, koska kukaan ei vielä oikein tunne systeemejä. Varmaan kohta tulevat. Jäämme arvuuttelemaan keskenämme, miksi ravintolasta on vaihdettu koko väki: eivät kai nyt voi noin vain pistää koko porukkaa pihalle ja ottaa uusia tilalle? Lomasijaisetkin kai tulevat muutama kerrallaan – mutta eivät kai kaikki samaan aikaan lomalla ole?

Juomat tulevat. Äijäporukassa syödään kovaäänisesti ja huudellaan toiseen pöytään, jonne ilmeisesti muut seurueesta ovat päätyneet. Kohta onnistumme saamaan kiinni vaalean, pitkätukkaisen tarjoilijatytön, joka otti tilauksemme. Kerromme hänelle kosolti pakotettua ystävällisyyttä äänessämme, että olemme odottaneet ruokiamme reilusti yli tunnin (noin puolitoista tuntia). Jokohan ruokaa pian saisi? Kertaamme tilaukset. Tarjoilija lähtee tarkistamaan.

Jonkin ajan kuluttua sama tarjoilija palaa kertomaan, että tilaukset onkin – hupsista! – unohdettu laittaa menemään. Ateriamme on nyt tilattu kiireellisesti ”kaikkien muiden ohi” ja tulevat noin kymmenessä minuutissa. Tärkeä, luottamuksellinen äänensävy, kovasti pahoitteluita. (Kun kaikki muut ovat ensin päässeet meidän ohitsemme, me olemmekin yhtäkkiä ”vippejä”?) Ateria tulee puoleen hintaan, jos vain maltamme odottaa. No vähintäänkin. Selvä. Tarjoilija lähtee taas. Naureskelemme hyvin vähän huvittuneina toteen käyneille vitsailuille.

Noin vartin päästä keittiöltä tuodaan mieheni pizzaa. Minun ruokaani ei näy. Kysyn tuojalta miten mahtaa olla minun ateriani laita, ja kerron uudestaan mitä olen tilannut. Stressaantuneen näköisen naisen ilme kertoo: ”Mitä helvettiä? Mikä toinen ateria?” ja hän sanoo, että tässä on se kiireellisenä tilattu ateria, joka oli unohtunut tilata. Niin, sanon, ja kerron että aterioita oli kaksi, hänen ja minun. Ahah. Tilannetta selvitetään taas toisen pöydän tarjoilijan kanssa, joka vahvistaa asian. Nainen lähtee selvittämään asiaa kasvoillaan traaginen, kärsivä ilme. (Ei vittu tätäkin hommaa, mä en ikinä halunnu tänne, tää ei oo kyllä mun hommaa, voi jeesus...)

Kehotan miestäni syömään, ettei hänen pizzansa jäähdy. Nolona hän leikkelee siivuja ja kiroilee ravintolaa. Minä näytän jo luultavasti siltä, kuin lapsena kuvittelitte sängynalustan tai komeron mulkosilmäisen mörön näyttävän.

Viimein, kun pizza on miltei syöty, nainen tuo minun tilaukseni. Luojan kiitos, täällä siis tehdään ruokaakin.

Syömme nopeasti, että voisimme vihdoinkin lähteä tästä loputtomasta limbosta. Ilta on viilennyt ja aurinko ei paista enää niin kuin tullessamme. Kello on kahdeksan. Haluamme vain kotiin. Lasku, kiitos.

Laskun tullessa ihmettelemme loppusummaa – mistä tässä on alennettu? Tarjoilija selittää että ravintola ei sittenkään myönnä alennusta muuhun kuin ruokaan, joten juomat ovat normaalihintaisia. Alennus on yhteensä 10 euroa ja parikymmentä senttiä, hipheijaa. Pankkikortilta, kiitos. Olisi ollut kannattavampaa olla vaikka töissä se aika. Tarjoilija lähtee.

Laskussa on veloitettu jopa jäävesi, jota emme koskaan saaneet – ilmeisesti edellisten asiakkaiden jämät, joita ei korjattu pois ilman eri pyyntöä, veloitettiin myös meiltä. Ihmettelemme, kuka helvetti ylipäänsä veloittaa kraanavedestä ruuan yhteydessä. Emme jaksa huomauttaa enää tästäkin. Lähdemme vihaisina.

Kotona toteamme kuitista tarjoilijamme laskuttaneen meiltä myös juomat, jotka maksoimme jo terassilla suoraan tiskille. Se kruunaa asian.

Ei ikinä enää Koskipuiston Rossoon.

----------------------------------
Lisäys 19.5.2005

Koskipuiston Rosson keittiöpäällikkö on ottanut asiasta minuun yhteyttä ja pyytänyt anteeksi kyseistä mokailua. Olen nyt sopinut asian hänen kanssaan. Palautteeseeni suhtauduttiin suurella vakavuudella ja vilpittömällä pahoittelulla, ja asiasta on keskusteltu myös Rosson puolella.

Keittiöpäällikkö kertoi, että ongelma oli sama jokaisessa ravintolassa: suuri osa vakituisista työntekijöistä oli Likkojen Lenkillä. Vaikka asiasta tiedettiin kolme viikkoa aikaisemmin, kokeneita tilapäistyöntekijöitä ei yksinkertaisesti riittänyt kaikkiin ravintoloihin samaan aikaan - kyseinen Rosso joutui paikkaamaan vajeen osin tulevilla kesätyöntekijöillä, joista moni oli juuri sinä päivänä aloittanut. Vakituinen henkilökunta taas ei ehtinyt jatkuvasti katsomaan uusien työntekijöiden perään, joten tulos oli tämä. Emme kuulemma olleet ainoita joiden palvelu ei pelannut sinä iltana.

Keittiöpäällikkö kertoi, että asiasta otetaan varmasti opiksi tulevaisuuden varalta. Hän myös lähetti meille anteeksipyyntöjen kera korvaukseksi lahjakortin. Kortti käy koko S-ryhmän liikkeissä, mikäli emme sattumoisin halua käyttää sitä heidän ravintolassaan.

Tarina onnettomasta illasta päättyy minun puoleltani tähän.

_