Saara sanoi edellisen merkinnän kommenttiosuudessa niin hyvin, että sai minut pitkäksi toviksi pohtimaan asiaa. Siispä, sen sijaan että olisin ottanut aikomani kirjan käteen, päädyinkin pohtimaan näitä nettipäiväkirjan tai blogin pitämisen yhteisöllisyyden ja julkisuuden teemoja.
Ilmeisesti Saaraa mietitytti tämä kohta kirjoituksessani (lainaus Metteltä):
”Me kaikki blogin kirjoittajat uimme tai uppoamme ihan itse.”
Tätä moni ei Blogoslaviassa halua hyväksyä, tällaista omavastuuosuutta omaan yhteisöllisyyteen muiden joukossa. (Sanottakoon tästä kommentistani loukkaantuneille kuitenkin, että olen myös sitä mieltä, että blogi kuin blogi on sellaisenaan arvokas, vaikka lukijoita ei olisikaan pilvin pimein. Arvohan on todellisuudessa sisäistä: se, miten tärkeä tuo kanava kirjoittajalleen on.)
Ensinnäkin täytyy sanoa, että jos näiden kahden väitteeni välillä tuntuu olevan ristiriita, se johtuu siitä, että minun näkökantani mukaan kyseessä on kaksi osin eri asiaa. Seuraava höpinä on – disclaimer! – niin subjektiivista kuin subjektiivinen käsitys voi vain olla, joten jos olette eri mieltä, ei muuta kuin blogiin julistamaan vastateesiä.
Kirjoittaessamme julkista päiväkirjaa tasapainottelemme mahdollisuuden ja todellisen teon välillä.
Jokaisessa nettikirjoittajassa piillee pieni ekshibitionisti, joka haluaa paljastaa itsensä – ainakin salaa, ainakin teoriassa (ja eikö tämä, jos mikään, ole juuri teoreettista olemassaoloa?), ainakin sen osan josta itse pidämme – tai jota ehkä muutoin hyljeksimme. Sen olemuksen, jonka koemme olevan itsellemme tosi, vastasipa se muiden tapaamiemme ihmisten käsitystä tai ei. Tai sen, mitä haluaisimme olla, tai ehkä voisimme olla. Blogi, kuten muukin virtuaalielämä, on kiehtova leikki, jonka tarjoamassa maailmassa voimme ottaa ja kokeilla eri rooleja, eri persoonallisuuksia, eri tapoja olla minä, asettumatta kuitenkaan siihen tilanteeseen, jossa se voi varsinaisesti vaikeuttaa arkielämäämme. Ei kyse ole sinällään teeskentelystä, vaan se voi olla myös eri puolien esiintuomista, niiden, jotka eivät välttämättä kaikki pääse esiin arkielämässä. Nämä puolet voivat esiintyä blogissa suorina, tai esim. symboleiden, unien kautta, tarinoiden kautta, unelmina tai ajatuksina, joita ei ole vielä muualla lausuttu ääneen. Näin voimme testata asioita loukkaamatta itseämme.
Tämä on osa sitä, minkä käsitän mahdollisuutena. Se voi yhtä hyvin jäädäkin pelkäksi mahdollisuudeksi, ja voimme silloin olla kirjoittaessamme sellaisia kuin yleensäkin olemme, erona vain, että voimme aina sanoa kaiken mitä haluamme, milloin tahansa haluamme, kenenkään keskeyttämättä, puhumatta päälle, väittelemättä (ainakaan samaan aikaan) – ja mahdollisesti sen joku lukee, ehkä ymmärtääkin. Tämä ajatus lukijastakin on osa mahdollisuutta.
Ei voida sanoa, että lukijoiden mahdollisuus tai reaalisuus merkitsisi jotenkin samaa kaikille, jotka kirjoittavat julkista päiväkirjaa tai blogia. Verkkoon kirjoittamistamme säätelevät myös läheisyydentarpeen ja -sietokyvyn eri asteet: Kuka tahtoo paljastaa kaiken, raadollisenkin itsestään, kuka vain haalean kuvan ajatusmaailmasta, kuka kirjoittaa pelkkää asiaa, kuka puhuu aina nimellään, kuka tekee tunnustuksia anonyymisti. Yksi haluaa realistisen mittauksen suosiostaan, toinen tahtoo pitää kuvitelman eikä tietää todellisuutta – ei välttämättä halua kohdata lukijan ajatusta niin konkreettisella tasolla. Jännittävin asia on lopulta mahdollisuus, ei aktio. Ajatus lukijasta, ei lukija itse.
Laskurien ja jäljittämisen mahdollistama kaiken realisoituminen pilaa illuusiomme. Sen sijaan, että eläisimme todella virtuaalitodellisina ja rajattomina, tarkistelemmekin julkisuuskäyriä, ajattelemme lukijoiden henkilöllisyyttä, huolestumme hiljaisina päivinä. Lopulta muokkaamme itseämme ja sanomaamme, jotta saisimme lukijoita. Samalla unohdamme kirjoittamisemme perimmäisen syyn – mystisen läheisyyden ja etäisyyden rajojen hämärtämisen, hiljaisen läsnäolon, joka on unenkaltainen toteamus mahdollisuuksista joita emme välttämättä halua realisoida.
Ja aina lopulta, jossain rivien välissä, kirjoitamme kuitenkin itsellemme, peilillemme epätodellisuudessa, kuvittelemallemme ystävälle siellä jossakin, bittiavaruudessa – siinä toivossa että löytyy joku joka ymmärtää, ymmärtää niin kuin minä itse. Laskuri ei tätä meille voi kertoa, mutta jäämme todennäköisyyslaskelmien kiikkiin. Petymme, kun sitä ei voikaan pitää todisteena. Laskuri ei voikaan lopulta tyydyttää uteliaisuuttamme, vastata perimmäiseen kysymykseen: Kuuleeko joku?
Lehdenkään toimittajat eivät lopulta tiedä, kuinka moni todellisuudessa lukee heidän tekstinsä, ja kuinka moni kääntää sivun kiinnostumatta. On vain mahdollisuus, niin kuin kaikessa – paitsi suorassa kasvotusten – kohtaamisessa. Puhelimeen puhuessamme, tiedämmekö, että vastaanottaja kuuntelee joka sanan – katsooko hän televisiota, lukeeko nettipalstoja ynähdellen väliin jokusen joon, onko luuri vuodatuksen aikana pöydällä, siksikö oli välillä hiljaista? On vain uskottava että joku siellä on, joku kuuntelee. Viittauksineen kaikkineen blogin kirjoittaja ei voi varmuudella sanoa lukiko linkin kautta tullut vierailija tekstin vai lähtikö tarkastettuaan minne se johti. Kuinka taipuvaisia olemme ajattelemaan että olemme lopultakin yksin?
Yhteisöllisyys taas on osittain eri asia. Se muodostuu, ei kirjoituksiemme kautta, vaan yhteydenpitomme kautta – siitä että me kirjoitamme toisille, he meille, ja tästä muodostuu ajatusten verkosto, joka tukee tarvettamme yhteisöön. Että me olemme oikeasti läsnä ja olemassa toisillemme, emme pelkkiä haamuja koneessa.
Nimenomaan yhteisöllisyyteen pyrkivän kannattaa kommentoida paljon, kirjoittaa blogissaan muille paljon, pyrkiä lujentamaan suhdetta itse verkostoon ja sen jäseniin yhdessä ja erikseen. Yhteisöllisyyteen pyrkivä ei, tarkoituksella, kirjoita enää (pelkästään) itselleen, omasta salaisesta paikastaan, ei tyydy mahdollisuuteen vaan haluaa realisoida.
Useimmat meistä tasapainoilevat jossakin tässä välissä, pyrkimättä tietoisesti erityisesti mihinkään, asettumalla täällä Blogistaniassakin suurin piirtein siihen kohtaan, missä reaalimaailmassakin oman yksityisen ja julkisen minän raja kohtaa.
Kuitenkin se kirjoittaja, joka blogissaan pyrkii henkiseen läheisyyteen, yhteisöllisyyteen, toteuttamatta silti yleensä samanlaista sosiaalisuutta reaalielämässään – ujouttaan tai ihmisarkuuttaan, tai vain luontaista hiljaisuuttaan – on ongelman edessä: täällä kun yhteisöllisyys vaatii lopulta melkein yhtä paljon itsensä laittamista likoon kuin ulkomaailmassakin – panosten tosin ollessa pienemmät. Mutta se, jolle virtuaalinenkin torjunta on kova pala, säilyttää vaistomaisen etäisyytensä täälläkin – mutta samalla paradoksaalisesti, koska on laittanut päiväkirjansa silti julki, olettaa että ihmiset löytävät hänet ja tulevat luokse, tulevat kotoa hakemaan. Mutta ellei hän satu olemaan mestarillinen kirjoittaja, jonka näppäimistö tuntuu olevan taiottu merkityksiä ja loistavia tarinoita täyteen, ei häneen kiinnitetä sen kummempaa huomiota kuin muihinkaan blogistaniassa hiljaa elelijöihin. Tätä minä ainakin tarkoitan omavastuuosuudella omaan yhteisöllisyyteen.
Kuitenkin, voidaan pitää suhteellisen varmana, että jos kirjoittelee tarpeeksi kauan, vastailee muiden yhteydenottoihin, on mahdollisimman vilpittömästi läsnä ja kiinnostunut muustakin kuin omasta suosiostaan, jonkinlainen yhteisö muodostuu aina. Ujohko henkilö voi olla kotonaan pienemmässä yhteisössä. Tarvitaanko silloin laskureita ja linkitysmittareita, kun tavoite, oma piiri, on saavutettu?
Mieluummin ystävä kylässä kuin numero laskurissa. Eiks je?
_
4 kommenttia:
Kiinnostavaa pohdintaa kirjoittamisesta ja yhteisöllisyydestä blogistanissa. Hienoa, että kaikki kukat saavat kukkia ja on mahdollisuus pysyä nimettömänä. Silti voi olla yhteisön jäsen vaikka aliaksena ja kuviteltuna hahmona.
Hellämielisenä henkilönä säälin, jos puhuu eikä kukaan kuuntele. Siksi pidän laskureista, joihin ei tosin kannata luottaa täysin. Kommentoinnit ovat harvinaista herkkua, mutta siihenkin oppii vähitellen.
Hyvä kuitenkin, että kirjoittajajoukko on laajennut ja mukaan on tullut paljon myös ei-sisäänpäin-lämpiäviä ja ei-sisäpiirejä muodostamaan haluavia. Vielä pari vuotta sitten tuntui toiselta.
Hyvin määritelty, Mina!
Tämä herätti taas niin paljon ajatuksia, että huhhuh. Niiden analysoimisessa menee tovi jos toinenkin. Tajusin nimittäin puolessa välissä, että minulla ja muutamalla muullakin on tuore parinkin yhteisön menettäminen takana. Minulla on luultavasti surutyö vielä kesken tai itse asiassa en ole tehnyt sitä ollenkaan. Meillä oli netissä vuosikausia salainen kirjoittajayhteisö, joka katosi yhtäkkiä city.fi:n mullistuksen yhteydessä. Samaan aikaan Jippiitä hallitsee häirikkö ja Rihmasto taas odottaa kauan kadoksissa ollutta Messiastaan.
Tässä ollankin yhtäkkiä aivan alussa. Se yhteisöllisyys, jonka avulla tähän bloggaamiseen uskalsin ryhtyä, ei enää ollutkaan niin tiivis kuin mihin olin tottunut. Koin sellaisen pienen pettymyksen, kun huomasin todellakin olevani yksin, ihan niin kuin jokainen bloggaaja on ja sen kuuluukin olla.
Keskustelupalsta on valmis konsepti. Siinä on yhteisön idea aina olemassa, mutta blogissaan jokainen on yksin ja uppoaa myös yksin. Minä jotenkin väärällä tavalla luotin siihen vuosikausia kestäneeseen nettisuhteeseen, ikään kuin kaikki entisen yhteisön jäsenet olisivat jollakin tavalla olleet vastuussa minun blogini olemassa olosta ja minä heidän. Erittäin hölmöä. Tämä sinun juttusi oli todella tervehdyttävä.
Jatkan nyt tuon lukemista. Tämä vaan tuli tosiaan jo puolessa välissä mieleen enkä pystynyt pidättämään. Päätä tosin vihloo aivan vietävästi eli pitäisi kai lähteä sairastamaan, kun karkasin töistäkin liian aikaisin.
Hieno kirjoitus. Ja olen iloinen huomatessani, että niin monet pohtivat yhteisöllisyyttä. Minusta tuntuu, että blogit ovat jo mullistamassa kirjoittamiseen liittyvää kulttuuria ja se on hienoa.
Minä olen surrut samoja yhteisöjä kuin Saara, tai siis koen nimenomaan jo surreeni noiden yhteisöjen menettämisen loppuun ja sen vuoksi oman blogin pitäminen on tähän asti ollut täynnä iloisia yllätyksiä. Varustauduin nimittäin siihen, että kirjoittelen vain omiani, laskuri näyttää kuinka monta on vieraillut sivuilla, mutta kommentteja on turha odotella. Minusta vanhat tutut ovat yllättävänkin kiltisti käyneet kommentoimassa ja myös itse olen käynyt lukemassa vanhojen tuttujen blogeja ja kommentoinutkin suht ahkerasti, mielestäni. Samalla on löytynyt yllättävän paljon uusia, kiinnostavia tuttavuuksia jotka omilla ajatuksillaan ovat avartaneet maailmaani. Kiitos kaikille teille.
Kirsti
Lähetä kommentti