sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006

Tyttökoulusta johtajanpaikalle

BBC News kertoo tutkimuksesta, jossa tutkittiin vuonna 1958 syntyneiden naisten myöhempää menestystä työelämässä, ja erikoinen seikka tuli esiin: tyttökouluissa opiskelleet naiset menestyivät paremmin työelämässä ja saivat parempaa palkkaa kuin sekakouluissa opiskelleet ikätoverinsa.

Outoa, vai? Vai eikö sittenkään?

Tutkija, tohtori Alice Sullivan, spekuloi, että kouluissa, joissa oli vain yhtä sukupuolta, opiskeltiin vähemmän todennäköisesti ”gender stereotyped subjects” eli sukupuolisidonnaisia aineita. Ihmiset olivat vapaampia valitsemaan oppiaineensa omien todellisten kykyjensä kuin sukupuolinormien perusteella, eli tyttökoulujen tytöt ottivat enemmän aineikseen A-tason matematiikkaa ja tieteitä, ja poikakouluissa pojat saattoivat huoletta ottaa aineikseen kieliä ja A-tason äidinkielen.

Naiset, edettyään myöhemmin näin ”miehisempiin” ammatteihin kuin sekakoulussa heiltä olisi odotettu, ja mahdollisesti, koska he olivat itsevarmempia neuvotellessaan palkoistaan, heidän palkkatasonsa määräytyi todennäköisemmin korkeammaksi. Professori Diana Leonard samaisesta tutkijaryhmästä spekuloi myös, että naiset ottivat myös naisvaltaisilla aloilla maskuliinisemman roolin, esim. valitsivat työkseen mieluummin tieteen alojen opetuksen kuin ranskan kielen opetuksen.

Jos tutkimus herättää ansaitsemaansa huomiota, se asettanee uusia kysymyksiä siitä, miten tyttöjä ja poikia sekakouluissa kasvatetaan, ja kuinka tätä asenteiden iskostamista lasten päähän voitaisiin estää, niin että he eivät tuntisi tarvetta valita aineita, joita yhteiskunta tuntuu heiltä odottavan.

Tämä herätti minussa muistoja omasta peruskoulustani ja sen asenneilmastosta. Tytöistä, jotka hymyilivät opettajalle kiltisti ja menestyivät käsitöissä ja äidinkielessä, pojista jotka metelöivät tunnilla ja alkoivat menestyä matemaattisissa aineissa. Opettajista, jotka olivat kumartuneena ”hankalien” poikien pulpettien ylle. Kuten varmaan jo arvaattekin, minulla on tästä kaikesta mielipide. Koska te nyt olette täällä, niin voitte yhtä hyvin lukeakin sen.

Sukupuoliorientoitunut opetus alkaa jo pienenä lapsena.

Koulussa kiltit tytöt saavat väistyä syrjään, kun ”pojat vain tarvitsevat enemmän”. Jo ensimmäiseltä luokalta alkaen annetaan malli, jossa tyttöjen tehtävä on mukautua ja olla kilttejä, kun pojat saavat enemmän huomiota ja heitä koulitaan ”oikeaa” työelämää varten. Tytöt puurtavat matematiikan parissa, mutta opettaja huomaa vain pojat, jotka ovat raisuja, heitä on vaikea saada keskittymään, toisin sanoen he vaativat enemmän aikaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö oppimisvaikeuksista kärsiville pojille (ja tytöille) tulisi aikaa antaakin, vaan sitä, että asenneilmasto kouluissa on oletuksena se, että pojat ”saavatkin” olla villejä ja hankalia, koska he ovat poikia, kun taas tyttöjen ”pitää” olla kilttejä ja mukautuvaisia, ja hyväksyä se, että opettajalla ei vain ole heille aikaa, koska ”kyllähän te tytöt ymmärrätte”. Samanlaista vinkkiä ei, hämmästyttävää kyllä, pojille koskaan anneta.

Silmä kovana vahditaan, että paraniko poikien tulos viime kokeesta, auttoiko opetus. Täten tytön saavutukset, esim. hyvät arvosanat matematiikan kokeessa, tavallaan mitätöidään ja jätetään huomiotta. ”Tytöthän ovat tunnollisia joka tapauksessa.” Näin tyttö oppii että häneltä ei odotetakaan mitään tällä saralla, se ei herätä kannustusta kenessäkään, vaan matematiikka (yms.) on ilmeisesti poikien laji. Siinä ei kannata menestyä, jos on tyttö, koska kukaan ei kuitenkaan huomaa sitä.

Muistelen lukeneeni joskus tutkimuksesta, jossa suomalaiset tytöt aloittaessaan koulun olivat mm. juuri matematiikassa yhtä hyviä kuin pojat – ensin. Kunnes ensimmäisen luokan jälkeen poikien tulokset alkoivat parantua tyttöjen tuloksiin nähden. Tätä on usein kansanomaisesti pidetty merkkinä siitä, että tytöt olisivat jotenkin matemaattisesti lahjattomampia. Edellisten tutkimusten perusteella olisin kuitenkin taipuvainen uskomaan, että tämä johtuu nimenomaan kannustuksen puutteesta ja stereotypioista, joita me niin rakastavasti lapsillemme tarjoilemme.

Lapsi tarvitsee oman osansa huomiosta, ja jos sitä huomiota ei saa matematiikalla, niin tyttö huomannee hyvin pian, että muilla aineilla sitä saa – esimerkiksi vaikka pätemällä äidinkielessä ja käsitöissä, aineissa joissa poikien taas uskotaan olevan huonompia. Näissä aineissa tyttöjen odotetaankin menestyvän, ja sitä kannustetaan.

En muuten usko hetkeäkään, etteikö virkkaus onnistuisi poikalapselta aivan yhtä ketterästi kuin tytöltäkin, jos häntä vain ei katsottaisi karsaasti sellaisen takia. Mutta sellaista työtä ei pidetä tärkeänä: kaikkihan hoituu tehokkaammin vaikka jollakin koneella – ja kuka niitä patalappuja oikeasti tarvitsee? Siksi käsitöiden tekeminen on ihan kivaa puuhaa – tytöille. Voi tehdä vaikka vaatteita sille vauvalle, jonka saattaminen maailmaan tulee olemaan hänen varsinainen tehtävänsä. Mutta ei se poikien hommaa ole, sellainen.

Lapsilta ei voi odottaa sellaista luonteenlujuutta, joka vastustaa yleisiä mielipiteitä ja stereotypioita hädin tuskin kymmenvuotiaana. Meidän aikuisten on huolehdittava siitä, että lakkaamme syöttämästä niitä lapsillemme – edes hyvää tarkoittaen ja rakastavasti, niin kuin tällaiset pikku vinkit usein annetaan.

Epäilemättä tuon yllämainitun tutkimuksen tytöillekin syötettiin stereotypioita kotona suut ja silmät täyteen – etenkin siihen aikaan. Mutta hämmästyttävää kyllä sillä oli kovin vähän merkitystä sen rinnalla, että koulussa he saivat päteä omilla ansioillaan. He eivät joutuneet olemaan ”kilttejä tyttöjä”, jotka antavat periksi poikien rinnalla, vaan oppivat kenties todella kilpailemaankin. Aikuisena he eivät varmaankaan enää ottaneet vastaan niitä hienovaraisia vihjeitä, jotka sanoivat ”ethän sinä voi kilpailla / vaatia isoa palkkaa / hakea ison pomon paikkaa, sinähän olet tyttö”. Niitä ei opetettu heille silloin kun he olivat pehmeitä ja mukautuvaisia.

Onko tällaiseen asenneilmaston muutokseen mahdollisuutta esim. Suomen luutuneessa koulutusjärjestelmässä? Voimmeko oppia antamaan tilaa ja huomiota kouluissamme matemaattisissa tai analyyttisissa, esim. tieteen alan oppiaineissa menestyville tytöille? Voimmeko luopua ajatuksesta, että kiltin tytön tehtävä on ajautua niille aloille, joita pidetään naisellisina, hoivaavina, ja luopua käsityksestä, että nämä alat eivät pojille sovi, koska ”pojat eivät ole sellaisia”? Voimmeko hyväksyä tyttöjen kilpailullisuuden ja lakata opettamasta, että tyttöjen pitää suunnata kunnianhimonsa työelämän sijasta henkilökohtaiseen elämänalueeseen, jolla tytöt ”ovat parempia kuin pojat”? Kaikki koulutus ammatteihin alkaa jo peruskoulusta.

Entä jos yrittäisimmekin pienestä asti kouluttaa kaikki lapsemme kaikille aloille, riippumatta sukupuolista? Pystymmekö me aikuiset luopumaan opettaessamme omista stereotyyppisistä kuvitelmistamme siksi aikaa, kunnes saisimme selville, mitä nämä meidän tulevaisuutemme toivot oikeasti haluavat tehdä?

7 kommenttia:

Anita Konkka kirjoitti...

Muistelen lukeneeni jotain samantapaista Hesan tyttönorssin oppilaista - että menestyivät työelämässä paremmin kuin yhteiskoulujen tytöt. Ajattelin silloin että no tietysti, kun heidän ei tarvinnut poikia miellyttääkseen supistaa siipiään ja olla tyhmempiä. Voi keskittyä rauhassa opiskeluun. Voi olla oma itsensä.

Wilhelmiina kirjoitti...

Joo, näin minäkin ajattelisin.

Kunnianhimoa ja kilpailunhalua löytyy myös tytöiltä, mutta se usein jää liiaksi sen sosiaalisen ympäristön varjoon. Ikään kuin ei vieläkään hyväksyttäisi, että tytöt voisivat olla tosiaankin kiinnostuneita jostakin muustakin kuin niistä perinteisistä vauvanukeista ja kivoista vaatteista. Ja murrosikä tietty tuo omat hankaluutensa, kun pitää tasapainotella oman tahdon ja muiden miellyttämisen välillä.

Tuntuu muuten, että sitä miellyttävyyttä odotetaan melko yksipuolisesti vain tytöiltä; ts. tytöt saavat asioita olemalla mukavia ja miellyttäviä, pojat taas jos eivät sitä ole. Jos tyttö vaatii jotakin, häntä pidetään kapinallisena ja kummallisena, poikaa taas vain omana itsenään ja vahvatahtoisena tulevana menestyjänä. Outo yhtälö, kaiken kaikkiaan.

Isopeikko kirjoitti...

Tytöt ja pojat ovat erilaisia aivan heti syntymästä lähtien. Oikeastaan jo ennen sitä. Niin pitää tietysti ollakin. (Vahva mielipide tämä "tietysti".)

Anita sanoi että "ei tarvinnut poikia miellyttääkseen supistaa siipiään" ja wilhelmiina sanoi "miellyttävyyttä odotetaan melko yksipuolisesti vain tytöiltä". Kysymys: pitääkö poikia miellyttää? Tai opettajia? Väite: ei epämiellyttävä poikakaan pärjää missään.

Luulenpa, olen jopa sitä mieltä, että kasvatuksella ei pysty tekemään ihmisestä erilaista kuin se perimältään on. Tai pystyy, mutta silloin on jo kysymys vahvasta identiteetin riistosta ja henkisestä väkivallasta.

Noh, ihminen on kovin oppivainen ja se toistaa asioita joista se kokee hyötyvänsä. Mutta entäs kun hyöty lakkaa? Tehdäänkö enemmän sitä mistä ennen hyödyttiin? Vai vahdetaanko tekemistä. Surullista kyllä, me vain yleensä huudamme kovempaa jollei sanominen saanut aikaan haluttua vaikutusta.

Ehdotan, että tehdään asioita toisin ja lopetetaan turhanpäiväinen miellyttäminen ja kiltteys.

Wilhelmiina kirjoitti...

Toki tytöt ja pojat ovat tietyssä määrin erilaisia - mutta yhtä lailla kaikki ihmiset ovat erilaisia. Yksilölliset erot ovat käsittääkseni kuitenkin suuremmat kuin pelkät sukupuolen aiheuttamat erot. Täten tytöstä voi tulla huippuinsinööri ja pojalla olla aivan erityinen herkkyys vaikkapa lastenhoitoon. Sukupuoli ei näissä tapauksissa yllättäen olekaan määräävä tekijä, niin kuin usein halutaan väen vängällä väittää. Kuitenkin yhteiskuntamme pusertaa (ja sinunkin on myönnettävä että kokonaisen sosiaalisen yhteiskunnan sana on aika painava) tyttöjä sinne missä uskotaan tyttöjen kuuluvan olla ja poikia sinne missä uskotaan poikien kuuluvan olla. Tämä sortaa aivan yhtä lailla poikia kuin tyttöjä - joskin toki omalta kannaltani olen taipuvaisempi painottamaan tyttöjen kokemaa sortoa (olenhan sitä päässyt itsekin kokemaan), kun taas poikien kokemukset ovat minulle sangen ulkokohtaisia. Kuten sinullakin varmasti päinvastoin?

Vastaus: pitää miellyttää. Jos minä, tyttönä, koulu- ja nuorisomaailmassa haluaisin saada ah, niin tärkeitä asioita kuten tietoa ja ystäviä, minun olisi oltava miellyttävä niitä saadakseni. Jos minä olisin ollut "raisu" tai "äänekäs", minä olisin saanut - niin, en mitään. Koska olisin toiminut "väärin", toisin kuin tytöiltä odotettiin, opettaja olisi mieluummin ryhtynyt auttamaan vierustoveriani, puhumattakaan siitä, että poika (jonka huomion olisin halunnut herättää myönteisellä tavalla) olisi haukkunut minua kaikilla niillä mielenkiintoisilla haukkumanimillä joita nuorisolla tuntuu varastoissaan olevan, ja ryhtynyt suhteisiin ystävällisemmän kaverini kanssa. Kun taas toisaalta poika, joka on raisu tai äänekäs herättää vastaanottajissa (Huom: molemmissa sukupuolissa!) hymyileviä ajatuksia siitä, kuinka voimakas luonne tuolla pojalla onkaan, hänelle on varmaankin annettava periksi. Ja tyttöystäviä olisi riittänyt. Tämä on sitä miellyttävyyttä: eri asiat ja luonteenpiirteet koetaan eri sukupuolilla miellyttäviksi. Tytöllä miellyttävyyttä on kiltteys ja ystävällisyys, pojalla voimakas luonne. Ei tässä ole oikeastaan kyse vastakkainasettelusta miellyttävyys - epämiellyttävyys, vaan siitä, että aulista ja pehmeää miellyttämisenhalua vaaditaan tytöltä, kun taas pojat katsotaan usein miellyttäviksi aivan päinvastaisista syistä - heidän ei missään nimessä kannata vasiten yrittää olla miellyttäviä, sillä se katsotaan heikkoudeksi.

"kasvatuksella ei pysty tekemään ihmisestä erilaista kuin se perimältään on"

Tästä olen ikävä kyllä jonkin verran eri kannalla. Kognitiivinen (tiedostava) psykologia, joka soveltaa kaikkia psykologian aloja kokonaisvaltaisella tavalla, on tutkinut aika tavalla tätä asiaa, ja tutkimuksissa on käynyt ilmi, lyhyesti ilmaistuna, että ihminen on sekä perimänsä, kasvatuksensa, olosuhteiden ja vieläpä omien valintojensakin tulos. Pääosassa ihmisen kehityksessä lienee tietoisuus: ihminen valitsee (mahd. alitajuisesti ja tilanteen mukaan) noudattaako hän enemmän esim. kasvatustaan vai luonnettaan, ja mikä on se kauhun tasapaino kaikkien tekijöiden välillä. Minkään erityisen tekijän ei katsota olevan määräävä, vaan ne riippuvat kaikkien yksilöllisestä kombinaatiosta. Esim. identtiset kaksoset, jotka on syntymästä erotettu, voivat omata paljon esim. yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja luonteenpiirteitäkin, mutta heidän suhteensa maailmaan saattaa muutoin olla aivan erilainen – koska heidän kasvatuksensa ovat olleet aivan erilaiset. Eli ihminen ei missään nimessä ole behaviorismin esittämä ”tabula rasa” (=tyhjä taulu), jota muokkaavat täysin oppimis- ja kasvatuskokemukset, mutta ei myöskään biologiaan nojaavien tutkijoiden esittämä yksinomaan kemiallinen olento, jonka geenit ja kemialliset reaktiot määräävät ihmisen käytöksen eri tilanteissa. Monet eri asiat tekevät meistä sen, mitä me olemme ja teemme eri tilanteissa. Identiteetti ei siis sellaisenaan ole mikään geneettinen ominaisuus, vaan monen eri tekijän summa.

Ihminen, psykologian käsityksen mukaan, pyrkii aina saamaan jotakin hyötyä toiminnastaan, mutta se hyöty ei välttämättä ole fyysinen, selkeä tai ilmeinen muille, tai edes henkilölle itselleen. Jokainen meistä on joskus pohtinut "miksiköhän minä nyt tuollaista menin tekemään". Syyt voivat olla niin alitajuisia, että toiminta vaikuttaa ulkopuolelta täysin epäloogiselta. Mutta nyt minä jo eksyn aiheesta. :)

Pitäisin tätä asiaa ehkä enemmän kuitenkin antropologisena kuin psykologisena kysymyksenä, koska emme puhu ainoastaan lähipiiristä, vaan ylipäänsä yhteiskunnallisista odotuksista meitä jokaista kohtaan. Yhteiskunta sinänsä ei ole psykologinen olento, vaikka monia teesejä kaiketi voidaan soveltaa joukkokäyttäytymiseen, mitä kokonaisen yhteiskunnan käyttäytyminen toki mitä laajimmassa määrin on.

Yhteiskunnallinen kasvatus joka tapauksessa useimmiten mitä ilmeisimmin muokkaa tietoisia valintojamme – kun huomaamme, että me emme kerta kaikkiaan tule yleisesti hyväksytyiksi käyttäytymällä normeja vastaan, meidän on vähän pakkokin muokata toimintaamme, jotta voimme elää ja toimia tässä yhteiskunnassa. Vahinko vain, että meillä on paljon sellaisia yleisiä normeja, jotka eivät, hyvästä tarkoituksestaan huolimatta, palvelekaan kaikkien etuja – vaan jättävät toiset yksilöt joko syrjityiksi, tai sitten pakotetuiksi muuttamaan ulospäin näkyvää toimintaansa. Sanotaan että kukaan ihminen ei ole saari, ja on aivan totta, että jollemme tosiaan halua muuttaa omavaraisiksi viljelijöiksi jonnekin korpeen, yhteiskunnan odotukset vaikuttavat väkisinkin toimintaamme.

Mitä tässä sitten voi tehdä? No, loppupäätelmäsi kanssa olen aivan samaa mieltä: tehdään asioita toisin ja lopetetaan turhanpäiväinen miellyttäminen ja kiltteys. Tämäkin vuori kyllä siirtyy, mutta vain lapiollinen kerrallaan. ;)

Irina kirjoitti...

Oho! Ihan samoja asioita mietiskelin minä eilen omalla tahollani. Minä olin tuo raisu ja äänekäs - ja tykkäsin matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta! Menestyinkin. Usko itseen kuitenkin loppui yo-kirjoitusten jälkeen. Enkä tiedä olenko myöhemmin yrittänyt raisuuttani tappaa tietoisesti vai onko se tullut iän ja kasvamisen myötä (yhteiskunnan ja ympäristön painostuksessa?).

Tuosta tutkimuksesta lukiessani mietin, mitenköhän on perheissä, joissa lapsia on vain yhdestä sukupuolesta. Tapahtuuko tyttö-/poikakouluilmiö?

Kriisi kirjoitti...

Olin pienenä hankala oppilas. Olin aina kyselemässä miksi jokin on niin tai näin, yli ja ohi kirjan perusselitysten. Kolmannesta luokasta eteenpäin alkoivat todelliset kahnaukset, kun opettajiksi tuli pari entistä kansakoulunopettajaa, joilla oli ilmeisesti vielä vanhakantainen "tieto kaadetaan hiljaisten lasten päähän"-asenne opetukseen.

En pienenä koskaan oikein ymmärtänyt mitä tein väärin. Kieltämättä aloin myös lintsailla ja laiminlyödä aineita, joista tuli muutenkin aina näpeille, kun "opiskelin väärin ja en ollut kiinnostunut olennaisesta".

Vasta myöhemmin aikuisena olen ryhtynyt miettimään, että olinko sittenkään oikeasti niin kovin vaikea lapsi, vai olinko vain väärää sukupuolta.

Suurimmat ongelmat syntyivät yleensä naispuolisten yli nelikymppisten opettajien kanssa.

Muistan lämmöllä lukion miespuolisen historianopettajani kannustuksen. Hänellä olisi ollut kaikki syy ja oikeus syyllistää poikamaisen laiskaa tyttöoppilastaan. Totesi kuitenkin vain, että ei uskonut minun mistään päästötodistuksen arvosanasta ollut koskaan kiinnostunutkaan. Tähtäsin hyviin yo-ravien arvosanoihin, ja ilmesesti hissanopessa oli lähes ainoana miestä myöntämään sen riittävän määrätietoiselle _ihmiselle_.

Sukupuolijuttu on vähän vaikea homma. Se hilluu pinnan alla niin, että sen voi helposti olla noteeraamatta jos ei ole "feministisesti suuntautunut oikeuksiensa puolustaja".

Toisaalta välillä joutuu miettimään aikuisenakin, että kuinka moni vaikeus johtuu myös sukupuolestani, ei vain vittumaisesta asenteesta. Tuntuu tilastollisesti epätodennäköiseltä, että ei olisi tullut sukupuolensa takia syrjityksi, vaikkei sitä itse olisikaan sinisilmäisenä idealistina tullut panneeksi merkille.

Poliittisesti korrektissa yhteiskunnassa kun kuitenkin on suurimmaksi osaksi opittu vaikenemaan sukupuolen mukaan arvottamisesta, vaikka sitä kuitenkaan harjoitettaneen monissa asioissa ihan samaan tapaan kuin ennenkin.

Kirsti kirjoitti...

Minä olen muuten käynyt tyttökoulua. Ja olen jälkeenpäin ajatellut, että se oli kyllä hyväksi, koska siellä ei tullut sitä jakoa, että äänekkäät ja vaikeastihallittavat pojat vievät opettajan huomion sillä välin kun kiltit tytöt tuhertavat kiltisti läksyjensä parissa. Nyt se jako meni enemmän temperamentin mukaan. Oli tunnollisia suorittajia ja sitten oli äänekkäitä rämäpäitä. Tipulan tytöillä olikin Porissa kauhea maine, niitä vähän pelättiin suorastaan. Olivat eri kastia kuin yhteiskoulun hienohelmat.

 
Clicky Web Analytics