*
On syksy ja rakkaus nukkuu
liian, liian hiljaa.
Tuuli ajaa lehtiä pimeään,
päivisin valo hajoaa ajatuksen
mahdottomuuteen, sinisiin pilviin.
Minä kuljen lyhyitä päiviä pientä labyrinttiäni
edes ja takaisin, sinne ja tänne
alusta loppuun ja takaisin
enkä tiedä osaisinko pois.
On syksy ja kaipuu asuu
repaleisilla oksilla.
Mustat ojat virtaavat vettä,
kaivot asvaltissa pimeitä ovia
painajaisiin, lapsuuden satuihin.
Minä nukun raskaita unia yksin labyrintissäni
kynttilä palaen, ikkunassa
heijastukset häilähtelevät
kuin odotus avaraan valkoiseen.
*
perjantaina, lokakuuta 20, 2006
Runotorstain syksyssä
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Jos minun tunnelmani syksystä voisi pukea runoksi, se olisi tässä. Kiitos.
Hieno rytmi, kiva kaari, upea runo. Pidin erityisesti alusta ja tästä kohdasta:
kaivot asvaltissa pimeitä ovia
painajaisiin, lapsuuden satuihin
Tätä täytyykin jäädä makustelemaan. Kiitos!
Kiitos ajatuksestasi, allyalias. Minä olen joskus ajatellut, että varmaankin moni tuntee syksyllä samoin, minun tietämättäni. On mukavaa löytää kohtalotoveri. :)
Kiitos, Kukkis. Kylläpä minä saankin tänään mukavaa palautetta. :)
Tuttuja tunnelmia. Pidin.
Lähetä kommentti