Sikamiehet ja prinsessat

Blogistania on kumma paikka. Täällä (samoin kuin monilla yleisillä keskustelupalstoilla) aiheet liikkuvat usein akselilla mies-nainen, hyvä-paha, ja edelliset liitetään sitten jälkimmäisiin varioiden puhujasta riippuen. Olen tullut usein ihmetelleeksi kaikkea tätä massiivista luokittelun tarvetta. Pari esimerkkiä, joiden piirteitä kummankin sukupuolen kirjoittajat tuntuvat ajoittain tukevan teksteissään:

1. Prinsessat: sipsuttelevat ja kettuilevat kaunottaret (ainakin omasta mielestään), jotka haluavat naiseutta ymmärtävän machomiehen, joka on samalla herkkis mutta kuitenkin niin butch. Prinsessoihin liitetään monia negatiivisia piirteitä, kuten miesten tunteiden tallaaminen piikkikoron alle, draamahakuisuus ja huomion jano. Hyvä puoli heissä kuitenkin on se, että he ovat hyvännäköisiä talutettavia ja halvan moraalinsa takia lopulta helppoja, kunhan iskijä on oikea pelimies, joka osaa juonia homman oikein. AT-miehet toki eivät tästä ilosta pääse osalliseksi, ja siksi halveksuvatkin näitä prinsessoja yli kaiken. Prinsessat pistävät viattomat kerran-liikaa-soittaneet herrasmiehet vankilaan ahdistelusyytteillä, ja ajavat herkät miehet itsemurhiin ja nauravat päälle - manikyyrissä tästäkin saa hyvän anekdootin.

2. Sikamiehet: ns. pelimiehet, joille sanayhdistelmä naiset + kunnioitus aiheuttaa ivallisen naurunrämäkän. He esineellistävät koko naissukupuolen pelkäksi osien yhdistelmäksi ja vihaavat kaikkia naisia. Siksi he pettävät ja valehtelevat jatkuvasti eivätkä voi kokea mitään vilpitöntä myönteistä tunnetta yhtäkään naista kohtaan. He voivat olla liukasliikkeisiä donjuaneja, jotka imartelevat naisen suohon, vaikka muualla odottaa jo vaimo ja muutama tyttöystävä, tai macholla ja tylyllä olemuksellaan naisten polvet notkauttavia yksinäisiä susia, jotka kuitenkin harjoittavat koko suhteen ajan henkistä väkivaltaa ja siirtyvät pian taas seuraavaan naiseen, jättäen murretut pikkunaiset keräämään elämänsä palasia. Blogistaniassa saa helposti sellaisen kuvan, että tätä tyyppiä on hakkaajaraiskaajan(4) lisäksi miesten enemmistö.

3. Psykonartut: Ärsyttävät hyökkääjä-ämmät, jotka täysin ilman syytä käyvät viattomien miesraukkojen kimppuun ja puristavat heidän kiveksensä lyttyyn pelkällä ajatuksen voimalla. He keksivät jatkuvasti ihan omasta päästään kaikkia mielikuvituksellisia syytöksiä, jotka kohdistuvat poikkeuksetta koko miessukupuoleen. Nämä kaameat femakot nauraa räkättävät kuin äijät ja taputtelevat toisiaan selkään kaikkien miesvihaajakirjoitusten alla, toisin kuin naisia haukkuvien kirjoitusten alla keskustelevat miehet, jotka vain puolustavat ahdinkoon joutunutta miestoveria. Psykonartuilla ei ole minkäänlaista huumorin-, ironian- eikä suhteellisuudentajua, vaan he paisuttelevat kaikki pikkujutut megalomaanisiin mittasuhteisiin. He ovat joko lesboja tai sinkkuja, koska eihän kukaan oikea mies tällaista ämmää voi kestää. Prinsessoilla ja psykonartuilla voi lisäksi olla yhteisiä piirteitä, kuten miesten väkivaltaisuuden liioittelu ja miehiään hakkaavien naisten huimien kotiväkivaltalukujen kaunistelu.

4. Hakkaajaraiskaajat: Vaimoaan vuosikausia piilossa hakkaava kirkkoherra, naapurin alkoholisti-Pera joka pistää avokkia turpaan joka keskiviikko ja lauantai, lenkkipoluilla kyttäävät huppupäiset hirviöt ja Aamulehden pikku-uutisen mainitsema koko perheen teurastaja-isä kuuluvat kaikki tähän laajaan luokkaan, joka on Blogistanian toinen yleisin mieslajike.

5. Hyvä jätkä –tyttö: On itseironinen ja huumorintajuinen, reipas ja rehellinen, puhuu suoraan ja tekee niin kuin lupaa, on siis sopivasti "niin kuin miehet". Ei sorru mihinkään naismaisen vilpilliseen pelaamiseen, kieroiluun ja teeskentelyyn. Tämä tyttö on hyvä jätkä ja ansaitsee siten miesten kunnioituksen. Edellä luetellut ominaisuudet ovat kuitenkin "miesten sukupuolityypillisten ominaisuuksien" monopolin piirissä, ja siksi pitääkin varoa, ettei nainen kuitenkaan ole liian hyvä jätkä, ettei häneltä vain katoa naisellisuus ja viehätysvoima, ja sen mukana miesystävät. Hyvä jätkä –tytön on syytä muistaa pitää hametta riittävän usein ja välillä käyttäytyä sopivan heikosti ja naisellisesti, eikä nauraa missään nimessä liian äänekkäästi, varsinkaan humalassa. Jos jätkämäisyys menee liian pitkälle, Hyvä jätkä –tyttö voi yhtäkkiä muuttua lesboksi.

6. Herkkismies: Kannattaa tasa-arvoa ja uskoo, että ei tarkoittaa ei, ja tästä syystä onkin tuomittu ikuiseen ATM-luokkaan. Naisellehan ei tällainen sälli kelpaa, koska naiset haluavat pelkästään machoja pelimiehiä, jotka ottavat eivätkä kysele. Herkkismies nai itsenäisen naisen, jää koti-isäksi, tiskaa ja pyykkää kaiket päivät, ei käy kavereiden kanssa kaljalla vaan pelaa mieluummin vaimon kanssa Scrabblea. Hän siemaisee ajoittaisen punaviinilasillisensa kauniisti vaimon kanssa kynttilänvalossa, lukien samalla Shakespearen sonetteja. Naista ei kuitenkaan tällainen OIKEASTI tyydytä, vaan hän lähtee heti ensimmäisen machon pölynimurikauppiaan matkaan ja jättää herkkiksen itkemään lohduttomasti.

Keitä nämä tyypit ovat? Me kaikki olemme kuulleet heistä juttuja, mutta en minä ainakaan tunne heistä yhtäkään. Tunnetko sinä? Oikeasti? Täällä netissä heitä tuntuisi piisaavan, mutta todellisuudessa en tunne yhtäkään tällaista ihmistä. Olisiko sittenkin niin, että tämä ruutu on hiukan liian lattea voidakseen muodostaa kolmiulotteista ja todellisuuspohjaista kuvaa ihmisistä tekstien takana?

Tässä oli toki vain muutamia näistä yleisimmistä luokista. Näistäkin kuitenkin jo huomaa, kuinka todellisuudentaju näin karikatyyrisen pelkistetyssä maailmassa (internetissä) hämärtyy, ja ihmiset alkavat edustaa toistensa mielessä huonoja sarjakuvia: paperinukkeja, jotka ovat yksipuolisia ja samalla kaavalla tuotettuja, persoonattomia ja teennäisiä. Huonoja sarjakuvia siinä mielessä, että nämä kuvat eivät sisällä lainkaan ironiaa, vaan ne otetaan täysin vakavissaan – ne ovat totuus ja koko totuus. Näitä kuvia toistelemalla me samalla opetamme itseämme ottamaan ennakkoluulomme yhä vakavammin, uskomaan niihin yhä tiukemmin, ja etääntyminen ”vastapuolesta” alkaa, barrikadit kootaan valmiiksi ja niille noustaan, tajuamatta itsekään missä vaiheessa meistä tuli näin vihaisia, näin vihaavia. Kiistely vie mennessään, etsivä löytää väitteillensä tukea aina jostakin, kukaan tai mikään ei kohtaa, asioita ei haluta järjestää eikä sopia. Halutaan voittaa, tajuamatta että lopullinen voitto voi olla vain toisen osapuolen häviäminen – omankin tuhon siemen.

Monet hyvät sarjakuvat tekevät usein ennakkoluuloista parodiaa (Viivi ja Wagner etc.), ja paljastavat täten niiden heikkouden ja perustelemattomuuden tavalla, joka on helppo hyväksyä, ja joka saa lukijan nauramaan vastaaville piirteille myös itsessään. Toisinaan parodia voi paljastaa itsessämme piirteitä joita emme ehkä halua itsessämme nähdä – on kuitenkin hyvin vapauttavaa saada tilaisuus nauraa omille heikkouksillemme. Tämä on mielestäni sarjakuvallisuuden yksi erikoisominaisuuksista, asia jossa se onnistuu ehkä paremmin (tai helpommin) kuin moni muu tyylikeino. Vastaavia ovat vaikkapa satiiriset/komedialliset näytelmät ja elokuvat. Toisinaan se onnistuu romaanikirjallisuudessakin, esimerkkinä vaikkapa Arto Paasilinnan kerrontatyyli. Satiiri esiintyy kuitenkin aika harvoin esim. laululyriikoissa, saati runoudessa (nykyään?). Tilausta sille olisi.

Me otamme itsemme aivan liian vakavasti. Siksi jokainen pienikin tölväisy voi olla liikaa, kun vaivoin koossa pitämämme rakennelma omasta täydellisyydestä horjahtaa. Korttitalo uhkaa sortua, ja me hyökkäämme. Huumorintaju, omasta itsestämme leikin laskeminen, edes salaa yksin, on se pehmeä alusta, jolle on hyvä pudota siitä tornista, jonne olemme itsemme sulkeneet.