lauantaina, tammikuuta 28, 2006

Jonnekin muualle

Luin Jenni-Juulian kirjoituksesta ”Ei meidän naapuriin” alkunsa saanutta keskustelua, ja muistin taas, kuinka minua ihmetyttää moni asia tässä nimby-ilmiössä (pdf). (Ilmiö sinänsä on minulle tuttu, mutta nyt vasta sain sille nimityksen, kiitos Kauran ja Jenni-Juulian.) Ylipäänsä siinä, kuinka me pyrimme eristämään kaiken erilaisen omasta kokemuspiiristämme. En nyt tiedä liittyykö tämä juttuni nyt nimenomaisesti tuohon kehitysvamma-keskusteluun, mutta se sivuaa sitäkin kyllä.

Meidän firmassamme on työssä ainakin yksi kehitysvammainen ihminen, joka on sivumennen sanoen aivan ihana ja ahkera työntekijä. En ymmärrä, miksi hän ei olisi ihanteellinen työkaveri ja naapuri minun naapuriini hän saisi muuttaa vaikka heti. Minusta parantaisi jokaista työympäristöä ja naapurustoa se, että jokainen tuntisi ainakin yhden jollakin tavalla vammautuneen ihmisen henkilökohtaisesti. Tai ylipäänsä minkä tahansa ennakkoluulojensa kohteen.

Uskoisin että olisi sangen vaikeaa pitää kiinni ennakkoluuloistaan, jos lähellä on juuri sellainen ihminen, jota on arastellut, eikä hän sitten olekaan sellainen kuin ennakkoluulot sanelevat. Harvat ovat. En muutenkaan oikein ymmärrä, että miksi pitäisi arastella jollakin tavalla erilaisia ihmisiä, olivat nämä sitten vammaisia, mielenterveysongelmaisia, homoseksuaalisia, masentuneita, ujoja, ylipainoisia, anorektisia tai vaikka sitten vain mielipiteiltään eri maata.

Kaikkihan me olemme erilaisia jollakin tavalla. Joltakin puuttuu ruumiinosa, toiselta itsevarmuus. Emme ajattele niin kuin asia on, että meissä kaikissa on jotakin vikaa tai jotakin erilaista: Yksi rakastaa salaa omaa sukupuoltaan, toinen kärsii kliinisestä depressiosta, kolmas ei pysty olemaan vakoilematta naapuriensa tekemisiä, neljäs naukkailee salaa yksin iltaisin. Arkoja kohtia on kaikilla niin monenlaisia. Mikä tekee meidän erilaisuuksistamme parempia kuin muiden? En ole vielä tavannut ketään joka ei olisi jotenkin erikoinen, jotenkin satutettu. Elämän tai muiden ihmisten toimesta.

Jokainen ihminen kokee joskus elämässään vaikeuksia syystä tai toisesta. Mikä meissä ihmisissä sitten on, kun haluamme väen vängällä niputtaa omat ongelmamme johonkin ihan eri ryhmään kuin muiden ongelmat. Ikään kuin vaikkapa oma lääkehoitoa vaativa depressiokausi olisi jotenkin "parempi sairaus" kuin naapuri, joka on vammautunut liikenneonnettomuudessa. Tai niin kuin oma tai perheen sairaus olisi jotenkin kunniallisempaa kuin työtoverin kehitysvamma. Tällaisiahan me olemme, viallisia ja ylpeitä. En oikein ymmärrä miksi olemme niin sokeita itsemme ja armottomia toistemme suhteen. Emmekö uskalla kohdata omaa heikkouttamme muissa ihmisissä? Pitääkö kaikkien muiden olla vahvoja, jotta meillä voisi olla heikko hetki? Emmekö luota siihen, että heikkokin kanssaihminen voi olla silti meille turvallinen ystävä, olkapää? Miksi meidän kaikkien pitää kärsiä surumme ja vikamme yksin ja salaa?

Ja auta armias kun joku ei enää voi kätkeä erilaisuuttaan: sairastuu masennukseen ja menee hoitoon, alkoholisoituu niin ettei pysty enää normaalielämään, murehtii kuolleitaan niin että itkee julkisesti. Skitsofrenia puhkeaa, onnettomuus vie työkyvyn tai hivuttava sairaus vie pitkäaikaishoitoon. Etäinen naapuri paljastuukin tutustuttaessa kehitysvammaiseksi tai hiv-positiiviseksi. Me käännymme yhtenä rintamana häntä vastaan, osoitamme häntä ja sanomme: En koskaan pitänytkään hänestä. Hän oli aina vähän omituinen. Tuommoiset pitäisi laittaa johonkin muualle. Mistä sen tietää mitä ne tekee. Mitä jos se tarttuu? Ei meidän lasten lähelle saa tuollaisia päästää. En minä vain koskaan.

Toisten erilaisuus näkyy helpommin kuin toisten. On helpompi hyväksyä salainen ”vika” kuin näkyvä vamma tai julkituotu erilaisuus. Pidämme ihmisistä kunnes pääsemme kyllin lähelle ja tutustumme heidän omanlaatuisuuteensa (sic). Juuri silloin kun meillä olisi tilaisuus todella ystävystyä ja samalla paljastaa toiselle, hyväksyä itsekin omat arat puolemme, me käännymmekin pois. Yksin.

Erillään on helpompaa. Tai niin me ainakin sanomme itsellemme, kun on liian hiljaista.

8 kommenttia:

Rita Maestra kirjoitti...

Helevetin hyvä kirjoitus! Ja mielettömän hieno blogialusta ja kello - heh heh - aivan kuin minun blogissani.

Kaura kirjoitti...

Aah, ihanaa lukea näin hyviä kirjoituksia tästä aiheesta, vaikka raastavaakin. Tuosta tarttumisesta tuli mieleeni se MLL:n (olihan se MLL:n?) mainos, jossa äiti vei vammatonta lastaan etäälle Down-lapsesta. Siinä tuumattiin, ettei vammaisuus tartu, paitsi asennevammaisuus. Tai jotain sinne päin. (Äh, muisti on hatara, mutta ajatus, se on tärkee.)

Wilhelmiina kirjoitti...

Joo, voi harmi etten ole nähnyt tuota mainosta. Se pitäisi laittaa johonkin sivulle esiin ja pysyvästi. Tämä asiahan tästä tuskin mihinkään vanhenee.

Sinuahan Kaura minä tästä kirjoituksesta saan kiittää, ja J-J:tä, koska saitte minut ajattelemaan asiaa. Että kiitos.

LL kirjoitti...

"Hippa". Liity vaatekerhoon ja kerro, mitä sinulla on ylläsi.

"Tehtävänanto: Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

Wilhelmiina kirjoitti...

Heip! Kylläpä minua nyt haastetaan. Eilen juuri Bitten haastoi minut tähän edellisessä merkinnässä ja vastasin siihen siinä samalla.

No, menköön uusiksi: tänään ylläni on vaaleansininen poolopaita ja punaiset housut ja melkein kaikki asianmukaiset alusvaatteetkin. Ja sukat, joista toinen on keltainen ja toinen sininen. Tänään asuni taitaa olla vähän tuommoinen erikoinen väriyhdistelmä. :D

Tänään, samoin kuin eilen, haastan vain kaikki jotka haluavat osallistua. Kaikki meemien ystävät, vaatemeemiä kehiin! ;)

Kops kirjoitti...

Nimesin blogisi neljän kauneimman joukkoon tämänpäiväisessä postauksessani.
29.1.

Marimba kirjoitti...

Aamen!

Mietinpä vain, olisikohan tuossa viallisten torjumisessa pikkiriikkisen sitä biologian susilaumaa, joka haluaa karkottaa laumalle haitalliset yksilöt. Itsehän sitä on tietysti heikkouksineen laumalle vain avuksi, kulkee tuo ajatus. Hm.

LL kirjoitti...

Kun Kops jakoi Kultaisen Kopsin, tuli sellainen olo, että aika olisi otollinen meemin herättämisestä henkiin.

Tehtävänä on valita kymmenen blogia, joiden nimi herätti sinussa huomion; hilpeyttä; kuulosti kauniilta tai kiinnostusta muuten vain. Kyseessä on siis valinta nimen- ei sisällön tai ulkoasun perusteella.

Onnittele valitsemiasi blogeja nimestä ja valitse meemille jatkaja.


Saat siis, Mina von, lisää pähkinöitä purtavaksesi.

 
Clicky Web Analytics