Pappa ja lehtinen

Viime viikolla odotin bussia, kun eteeni tupsahti vanha herra uskonnollinen lehtinen kädessään. Hän, arvattavastikin, tarjosi minulle pelastusta ja oli aloittamassa litaniaansa, kun sanoin hänelle vain ystävällisesti: ”Mulla on jo vakaumukset kunnossa, kiitos vaan”. No, ei siinä mitään, miekkonen jatkoi matkaa eteenpäin, ja pysähtyi – samalla pysäkillä istuvan ehkä kahdeksan- tai kymmenvuotiaan, epävarman oloisen lettipäisen tytön eteen.
”Haluaisitko kuulla Jeesuksesta?” hän aloitti ja tarjosi lehtistä. Tyttö kieltäytyi, mutta mies tyrkytti sen hänelle kuitenkin. ”Oletkos sinä tyttö rukoillut koskaan? Onkos sinulla tapana lukea runoja?” (Tyttö mutisi jotakin arasti.) ”Tuletkos kuuntelemaan sanaa meidän ryhmään, kokoonnumme joka viikko, tule meidän kanssa! Siellä voi laulaakin! Tässä on sinulle kasetti, ota ja kuuntele!” (Tyttö sopersi hämmentyneesti, ettei hänellä ollut kasettisoitinta, joten mies otti kasetin vastentahtoisesti takaisin – onneksi ei ollut CD:tä.) Mies jatkoi: ”Jeesus on ainoa pelastaja – ovatkos vanhempasi kertoneet sinulle, että elämä ei kuulepas lopukaan kuolemaan, jos on ottanut Jeesuksen sydämeensä?”

Hän jatkoi saarnaamista, ja astuin lähemmäs tyrmistyneenä ukon käytöksestä. Juuri, kun olin aikeissa sanoa hänelle: ”Hei, nyt riittää! Eiköhän se ole lapsen vanhempien asia kertoa näistä asioista jos se on heistä tarpeen.” – Mies yllättäen käänsikin selkänsä ja jatkoi mitään sanomatta matkaansa. Joko hän vaistosi, että jutulle oli juuri tulossa tyly loppu, tai sitten hän vain pääsi spiikkinsä loppuun.

Tuntui pahalta katsoa, kun tyttö hetken lehtistä käänneltyään ja luettuaan taitteli sen ja laittoi hitaasti reppuunsa. En tiennyt, pitäisikö hänelle sanoa, ettei hänen olisi pakko pitää sitä, jos hän ei halua. Että hän voi hyvällä omallatunnolla heittää sen roskiin. Sitten ajattelin, kuinka ison keskustelun paikka tämä oli, ja tiesin sen olevan sellainen, joka hänen täytyisi käydä vanhempiensa kanssa. Että pelkkä lause toiselta vieraalta ihmiseltä ei riittäisi kuittaamaan kaikkia miehen väitteistä herääviä kysymyksiä. Ja toivoin todella, että hän laittoi lehtisen laukkuunsa näyttääkseen sitä vanhemmilleen ja kysyäkseen siitä, jotta nämä tietäisivät puhua asiasta, oman vakaumuksensa mukaan. Ennen kaikkea toivoin, että hän kertoisi asiasta edes jollekin, eikä vain yksin jäisi miettimään tuota kuolema-asiaa ja syntejä ja helvettiin joutumista, mistä näissä lehtisissä tunnetusti propagoidaan.

Kaikkea sitä lapsi joutuu nykyään kohtaamaan, useimmiten yksin. Voi vain toivoa, että vanhemmat saavat tietää asioista, joista he varmaankin haluaisivat lasta neuvoa. Onneksi lapset yleensä yrittävät kertoa mieltään vaivaavista asioista.

Itse olen kuitenkin tyrmistynyt tuon vanhan miehen käytöksestä. Kyllä minä ymmärrän, että hän uskoo olevansa oikeassa ja tekevänsä lapselle vain palveluksen yrittämällä ”pelastaa hänen sielunsa saatanalta” ja niin edelleen, mutta jumankeuta: lapsille ei saarnata! Ihan oikeasti, hei, vaikka kuinka olisitte mielestänne oikeassa.

Lapsi ei kenties ole Tabula Rasa (= valkoinen taulu, so. kaikkien vapaasti maalattavissa), mutta on takuuvarmaa, että hänellä ei ole keinoja käsitellä vieraita ja pelottavia asioita, kuten helvetti-väitteitä ja muuta semmoista, niin kuin aikuisilla. Kuinka monta tarinaa mekin olemme kuulleet pelottavien aikuisten varomattomien puheiden aiheuttamista traumoista! Lapsella ei ole sellaista järkevää seulontajärjestelmää, joka aikuisella erottaa pelkät väitteet perustelluista faktoista ja kykenee kaiken oppimansa avulla ajattelemaan asiaa loogisesti; siis tekemään informoidun päätöksen asiasta – kuten nyt vaikkapa siitä, että liittyisikö uskonnolliseen yhteisöön ja ryhtyisikö hihhuliksi. (Anteeksi kaikille hihhuleille, vakuutan, että käytän sanaa nyt lempeässä ja hyväksyvässä mielessä.) Ei kai suomalainen uskonnollinen yhteisö halua liittää ketään riveihinsä pelottelemalla lasta, joka ei pelkoa kykene käsittelemään, vaan jonka mieli on vielä pehmeä ja altis vieraidenkin muokkaukselle? (Ei, en minä ollut ironinen, vaikka tajuankin että voisin sanoa tämän myös sarkasmin värittämällä äänellä.) Ja täysin varmaa lienee, että yksikään uskonnollinen yhteisö täällä ei halua raivostuneiden vanhempien julkista hyökkäystä heidän alaikäistä lastaan väkisin käännyttäneitä yksilöitä vastaan. Sanoilla kuten ”aivopesu” ja ”lasten pelottelu” on minun tuttavapiirissäni ainakin aika huono kaiku.

Tiedänhän minä, että Suomi on täynnä uskonnollisia kokouksia, jossa lapset ovat perheensä mukana. Meidänkin kulmilla on kyllä tällainen uskonnollinen keskus, jonka pihassa joinakin iltoina parveilevat kymmenet ja taas kymmenet teini-ikäiset jonkinlaisessa nuorisoseurassa. Ei se minusta oikein ole, mutta sen nyt vain on minun vakaumukseni: Että lapsia ei saisi käännyttää, vaan tällaiset päätökset pitäisi tehdä jokaisen ikiomasta aloitteesta, ilman ulkopuolelta tulevaa painostusta (edes vanhemmilta) – mieluiten vasta aikuisena, kun aivot ovat kehittyneet tekemään perusteltuja ja tietoon perustuvia päätöksiä.

Psykologian näkökulmasta ymmärrän myös, että joskus täysivaltainen uskoon hurahtaminen ON yksilön kannalta täysin perusteltu ja looginen päätös, vaikka sitten alitajuinenkin. Siihen voi olla monia hyviä syitä, joista moni voi todella olla hurahtajalle täysin konkreettinen pelastus, joko fyysisessä tai psyykkisessä mielessä. Kannatan sitä aivan lämpimästi, tilanteissa joissa näin todella on. Ja uskon, että uskonto voi monelle tuoda paljon iloa ja tyydytystä elämään aivan aidosti, ja tehdä joistain ihmisistä paljon mukavampia kuin he ehkä muuten olisivat. Uskon myös, että moni näistä nuorista on ihan itse halunnut mennä näihin kokouksiin. Mutta eivät kaikki. Eivätkä kaikki oikeista syistä.

However, täysin varma minä olen siitä, että lapsia ei saa käännyttää kysymättä ensin lupaa heidän vanhemmiltaan. Se, että uskoo olevansa täysin oikeassa ja tekevänsä toiselle vain palveluksen, ei anna oikeutta muokata puolustuskyvyttömän lapsen mieltä haluamaansa suuntaan. Ei edes tällaisessa intohimoja herättävässä ja kansan kahtia jakavassa asiassa kuin uskonnon edut sielunelämälle. Ei edes, vaikka uskoisi pelastavansa sillä toisen sielun. Tuskinpa kenenkään jumala haluaa lahjaksi sielua, jota ei ole vapaaehtoisesti itse annettu.

Vai mitä?