sunnuntaina, helmikuuta 26, 2006

Pappa ja lehtinen

Viime viikolla odotin bussia, kun eteeni tupsahti vanha herra uskonnollinen lehtinen kädessään. Hän, arvattavastikin, tarjosi minulle pelastusta ja oli aloittamassa litaniaansa, kun sanoin hänelle vain ystävällisesti: ”Mulla on jo vakaumukset kunnossa, kiitos vaan”. No, ei siinä mitään, miekkonen jatkoi matkaa eteenpäin, ja pysähtyi – samalla pysäkillä istuvan ehkä kahdeksan- tai kymmenvuotiaan, epävarman oloisen lettipäisen tytön eteen.
”Haluaisitko kuulla Jeesuksesta?” hän aloitti ja tarjosi lehtistä. Tyttö kieltäytyi, mutta mies tyrkytti sen hänelle kuitenkin. ”Oletkos sinä tyttö rukoillut koskaan? Onkos sinulla tapana lukea runoja?” (Tyttö mutisi jotakin arasti.) ”Tuletkos kuuntelemaan sanaa meidän ryhmään, kokoonnumme joka viikko, tule meidän kanssa! Siellä voi laulaakin! Tässä on sinulle kasetti, ota ja kuuntele!” (Tyttö sopersi hämmentyneesti, ettei hänellä ollut kasettisoitinta, joten mies otti kasetin vastentahtoisesti takaisin – onneksi ei ollut CD:tä.) Mies jatkoi: ”Jeesus on ainoa pelastaja – ovatkos vanhempasi kertoneet sinulle, että elämä ei kuulepas lopukaan kuolemaan, jos on ottanut Jeesuksen sydämeensä?”

Hän jatkoi saarnaamista, ja astuin lähemmäs tyrmistyneenä ukon käytöksestä. Juuri, kun olin aikeissa sanoa hänelle: ”Hei, nyt riittää! Eiköhän se ole lapsen vanhempien asia kertoa näistä asioista jos se on heistä tarpeen.” – Mies yllättäen käänsikin selkänsä ja jatkoi mitään sanomatta matkaansa. Joko hän vaistosi, että jutulle oli juuri tulossa tyly loppu, tai sitten hän vain pääsi spiikkinsä loppuun.

Tuntui pahalta katsoa, kun tyttö hetken lehtistä käänneltyään ja luettuaan taitteli sen ja laittoi hitaasti reppuunsa. En tiennyt, pitäisikö hänelle sanoa, ettei hänen olisi pakko pitää sitä, jos hän ei halua. Että hän voi hyvällä omallatunnolla heittää sen roskiin. Sitten ajattelin, kuinka ison keskustelun paikka tämä oli, ja tiesin sen olevan sellainen, joka hänen täytyisi käydä vanhempiensa kanssa. Että pelkkä lause toiselta vieraalta ihmiseltä ei riittäisi kuittaamaan kaikkia miehen väitteistä herääviä kysymyksiä. Ja toivoin todella, että hän laittoi lehtisen laukkuunsa näyttääkseen sitä vanhemmilleen ja kysyäkseen siitä, jotta nämä tietäisivät puhua asiasta, oman vakaumuksensa mukaan. Ennen kaikkea toivoin, että hän kertoisi asiasta edes jollekin, eikä vain yksin jäisi miettimään tuota kuolema-asiaa ja syntejä ja helvettiin joutumista, mistä näissä lehtisissä tunnetusti propagoidaan.

Kaikkea sitä lapsi joutuu nykyään kohtaamaan, useimmiten yksin. Voi vain toivoa, että vanhemmat saavat tietää asioista, joista he varmaankin haluaisivat lasta neuvoa. Onneksi lapset yleensä yrittävät kertoa mieltään vaivaavista asioista.

Itse olen kuitenkin tyrmistynyt tuon vanhan miehen käytöksestä. Kyllä minä ymmärrän, että hän uskoo olevansa oikeassa ja tekevänsä lapselle vain palveluksen yrittämällä ”pelastaa hänen sielunsa saatanalta” ja niin edelleen, mutta jumankeuta: lapsille ei saarnata! Ihan oikeasti, hei, vaikka kuinka olisitte mielestänne oikeassa.

Lapsi ei kenties ole Tabula Rasa (= valkoinen taulu, so. kaikkien vapaasti maalattavissa), mutta on takuuvarmaa, että hänellä ei ole keinoja käsitellä vieraita ja pelottavia asioita, kuten helvetti-väitteitä ja muuta semmoista, niin kuin aikuisilla. Kuinka monta tarinaa mekin olemme kuulleet pelottavien aikuisten varomattomien puheiden aiheuttamista traumoista! Lapsella ei ole sellaista järkevää seulontajärjestelmää, joka aikuisella erottaa pelkät väitteet perustelluista faktoista ja kykenee kaiken oppimansa avulla ajattelemaan asiaa loogisesti; siis tekemään informoidun päätöksen asiasta – kuten nyt vaikkapa siitä, että liittyisikö uskonnolliseen yhteisöön ja ryhtyisikö hihhuliksi. (Anteeksi kaikille hihhuleille, vakuutan, että käytän sanaa nyt lempeässä ja hyväksyvässä mielessä.) Ei kai suomalainen uskonnollinen yhteisö halua liittää ketään riveihinsä pelottelemalla lasta, joka ei pelkoa kykene käsittelemään, vaan jonka mieli on vielä pehmeä ja altis vieraidenkin muokkaukselle? (Ei, en minä ollut ironinen, vaikka tajuankin että voisin sanoa tämän myös sarkasmin värittämällä äänellä.) Ja täysin varmaa lienee, että yksikään uskonnollinen yhteisö täällä ei halua raivostuneiden vanhempien julkista hyökkäystä heidän alaikäistä lastaan väkisin käännyttäneitä yksilöitä vastaan. Sanoilla kuten ”aivopesu” ja ”lasten pelottelu” on minun tuttavapiirissäni ainakin aika huono kaiku.

Tiedänhän minä, että Suomi on täynnä uskonnollisia kokouksia, jossa lapset ovat perheensä mukana. Meidänkin kulmilla on kyllä tällainen uskonnollinen keskus, jonka pihassa joinakin iltoina parveilevat kymmenet ja taas kymmenet teini-ikäiset jonkinlaisessa nuorisoseurassa. Ei se minusta oikein ole, mutta sen nyt vain on minun vakaumukseni: Että lapsia ei saisi käännyttää, vaan tällaiset päätökset pitäisi tehdä jokaisen ikiomasta aloitteesta, ilman ulkopuolelta tulevaa painostusta (edes vanhemmilta) – mieluiten vasta aikuisena, kun aivot ovat kehittyneet tekemään perusteltuja ja tietoon perustuvia päätöksiä.

Psykologian näkökulmasta ymmärrän myös, että joskus täysivaltainen uskoon hurahtaminen ON yksilön kannalta täysin perusteltu ja looginen päätös, vaikka sitten alitajuinenkin. Siihen voi olla monia hyviä syitä, joista moni voi todella olla hurahtajalle täysin konkreettinen pelastus, joko fyysisessä tai psyykkisessä mielessä. Kannatan sitä aivan lämpimästi, tilanteissa joissa näin todella on. Ja uskon, että uskonto voi monelle tuoda paljon iloa ja tyydytystä elämään aivan aidosti, ja tehdä joistain ihmisistä paljon mukavampia kuin he ehkä muuten olisivat. Uskon myös, että moni näistä nuorista on ihan itse halunnut mennä näihin kokouksiin. Mutta eivät kaikki. Eivätkä kaikki oikeista syistä.

However, täysin varma minä olen siitä, että lapsia ei saa käännyttää kysymättä ensin lupaa heidän vanhemmiltaan. Se, että uskoo olevansa täysin oikeassa ja tekevänsä toiselle vain palveluksen, ei anna oikeutta muokata puolustuskyvyttömän lapsen mieltä haluamaansa suuntaan. Ei edes tällaisessa intohimoja herättävässä ja kansan kahtia jakavassa asiassa kuin uskonnon edut sielunelämälle. Ei edes, vaikka uskoisi pelastavansa sillä toisen sielun. Tuskinpa kenenkään jumala haluaa lahjaksi sielua, jota ei ole vapaaehtoisesti itse annettu.

Vai mitä?

4 kommenttia:

Marimba kirjoitti...

Monet uskonnot kyllä tarjoavat perhe-etuna kaikkien läheisten pelastusta samaan hintaan. Hurjimmat pelastavat kaupan päälle vielä jo majan majoille menneet sukulaiset.

Nähdäkseni toisen voi ilmoittaa pelastukseen yhtä lailla varmoilla tsäänsseillä kuin missikisan karsintaan. Ehdokas itse kumminkin päättää osallistuuko vai ei.

Anonyymi kirjoitti...

Mielestäni lapset joutuvat tänä päivänä muutenkin aikuistumaan aivan liian varhain, ei heille tarvitsi enää uskontoa alkaa tuputtamaan noin varhaisessa vaiheessa.

Ehtivät ihan varmasti halutessaan hurahtaa sitten aikuisiällä.

Susienne kirjoitti...

Kiitos hyvin pohdiskellusta postauksesta!

Olen aika varma, että tiedän kyseisen herrasmiehen kaduiltamme. Tuntomerkit täsmäävät ja setä on kohtuullisen sinnikäs. Olen itse täyshihhuli, mutta katuevankelioinnin kanssa on aika tukalaa minullakin! Minusta kiireiset kadut eivät sovi "elämän ja kuoleman kysymyksille" enkä voi sietää ihmisiin kohdistuvaa hengellistä väkivaltaa. Lapset ainakin pitäisi säästää kuvaamaltasi toiminnalta.

Tuollaiset kohtaamiset saattavat jättää ikuiset traumat iankaikkisuususkon sijaan. Ja se on harmi! Uskonnon varjolla turmellaan aivan liikaa ihmisten omaa ajattelua ja pilataan etsimisen ja löytämisen riemua. Tästä aiheestasi riittäisi itselläni angstattavaa vaikka kuinka, mutta nyt tyydyn vain sanomaan KIITOS! Tuputusta vastaan pitäisi uskaltaa nousta, kohteliaasti tietysti, mutta ei sitä minusta tarvitse sietää.

Näin mouhosi toisinaan kanssakristittyjään häpeävä Susienne-munmo :)

Anonyymi kirjoitti...

Olipa se ikävä tilanne.

Miehen käytös vaikutti häirinnältä, vaikka hänellä olisi ollut kuinka hyvä tarkoitus. Olisin mennyt heti hänen luokseen ja ystävällisesti pyytänyt häntä jättämään lapset rauhaan. Aikuinenkin kokee vastaavan stressaavana - ja tarpeettomana.

Nykyaikana ihminen saa tietää kaikista maailmankatsomuksista erilaisista tiedotusvälineistä. Tilanne ei ole sama kuin muinoin, jolloin informaatio piti julistaa kaduilla ja teillä kiertäen.

Kaduilla pitäisi olla rauha. Mieluiten mahdollisimman vähän mitään muitakaan mainoksia. Suurkaupungissa on muutenkin liikaa stressiä.

Kuljin kahdeksan vuotta metrolla töihin täällä Helsingissä. Rautatieaseman metroportaiden vieressä seisoi kaikki ne vuodet sama vanha tuimailmeinen nainen pitäen kädessään mainosta omasta uskonnollisesta ryhmästään. Se oli minusta hyvin stressaavaa. Koin sen henkisenä väkivaltana.

Toisen portaan vieressä seisoi toinen, hiukan vähemmän stressaava tyyppi. Aloin käyttää niitä portaita. Minun oli pakko käyttää julkisia kulkuneuvoja. Huomaan, että nykyään nämä ihmiset eivät enää saa seisoa portaiden vieressä.

Lapsista: lapsi ei kasva tyhjiössä. Hän omaksuu vanhempiensa ja lähiyhteisönsä maailmankuvan, vaikka aikuiset eivät puhuisi siitä - usein varsinkin silloin. Meillä aikuisilla on kaikilla oma maailmankatsomuksemme, mutta meidän ei tule pakottaa sitä edes lapsillemme.

Olen itse tavallinen suomalainen luterilainen. Koen puolestani sen stressaavana, että minua vedetään vastuuseen mitä oudoimpien (mm. jollakin tavoin kristinuskoa sivuavien) uskonnollisten ryhmien menettelystä, sillä ihmisillä alkaa olla Suomessakin hyvin heikot tiedot uskonnoista.

Oman uskonnon ja muiden uskontojen tuntemus olisi entistä tärkeämpi nykyään, kun ollaan kanssakäymisissä muiden kulttuurien kanssa koko ajan.

Blogisisko/Pirkko

Hyvää naistenpäivää!

 
Clicky Web Analytics