Pyynikillä

Sunnuntaina, kun suurin osa kansasta oli luultavasti äänestämässä, kävin juuri ennen auringonlaskua Pyynikin näkötornilla ottamassa muutaman kuvan. Inspiraation siihen tarjosi Ilona.



Näkötornissa on kylmää ja liukasta - onneksi tasannetta ympäröi kunnon muuri, johon saattaa tukea kameran (ja itsensä). Sormet kangistuvat kylmästä nopeasti, hansikkaat tekevät kuvaamisesta kömpelöä, tuuli puhaltaa silmiin niin että kohta ne vuotavat vettä. Tuntuu hassulta itkeä kuvatessaan, on vaikeaa tarkentaa.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa hotelli Scandic Rosendahl, jolla on kuulemma hyvä uimaranta. Kesällä se on täynnä ihmisiä, aamusta yöhön saakka.

Jäätynyt Pyhäjärvi on kuin suuri autio kenttä, jolle kukaan ei ole uskaltanut rakentaa. Talvisella kävelylenkillä jokunen vuosi sitten luulin sitä pelloksi - kunnes mies osoitti nauraen kumollaan olevia soutuveneitä ja kysyi, lähdetäänkö pellolle vähän soutelemaan.


Tampere on mielessäni metsien ja tehtaiden kaupunki, jossa teollisuus ja luonto sovittautuvat toistensa lomaan oudossa sopusoinnussa. Tammerkoskea ja vesivoimalaitosta ei enää voi erottaa toisistaan - ne ovat yhtä: tiili ja vesi, putoavien massojen pauhina, pakkasessa kohoava höyry ja kävelysillat, jotka piirtyvät taustalle. Tehtaiden höyry kohoaa taivaalla kuin me valmistaisimme pilviä.




Näsinneula näkyy miltei kaikkialta, siitä on tullut merkki. Katse hakeutuu piikkiin pakottomasti: se on yksinäinen torni kaukaisuudessa, vilkkuva valo joka kertoo millaista säätä sopii odottaa.

Kun sen näkee piirtyvän taustalla, tietää olevansa siellä missä pitääkin.






Joskus Pyynikillä kävellessä voi unohtaa olevansa kaupungin keskellä. On vain polkuja ja metsää, linnunlaulua ja askelten ääni. Yllättäen ollaan keskellä puutalokylää rinteellä.

Jyrkät polut ja natisevat rappuset vievät alas Pyhäjärven rantaan. Talot ovat erivärisiä, tulee Irlanti mieleen. Rapistuneet ikkunanpokat ja pitsiverhot ovat osa maisemaa samoin kuin portaat ja jylhä järvenselkä. On ahdasta, kotoisaa - ja samalla katse hakeutuu kaukaisuuteen horisontissa, missä järvi ja kaukainen ranta kohtaavat. Kaukaisuus ei tunnu miltään todelliselta paikalta. Aurinko laskee, tuntuu kuin pitäisi lähteä - jonnekin, tietämättä minne.

Tuuli puhaltaa kylmästi, mieli palaa nykyhetkeen. Pimenee hiljakseen, on palattava alas rappusia, jotka on rakennettu liian kauan sitten, liian jyrkiksi. Rappusten alla odottaa ylös tulijoita, pieni lapsi isänsä sylissä kyselee tornista ja portaista, isä lupaa kantaa hänet ylös. Liukkain kengin pitää rappusia tulla alas varovasti, vaikka siellä odotetaan.

Jonnekin muualle

Luin Jenni-Juulian kirjoituksesta ”Ei meidän naapuriin” alkunsa saanutta keskustelua, ja muistin taas, kuinka minua ihmetyttää moni asia tässä nimby-ilmiössä (pdf). (Ilmiö sinänsä on minulle tuttu, mutta nyt vasta sain sille nimityksen, kiitos Kauran ja Jenni-Juulian.) Ylipäänsä siinä, kuinka me pyrimme eristämään kaiken erilaisen omasta kokemuspiiristämme. En nyt tiedä liittyykö tämä juttuni nyt nimenomaisesti tuohon kehitysvamma-keskusteluun, mutta se sivuaa sitäkin kyllä.

Meidän firmassamme on työssä ainakin yksi kehitysvammainen ihminen, joka on sivumennen sanoen aivan ihana ja ahkera työntekijä. En ymmärrä, miksi hän ei olisi ihanteellinen työkaveri ja naapuri – minun naapuriini hän saisi muuttaa vaikka heti. Minusta parantaisi jokaista työympäristöä ja naapurustoa se, että jokainen tuntisi ainakin yhden jollakin tavalla vammautuneen ihmisen henkilökohtaisesti. Tai ylipäänsä minkä tahansa ennakkoluulojensa kohteen.

Uskoisin että olisi sangen vaikeaa pitää kiinni ennakkoluuloistaan, jos lähellä on juuri sellainen ihminen, jota on arastellut, eikä hän sitten olekaan sellainen kuin ennakkoluulot sanelevat. Harvat ovat. En muutenkaan oikein ymmärrä, että miksi pitäisi arastella jollakin tavalla erilaisia ihmisiä, olivat nämä sitten vammaisia, mielenterveysongelmaisia, homoseksuaalisia, masentuneita, ujoja, ylipainoisia, anorektisia tai vaikka sitten vain mielipiteiltään eri maata.

Kaikkihan me olemme erilaisia jollakin tavalla. Joltakin puuttuu ruumiinosa, toiselta itsevarmuus. Emme ajattele niin kuin asia on, että meissä kaikissa on jotakin vikaa tai jotakin erilaista: Yksi rakastaa salaa omaa sukupuoltaan, toinen kärsii kliinisestä depressiosta, kolmas ei pysty olemaan vakoilematta naapuriensa tekemisiä, neljäs naukkailee salaa yksin iltaisin. Arkoja kohtia on kaikilla niin monenlaisia. Mikä tekee meidän erilaisuuksistamme parempia kuin muiden? En ole vielä tavannut ketään joka ei olisi jotenkin erikoinen, jotenkin satutettu. Elämän tai muiden ihmisten toimesta.

Jokainen ihminen kokee joskus elämässään vaikeuksia syystä tai toisesta. Mikä meissä ihmisissä sitten on, kun haluamme väen vängällä niputtaa omat ongelmamme johonkin ihan eri ryhmään kuin muiden ongelmat. Ikään kuin vaikkapa oma lääkehoitoa vaativa depressiokausi olisi jotenkin "parempi sairaus" kuin naapuri, joka on vammautunut liikenneonnettomuudessa. Tai niin kuin oma tai perheen sairaus olisi jotenkin kunniallisempaa kuin työtoverin kehitysvamma. Tällaisiahan me olemme, viallisia ja ylpeitä. En oikein ymmärrä miksi olemme niin sokeita itsemme ja armottomia toistemme suhteen. Emmekö uskalla kohdata omaa heikkouttamme muissa ihmisissä? Pitääkö kaikkien muiden olla vahvoja, jotta meillä voisi olla heikko hetki? Emmekö luota siihen, että heikkokin kanssaihminen voi olla silti meille turvallinen ystävä, olkapää? Miksi meidän kaikkien pitää kärsiä surumme ja vikamme yksin ja salaa?

Ja auta armias kun joku ei enää voi kätkeä erilaisuuttaan: sairastuu masennukseen ja menee hoitoon, alkoholisoituu niin ettei pysty enää normaalielämään, murehtii kuolleitaan niin että itkee julkisesti. Skitsofrenia puhkeaa, onnettomuus vie työkyvyn tai hivuttava sairaus vie pitkäaikaishoitoon. Etäinen naapuri paljastuukin tutustuttaessa kehitysvammaiseksi tai hiv-positiiviseksi. Me käännymme yhtenä rintamana häntä vastaan, osoitamme häntä ja sanomme: En koskaan pitänytkään hänestä. Hän oli aina vähän omituinen. Tuommoiset pitäisi laittaa johonkin muualle. Mistä sen tietää mitä ne tekee. Mitä jos se tarttuu? Ei meidän lasten lähelle saa tuollaisia päästää. En minä vain koskaan.

Toisten erilaisuus näkyy helpommin kuin toisten. On helpompi hyväksyä salainen ”vika” kuin näkyvä vamma tai julkituotu erilaisuus. Pidämme ihmisistä kunnes pääsemme kyllin lähelle ja tutustumme heidän omanlaatuisuuteensa (sic). Juuri silloin kun meillä olisi tilaisuus todella ystävystyä ja samalla paljastaa toiselle, hyväksyä itsekin omat arat puolemme, me käännymmekin pois. Yksin.

Erillään on helpompaa. Tai niin me ainakin sanomme itsellemme, kun on liian hiljaista.

Urheiluhullu

Ei sillä, että se mikään salaisuus olisi ollut, mutta nytpä tiedätte. ;)

Seuraava perustuu tositapahtumiin, mutta minun hataran muistini kautta. Osa keskustelusta on ”sinnepäin” ja suuri osa puheesta kaiken välissä on jo unohtunut. Tässä kuitenkin tarina. Se on subjektiivinen ja osin fiktiivinenkin, niin kuin ihmisten kertomat tarinat elämästään ovat. Antakaa se minulle anteeksi.

Odotin eilen tyypilliseen tapaani bussia kotimatkalla töistä, kuunnellen musiikkia kuten aina, tuijotellen hajamielisesti talojen kattoja ja pimenevää taivasta, kun huomasin sivusilmällä ohitseni pysäkille pyrähtävän miekkosen. Keski-ikäinen, pipo päässä, tummat vaatteet. Pikkuhiljaa aloin aistia jonkinlaista levotonta lähestymispyrkimystä, hän siirrähteli pikku askelin lähemmäs, kumartuen pikkuisen kuin haluten sanoa jotakin. Hänen ensimmäistä lausettaan en kuullut, ja laitoin musiikin pois.

”Anteeksi, mitä että?”
”Valitsivat sitten suomalaisen sinne!”
”Ahha... että minne?”
”Olympialaisiin!”
”Olympialaisiin?”
”Valitsivat suomalaisen hiihtäjän!”
”Juu juu.”
”Minäkin olen hiihtänyt, nääs, jonkun verran nuorena! Paljon, kisoissakin!”

Nyökyttelin. Hän sylkäisi sivuunsa niin, että jouduin pyyhkäisemään pärskeet poskeltani. (Tuuleen ei muuten kannata sylkäistä, ihan vinkkinä.) Olisin kaiketi voinut tässä kohtaa vetäistä torjuvan naaman ylleni (”tommonen outo, puhuu mulle, ja ihan mitä sattuu”) ja nyrpistellyt hänet pois, mutta hän oli kiinnostava.

”Enemmän minä olen kuitenkin tuota juossut!”
(Hän tosiaan puhui huutomerkin kanssa, innostuneesti ja nopeasti, paljon nopeammin kuin tämän lukeminen kestää.)
”Juossut?”
”Pitkänmatkanjuoksua! Kyllä. Se on kuule kovaa hommaa se, vaatii kestävyyttä! Kerrankin kun olin suunnistamassa suunnistusjoukkueen kanssa, ne olivat kovia juoksemaan – määrätyllä tavalla eri asia kuin pitkänmatkanjuoksu, siinä joutuu määrätyllä tavalla harjoittamaan eri lihaksia. Juoksentelemaan metsässä! Pirun nopeita kavereita, ihan erilaista kuin pitkänmatkanjuoksu! Määrätyllä tavalla se on tosiaan erilaista kuin se minun juoksuni!” Hän elehti pienin hilpein elein, vilkuillen iloisesti.

Lisää nyökyttelyä. Hymyilin, mies oli positiivisuuden ruumiillistuma, vähän outo, mutta hauska. Nenä oli Gerard Depardieun luokkaa, hieno perunamainen ilmestys. Vilkkaat silmät ja tapa syljeskellä jatkuvasti sivulleen. Puhe ei katkennut sekuntia pidemmäksi ajaksi.

”Jääkiekkojoukkueessa oli kova jätkä se, tuli köniin kyllä, määrätyllä tavalla joutuu tekemään nääs ratkaisun siinä, kun pelaa, voi nääs tulla semmoinen tilanne, pitää päättää siinä, mitä tekee. Määrätyllä tavalla se on kova laji, muuten kyllä ihan mukava, mutta pitää tehdä ratkaisu, että mitä tekee siinä tilanteessa. Että taklaako! Minä en tykänny siitä sitten, mutta maksoin kyllä potut pottuina sille, myöhemmin! Pistin kunnolla takasin (painissa tai jossakin kontaktilajissa tms, en muista enää, sekosin laskuissa jo kuunnellessani), kyllä siinä tuli maksettua potut pottuina, sille ja sille toiselle kaverille. Oli nöyrää poikaa sekin, sitten. Niin, määrätyllä tavalla erilainen laji kumminkin.”
”Juu, varmasti.” Hymyilin vain kauniisti ja ajattelin, että vähemmän urheilua ymmärtävää kuuntelijaa et olisi veikkonen voinut löytää. Joku muu olisi voinut pysyä kärryilläkin.

Hän jatkoi. Urheilulajista toiseen, tyypistä toiseen. Lauseet olivat sellaisia lyhyitä, tarkentamattomia, kun puhutaan perheenjäsenelle, jolle riittää kun sanoo: ”Se mies siitä elokuvasta, joka meni sinne, mikässenyolikaan, juttuun?” (”Joo, niin se just!” sanoisi äitini, joka arvaa heti.) Ikään kuin suurin osa lauseen kertovasta osasta olisi jäänyt pois ja jäljelle olisivat jääneet vain sanat, jotka viittaavat siihen. Lopulta lauseiden sisältö ei enää tuntunut olennaiselta, vaan vain se, että siinä me vain juttelimme, kaksi tuntematonta, iloisesti virnistellen, ilman mitään syytä. Olimme olemassa toistemme maailmassa, hetken verran, poikkeuksellisesti.

Pidin tuosta nopeasti puhuvasta kaverista, joka selvästi ei liikoja miettinyt, mitä ihmiset hänen seurallisesta juttelustaan ajattelevat. Oliko outo vai ei, en tiedä. Mielenkiintoinen joka tapauksessa. Keskustelu oli surrealistisella tavalla hauska. Kohta tuli hänen bussinsa ja hän lähti. Jatkuukohan sama litania bussissa työpaikalla, harrastuksissa?

Bussiin mennessään hän vielä kääntyi, puhuen urheilusta viimeiseen hetkeen, nikkasi silmää ja virnisti, ja huikkasi: ”Terve! Hyvää uutta vuotta!”
”Samoin!” huikkasin ja heilautin. Jäin seisomaan pysäkille virnistellen ja jatkoin hyvällä tuulella koko bussimatkan kotiin.

Saisi Suomessa olla lisääkin vähän outoja, hassuja ihmisiä. Tai vaikka tavallisiakin, juttelevia. Tosiaan kannattaisi jutella enemmän tuntemattomille, se voi olla hyvinkin antoisaa ja ilostuttavaa. Minulle ainakin oli.

Terveisiä vaan urheiluhullulle! :)

Omituinen

Tämähän on tietysti jo vanhentunut juttu ja niin passé, mutta laitanpa minäkin muistiin, jottei unohtuisi, etten minäkään ihan normaali ole. Onkohan kukaan sitä edes luullut... anyone? Kaverit… hei, kaverit?

No niin.

1. Pidän verhoja aina kiinni. Tiedän, ettei ketään takuulla voisi vähempää kiinnostaa minun olohuoneessa edestakaisin kävelevä hahmoni, mutta aina se vain vastustamattomasti häiritsee, jos ulkona on pimeää ja sisällä valo. Minusta alkaa tuntua, että olen akvaariossa. Ja koska olen niin hajamielinen, en oikeastaan koskaan muista avata verhoja päivänvalon aikana. (Paitsi kun tulee vieraita.) Mikä tietysti voi johtua siitäkin, että olen niin harvoin päivänvalon aikaan sekä kotona että hereillä. Mikä tuokin minut toiseen omituisuuteeni.

2. Jos voin, valvon yöt ja nukun päivät. Nyt, kun joudun työn takia pysymään suht ”normaalissa” vuorokausirytmissä, en oikein voi noudattaa luonnollista rytmiäni – mutta jos kirjastoalalle joskus tulevat yövuorot, niin veikkoset; pistäkää mulle se graveyard shift! Normaali vuorokauteni on pidempi kuin 24 tuntia: valvon tilaisuuden tullen joka päivä pidempään. En vain ole väsynyt, ennen kuin olen valvonut 18-22 tuntia. Mikä tarkoittaisi siis sitä, että joko tulen toimeen 2-6 tunnin yöunilla tai nukkumaanmeno siirtyy joka päivä eteenpäin. Toisaalta nukun kyllä mieluusti 9-13 tuntia kerralla. (Tähänhän tarvittaisiin siis 27-35 tuntia pitkä vuorokausi.) Nykyään pakotan itseni nukkumaan niin ajoissa, että ehdin nukkua (ainakin melkein) kuusi tuntia. Mieluiten menisin nukkumaan aamuisin.

3. Lempielokuvani on edelleenkin Yksin Kotona (ja jatko-osa 2). Ne kuuluvat Virallisiin Jouluelokuviini. Kun Macauley Culkin kasvoi isoksi, olin hyvin pettynyt. Sen toisen pojan näyttelemiin jatko-osiin päin en edes sylkäise.

4. Olen kirja- ja kielinipo. Vieraisilla aakkostan kirjahyllyjen kirjat (yleensä kysyn toki ensin luvan). Korjaan kirjoitusvirheet tuttavieni teksteissä ja bongailen estottoman vahingoniloisesti kirjoitusvirheet lehdissä, televisiossa ja kirjoissa. Olen lähettänyt kirjan toimittajalle palautetta, jossa listaan ja ruodin kaikki kirjassa esiintyneet painovirheet. Ne korjattiin seuraavaan painokseen, ja kirjasta lähetettiin minulle kiitoksena kappale. Olen luetteloinut tietokoneelle kirjahyllyni kirjat (joita on yli 300 – en pysy enää mukana, koska ostan niitä jatkuvasti lisää), sisältäen myös kirjojen alkuperäisnimet, julkaisuvuodet yms. nippelitiedot. Ylipäänsä luetteloin kaikkea mahdollista osoitteistoista valokuviin.

5. Saatan kyynelehtiä uutisia lukiessani tai kuullessani hyviä asioita. Olen kyynelehtinyt mm. human interest –jutulle, jossa kerrottiin jonkun kissasta. Se ei sisältänyt mitään surullista. Ylipäänsä monet maailman hienot asiat saavat minut köhimään ja räpyttelemään villisti, toivoen ettei kukaan huomaa. Olen sentimentaalinen!

Niin. Olisi niitä kai lisääkin, mutta pitäydyn siinä viidessä. Tästäkin varmaan on jo selvää, että olen tosiaan aika omituinen.

Ehkä ensi kerralla taas jotain järkevämpää. Tai sitten ei. Huomaan että perfektionismini juttujen sisällön suhteen nostaa julkaisukynnystäni suhteettoman korkeaksi. Olette ehkä huomanneet, että on ollut vähän hiljaista. En ole kuollut (edes virtuaalisesti), olen vain tehnyt liikaa töitä. Ehkä tyydynkin jatkossa vain kirjoittamaan mitä mieleen sattuu putkahtamaan. Tämähän on sentään blogi, vai mitä?