Kalentereita ja festivaaleja

Kuten mainitsin jo aiemmin, Viitapiiri on mukana porukassa, joka järjestää Elävän Kirjallisuuden Festivaalia (14.2.), ja meidät voikin löytää festarilta esim. Runotiskistä (runoja tilaustyönä 1 €/kpl) tai myyntitiskiltä, jossa myydään Viitapiirin Ikikalentereita (seinäkalenteri, jossa on joka kuukausiaukeamalla ajankohtaan sopiva runo- tai proosateksti).

Viitapiirin runoimproryhmä Muuntaja ja moni piirin jäsenkirjailijoista esiintyvät tapahtumassa joko Sampolassa tai iltaklubilla Telakalla. EKF-tapahtuma on kokonaan ilmainen ja täynnä mitä loistokkaimpia esiintyjiä (mm. Kristiina Wallin, Risto Ahti, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Johanna Sinisalo), joten sinne kannattaa ilman muuta tulla. Lisätietoa tapahtumasta ja esiintyjistä löydät festivaalin omilta sivuilta.

Iltaklubilla jaetaan myös vuosittainen Tiiliskivi-kirjallisuuspalkinto, jonka ehdokkaiden joukossa on tänä vuonna mm. Joona Kivirinta runokokoelmallaan Kymmenen vuoden päästä annamme lapsillemme nimet. Joona on minulle tuttu jo ajoiltaan Aukea.netin kirjallisuuspuolella, joten luonnollisestikin pidän peukkuja hänelle. Onnittelut Joonalle ansaitusta ehdokkuudesta!

Ikikalentereita Metson kahvilassa ja kirjakauppa Bukrassa!

Ilouutisia tamperelaisille runouden ja proosan ystäville: Ikikalentereita voi nykyään ostaa myös Tampereen pääkirjasto Metson yläkerran kahvilasta sekä kirjakauppa Bukrasta! Kalentereita löytyy Metson kahvilasta alustavasti ainakin 15.2. asti. Kalenterin hinta on 10 euroa, joten suuria investointeja koko vuoden kestävälle runouden ja proosan matkalle ei tarvitse tehdä.

Ikikalenteri on myös nimensä mukainen eli sitä voi käyttää minä tahansa vuonna tai vaikka joka vuosi – ei siis mitään kertakäyttötavaraa. Tekstejä kalenteriin ovat kirjoittaneet mm. kirjailijat Tuija Välipakka ja Ulla Vaarnamo sekä Pirkanmaan kirjoituskilpailun lyriikkasarjan toinen voittaja Teppo Paulasto. Kuva ja lisätietoja kalenterista Flickrissä.

Jos haluaa ostaa kalentereita useampia kappaleita, kannattaa tilata kalenterit suoraan Viitapiiriltä, jotta saa kolmen tai useamman kalenterin ostosta koituvan alennuksen. Kalentereita saa siis myös esimerkiksi minulta, sekä Elävän Kirjallisuuden Festivaalin myyntitiskiltä 14. helmikuuta.

Henkilökohtaista-osasto

Lupasin kertoa uusista kuulumisista, joten täältä pesee.

Viime aikoina olen lähinnä yrittänyt koostaa runoja kasaan jonkinlaiseksi käsikirjoituksen alustavan luonnoksen harjoitelmaksi ja se on, lievästi sanottuna, hyvin turhauttavaa hommaa. Mainitsen tästä vain siksi, että asian julistaminen pakottaa minut pitämään työn omassakin mielessäni, vaikka ajoittain mieluiten vain lakaisisin koko homman hiljaa maton alle.

Olen jo ohittanut aiemmin itselleni sorvaamani deadlinen ja annan sen itselleni anteeksi vain, koska erään henkilön kanssa sovittu palauteaika tästä – tällä hetkellä vasta oletetusta – tekstikasasta siirtyi myöhemmälle ajalle. Olen kuitenkin mestari unohtamaan kaikki työt siihen hetkeen asti, kun deadlineen on noin 3 tuntia ja mitään ei ole tehtynä, joten jos haluatte, voitte kaikki kiusata minua kyselemällä jatkuvasti, miten homma edistyy.

Ei sitä tiedä, siitä voi olla jopa hyötyä.

Pään seinään hakkaamisen lisäksi olen hääräillyt kaikenlaista kirjoittajayhdistys Viitapiirin mukana, tällä erää vara-pj:n ja EKF-yhteyshenkilön ominaisuudessa. Julkaisen vielä tänään uuden kirjoituksen, jossa kerron enemmän festivaaleista ja hiukan uusia uutisia Ikikalenterin saatavuudesta Tampereella, joten stay tuned. (En laita niitä tähän samaan kirjoitukseen, jottette saa teksteistäni lopullista lukuähkyä.)

Viitapiirin pitäisi myös lähiaikoina löytää yhdistyksen nettisivuille uusi, edullinen palveluntarjoaja, joten jos kenelläkään olisi ehdotuksia, niitä otetaan ilolla vastaan!

Tietenkään en osannut pitää näppejäni erossa siitäkään asiasta, vaan ilmoittauduin nettisivutyöryhmään ihan vapaaehtoisesti. En enää pysy mukana laskuissa, kuinka paljon aikaa kulutan erilaisiin vapaaehtoishommiin per kuukausi, mutta ainakin ne ovat kaikki hauskoja vapaaehtoishommia.

Muuta

Sikäli mikäli ketään kiinnostaa, olen viime aikoina katsonut joitakin erinomaisia elokuvia (kuten Guillermo Del Toron fantastinen Pan’s Labyrinth, tai oikeammin El laberinto del fauno – suosittelen!) ja lukenut putkeen todella, todella monta Terry Pratchettin kirjaa (älkää kysykö miksi – ehkä se on jonkinlainen virus). Jos teistä siis jossakin vaiheessa alkaa tuntua, että olen menettämässä kontaktini proosalliseen arkitodellisuuteen ja/tai höpisen jotakin maailmasta, joka matkaa neljän elefantin selässä, se johtuu vain liiallisesta kaunokirjallisuudesta. Pistäkää minut sitten vaikka riuskalle tietokirjallisuusdieetille – jota todennäköisesti kuitenkin tulen vastustamaan ankarasti. Varautukaa siihen.

Yritin myös katsoa Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa dvd:ltä, mutta kirjaston levyt olivat liian kuluneita tai heidän käyttämänsä hälytystekniikka aiheuttaa häiriöitä läppärissäni (kuulemma niillä voi olla sellainen vaikutus), sillä en saanut katsottua loppuun kuin yhden jakson. Kaikki muut menivät jumiin kesken jakson. Turhauttavaa!

Onneksi kuitenkin saan pikapuoliin omakseni boksin, josta löytyy Twin Peaks -sarja kokonaisuudessaan (kera erilaisten lisämateriaalien), joten olen tällä hetkellä todella onnellinen Twin Peaks -fani. Minulla on tosin nyt sellainen pulma, että aiemmin hankkimani Twin Peaksin 1. tuotantokausi muuttui samalla jotensakin ylimääräiseksi. Ei kukaan sattuisi tarvitsemaan sellaista?

Tässä kaikki Henkilökohtaista-osastolta tällä erää. Mukavaa maanantaita kaikille!

Päivän uutinen

STT:ltä mojova uutistujaus: Saksa vie minkeiltä lebensraumia.

Jotenkin sitä välillä ihmettelee, että uutisia pidetään jotenkin niin kauhean vakavana asiana. Loistavaa kieli-iloittelua uutisissa - tällaista lisää!

Luettavaa tarjolla!

Todennäköisesti monikaan teistä ei tiedä/muista/ole huomannut, että pyörin myös harrastussivusto Aukea.netissä kirjoittajapuolella, ja ylläpidän siellä jo viidettä vuotta Kirjallisuuden kuukausiteema -nimistä sarjaa, jossa kirjoitetaan noin kuukausittain jostakin ennalta määritellystä aiheesta. Nämä työt ilmestyvät sitten yhteisessä kokoelmassa, jossa lukijat voivat arvioida, kuinka erilaisilla tavoilla samaa aihetta voivat eri kirjoittajat käsitellä.

Kuukausiteema oli pitkään katkolla, koska Aukea.net kaatui jokin aika sitten niin pahasti, että koko sivusto oli rakennettava uudestaan. Nyt kun Aukea on taas päässyt kunnolla vauhtiin, kuukausiteematkin ovat palanneet entistä ehompina.

Tänään on julkaistu uuden Aukean ensimmäinen kirjallisuuspuolen kuukausiteemakokoelma, ja kirjoitusten aiheena on tällä kertaa Kuuhulluus. Kokoelmassa on 11 mielenkiintoista työtä eri tekijöiltä, joten jos aihe tuntuu kiinnostavalta, tervetuloa lukemaan!

Töiden kommentointi uudella Aukealla on rajoitettu rekisteröityjen käyttäjien oikeudeksi, mutta jos haluat, voit kommentoida (asiallisesti) kokoelmaa ja teemoja yleensäkin tämän kirjoituksen kommenttilaatikkoon. Sen verran rajoitan, että tekijöiden nimiä ei saa kommenttilaatikossa mainita, koska kaikki aukealaiset eivät halua nimiensä indeksoituvan Googleen ja muihin vastaaviin.

Otan myös mielelläni vastaan ideoita tulevien teemakokoelmien aiheiksi, jos haluatte sellaisia ehdottaa. Ja jos osallistuminen sattuisi kiinnostamaan, ei tarvitse muuta kuin rekisteröityä Aukealle - teemailuun saavat vapaasti osallistua ihan kaikki Aukea.netin jäsenet.

Mukavaa sunnuntain jatkoa!

Kirjavinkki

Tunnetko ihmisen, johon sopii yksi tai useampi näistä piirteistä:

- Hän on hurmaava ja jollakin tapaa lumoavan erityinen, mutta pidemmän päälle huomaa, että hän käyttää muita vain oman etunsa ajajina – hurmaavuus voi rakoilla yllättävänkin rajusti, jos joku sanoo hänelle ”ei”

- Hän saa sinut tuntemaan häneen tutustuessaan, että sinäkin olet jotenkin ihmeellinen hänen seurassaan, mutta lopulta huomaat, että imartelun tarkoitus on vain saada sinulta ihailua, hänen auransa kiillottamista.

- Hän joutuu usein käsittämättömästi riitoihin muiden ihmisten kanssa, mutta aina siksi, että nämä muut ihmiset ovat jotenkin kohdelleet häntä väärin, he vainoavat häntä tai vehkeilevät hänen selkänsä takana.

- Hän ei näytä omaavan omaatuntoa, mutta saa taitavasti lähipiirinsä tuntemaan häpeää milloin mistäkin. Loukkauksia voidaan jaella hymyillen, rakastavasti, huolestuneesti, asiallisesti ”huomauttaen”, usein myös rehellisyyden nimissä. Niiden tarkoitus on saada vastaanottaja häpeämään tai tuntemaan itsensä huonoksi, samalla kun niiden antaja säilyttää oman ystävällisyyden tai kunniallisuuden leimansa.

- Hän kohtelee muita kylmästi ja raivostuu helposti, jos ei saa kaikkea mitä haluaa. Raivo voi näkyä myös halveksuntana, syyllistämisenä, välien katkaisemisena tms.

- Hän saa toiset tuntemaan syyllisyyttä asioista, joita hän on tehnyt. Syyllinen on joka tapauksessa aina joku muu: jokin yritys, pomo, naapuri, kirkko, perhe, kaverit, kuka tahansa paitsi hän.

- Hän ei pysty tuntemaan empatiaa, asettumaan toisen ihmisen asemaan tai tunnistamaan muiden ihmisten tunteita tai tarpeita. Hän oppii kuitenkin käyttämään toisten heikkouksia taitavasti hyväkseen.

- Hän on vaativa luonne, ja odottaa kaikilta, että he tarjoavat hänelle sitä mitä hän haluaa, ilman kuitenkaan normaalia vastavuoroisuutta – ikään kuin kaikki olisivat jollain tapaa velkaa hänelle.

- Jos joku toinen menestyy, hän kiirehtii välittömästi estämään sitä, tai mitätöimään sen arvottomaksi, jos ei voi käyttää sitä oman arvonsa korostamiseen (esim. ottamalla työpaikalla kunnian toisten teoista).

- Hän vaikuttaa muita kohtaan ylimieliseltä ja ylemmyydentuntoiselta, eikä siedä arvostelua toiminnastaan.

Narsistiin voi törmätä työpaikalla, kirkossa, yhdistyksessä, harrastuksissa, koulussa – tai omassa lähipiirissä. Joissain tapauksissa tämä ihminen tulee myös pysymään elämässäsi, ja hänen kanssaan on pakko tulla toimeen. Täysimittaista narsistista persoonallisuushäiriötä esiintyy yhteiskunnassa vain parilla prosentilla, mutta narsistisia piirteitä esiintyy huomattavasti suuremmalla määrällä ihmisiä.

Narsismi syntyy varhaislapsuudessa, kun lapsen emotionaalisiin tarpeisiin ei vastata tai ne jopa kielletään (liika ankaruus tai välinpitämättömyys, lapsen käyttäminen omien emotionaalisten tarpeiden täyttäjänä, itsenäistymisen tukahduttaminen niin että lapsi ei pääse terveesti ”irti” vanhemmastaan jne.). Narsismi on lisäksi yleistymässä.

Narsistinen ilmapiiri voi myös työpaikalla, uskonnollisessa yhteisössä tai muussa ryhmässä, jos siellä olevalla narsistisella ihmisellä on riittävästi valtaa (ja valtaa narsisti haluaa). Asiaa ei auta se, että yhteiskunnassamme narsistiset piirteet ovat laajalti hyväksyttyjä ja jopa rohkaistuja, esim. yrityselämässä tai muussa yhteisössä, joka pyrkii menestymään. Koska narsisti on usein hyvin karismaattinen, narsismia esiintyy laajalti esim. uskonnollisessa herätysliikkeessä. Tällainen ympäristö houkuttelee narsistia, koska se tarjoaa narsistille niin paljon tilaisuuksia henkilöpalvontaan, ihailuun ja valtaan.

Miksi aina sinä? Narsismin seitsemän syntiä (kirj. Sandy Hotchkiss) on kirja, joka paitsi kertoo erilaisista narsismin ilmenemistavoista niin yhteiskunnallisella tasolla kuin yksittäisissä ihmisissäkin, myös siitä, miten narsistiset piirteet syntyvät varhaislapsuudessa, ja ennen kaikkea, kuinka narsistin kanssa voi tulla toimeen ilman että oma itsetunto on sen jälkeen riekaleina.

Jos törmäät usein narsismiin uskonnollisissa yhteisöissä, tai olet itse jonkin verran uskonnollinen, kannattaa lukea myös Raimo Mäkelän ohut kirja Naamiona terve mieli – Kuinka kohtaan luonnehäiriöisen. Se kertoo narsismista yleisestikin, mutta puhuu aika paljon uskonnollisista yhteisöistä ja uskonnon suhteesta narsismiin. Se myös kertoo, miten voi tulla toimeen sekä narsistin että omantuntonsa kanssa.

Ei enempää paperia, kiitos

Minua ärsyttää, että Suomessa verkkolehdet ovat niin takapajuisia. Mikä saa esim. Aamulehden ja Helsingin Sanomien verkkolehtien toimitukset kuvittelemaan, että lukija haluaa verkossa eteensä täsmälleen samannäköisen lärpäkkeen kuin paperilehtikin? Ettäkö haluaisin tiirailla suurennuslasilla juttujen johdantoja pienestä ikkunasta, jotta tietäisin haluanko lukea jutun? (Aamulehden sivun yllä leijuvat irto-otsikot eivät vakuuta selkeydellään nekään.) Ettäkö haluaisin odotella tuskastuttavan pitkiä latausaikoja, kun koko kopiolehden sivu mainoksineen ja kaikkineen latautuu ikkunaan kerralla? Mikä saa toimituksen kuvittelemaan, että pelkkä sivun kääntäminen saa verkossa kestää monta kymmentä sekuntia – laajakaistayhteydellä? Eikö ymmärretä, että vähänkin huononäköinen lukija ei näköislehteä pysty selaamaan, koska ei näe edes otsikoita, saati juttujen saatetekstejä? Ja näillä latausajoilla ei todellakaan tee mieli klikkailla jokaista uutista vain saadakseen selville mitä se koskee. Molempien sanomalehtien näköislehdet ovat niin vaikealukuisia, että ei edes kiinnosta yrittää lukea niitä.

Hesarissa lehden web-ystävällinen versio on muuten hyvä, mutta erilliseen ikkunaan aukeavien kuvien latauksien odottelu ei hirveästi kiinnosta, ja tekstikenttä on liian kapea ollakseen silmää miellyttävä. (Layout muuten kestää kyllä katselua, se on melko rauhallinen ja kauniin värinen.) Ennustan tosin, että näköislehden tultua käyttöön, tekijät haluavat pian luopua helposta versiosta. Siihen loppuukin minun lehdenlukuni.

Aamulehdessä edes otsikoita ei pääse näkemään maksamatta – ja kuka nyt sian säkissä ostaisi? Ei kenelläkään enää ole aikaa lukea lehteä joka päivä, kestotilauksena. Aamulehden kertalukuoikeudet ja ei-kestotilauksena maksettavat 10-100 kerran kortit ovat reilusti kalliimpia kuin Helsingin Sanomien vastaavat. Miinuksena vielä se, että toisin kuin Hesarissa, Aamulehdessä lukuaikaa on tasan siihen asti kun seuraava ilmestyy, ja vanhoja maksamiaan lehtiä ei sen jälkeen pääse vilkaisemaankaan. (Palvelintila vähissä, vai?) Hesarissa samaa lehteä saa sentään tihrustaa koko viikon.

Aamulehtikin on tainnut päästä tottumaan siihen, että vanhat, kunnon kestotilaajat pitävät lehteä pystyssä lopun ikäänsä, koska ”kyllähän se lehti pitää tulla”. No, mitäs sitten kun heitä ei enää ole? Hinta on taivaissa, paperilehti liian iso yhdenkään kodin sohvapöydälle ja verkkolehti aivan laaduton. Silloinko vasta aletaan miettiä, millä uusia asiakkaita saadaan? Niitä nuoria, tiedättehän, jotka ovat jo päässeet tottumaan toimiviin verkkopalveluihin, paperittomiin uutisiin ja halpoihin verkkohintoihin. Tai englanninkielisiin uutissivustoihin, jotka pelaavat mainiosti, ovat interaktiivisia, toimittavat multimediaa ja kaikki perustoiminnot saa käyttöönsä ihan ilmaiseksi.

Siinä eivät kuulkaa parin viikon kokeilujaksot ja kotiin joka viikko lähetettävät lippulappuset auta – on keksittävä jotakin hyödyllistä. Niin kuin nettiympäristöön istuva helppokäyttöinen rakenne, paperilehteä halvemmat verkkohinnat, internetsivuille laajennetut, videota, musiikkia yms. hyödyntävät feature-jutut kiinnostavimmista aiheista. Keskustelut, interaktiivinen viihde ja multimedia ylipäänsä ovat nykyään käytössä jo niin laajalti, että ilman ei oikein enää pysy mukana. On turha luottaa siihen, että paperilehden kokeilujakson myötä lukija ”jää koukkuun” niin että on ihan pakko tilata se sikamaisen kallis, liian suurikokoinen lehti, jota ei kuitenkaan ehdi lukea, ja jonka muodostamien paperivuorien raahaaminen paperinkeräykseen sattuu selkään ja omatuntoon. Paperilehteä en muutenkaan tilaisi missään nimessä, sillä ilmaisjakeluakin tulee kotiin jo niin hirveät määrät – en kaipaa yhtään enempää paperia kotiini. Uutisia on nykyään maailma täynnä. Digitaalisina.

Jonain päivänä paperilehtiä ei enää osteta. Missä silloin ovat Suomen laadukkaat verkkolehdet?

Erityistä kiitosta verkkolehdestään ansaitsee sympaattinen Turun Sanomat, jonka aineisto (pääosin, arvaan?) on kuvineen netissä vapaasti luettavissa. Ei mitään tympeitä näköislehtiä, vaan selkeästi verkkojulkaisun keinoin tehty laadukas uutis- ja ajankohtaissivusto. Iso plussa laajasta kulttuuriosastosta, jonka tietous ulottui tällä vilkaisulla ainakin Turusta Perniöön, Helsinkiin, Savonlinnaan ja Tampereelle asti. Sivuilla jutut eivät ole typistettyjä versioita oikean lehden materiaaleista, vaan aivan normaaleja helppolukuisia artikkeleita. Painettuun en ole verkkolehteä verrannut, joten en tiedä kuinka paljon niillä on eroa/yhteistä, mutta kyllä nämä uutiset minulle riittävät vallan mainiosti.

Vai mitä tuumaatte tästä kirjailijoiden blogikirjoittamista käsittelevästä artikkelista, jossa haastatellaan kirjailijoita Anita Konkka, Kirsti Ellilä ja Panu Rajala?

_

Mmm, kirjoja...

Viime aikoina olen ajatellut ja aikonut kirjoittaa niin pontevan velvollisuudentunnon vallassa, että seurauksena on ollut täysi kirjoittamattomuus. Sitten Tira nipisti ja nykäisi minut horroksestani, haastamalla minut me-me-me- (aivan niin, luulit oikein) meemiin. Tiedoksi annettakoon, että teos Fahrenheit 451 on minulle tuttu ainoastaan lyhyen, pinnallisen juonikuvauksen perusteella.

Olet joutunut Fahrenheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisit olla?
Fahrenheit 451:n maailmassa en haluaisi olla ainakaan kirja, mutta sanotaan, että jos onnistuisin välttämään rovion ja tulemaan sen sijaan luetuksi, en pitäisi ollenkaan pahana kohtalona olla vaikkapa Frances H. Burnettin The Secret Garden tai Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa.

Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?
Varmaankin pikkutyttönä kaikkiin salaperäisiin, mietteliäisiin hahmoihin. Ja tottakai sankariini Maija Poppaseen (ja ei, en tarkoita sillä tavalla). Toisaalta, olen kyllä toivonut että moni fiktiivinen mielenkiintoinen hahmo ei olisikaan fiktiivinen. Näistä muutamia vaikkapa maailman paras yksityisetsivä Hercule Poirot, Alabaman hullut -kirjan Peejoe (Mark Childress) ja Dolores Claiborne (Doloreksen tunnustus, Stephen King).

Mitä luet tällä hetkellä?
Runoja murteilla: Mee mummu ja muut (jossa on mukana ystäväni Oilin runoja), Carl Hiaasenin Koirankuria, Janet Fitchin Valkoinen Oleanteri, tylsääkin tylsempi "kauhu"kokoelma Murhaava Hollywood, Intohimosta rikokseen -dekkariantologia ja bussimatkalukemistona Janet Evanovichin näppärä To the Nines. Kirjahyllystä löytyy lisää kesken olevia, mutta niissä lukutauko on jo venynyt niin pitkäksi, etten voi sanoa lukevani niitä tällä hetkellä. Itsepäisyyttäni en kuitenkaan voi jättää kirjaa lopullisesti kesken.

Mikä on viimeisin kirja jonka ostit?
Varmaankin Seppo Jokisen Koskinen ja raadonsyöjä. Harmikseni en löytänyt kaikkein ensimmäistä Koskinen-kirjaa (Koskinen ja siimamies) - liekö sitä enää myynnissä missään. (Saakelin kirjakaupat pitävät valikoimissaan enää vastailmestyneitä opuksia, edes klassikkoja ei tahdo löytyä - hyvä, ettei eräs hölmistynyt kirjakaupanmyyjä tokaissut jokin aika sitten ääneen kasvoiltaan paistavaa ihmetystä: "...Charles Dickens?") Sitä edeltävät ostokset olivat 8 kirjaa, joiden joukossa mm. pari Jane Austenia, Douglas Adamsin Sielun pitkä pimeä teehetki, Paretskyn Muistin ansassa ja pari Zoé Valdés'n kirjaa.

Mikä on viimeisin lukemasi kirja?
Oili Vainion runokirja Häpp hiuka & Nicholas Evansin Tulisielut.

Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Maija Poppasen (tai sitten ihmemaan Liisan), Bo Carpelanin Elämä jota elät (salakuljettaisin muassa myös Taivaanmaalarin), Kirsi Kunnaksen Puut kantavat valoa, Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan ja vielä joku lukematon Hiaasenin tai Terry Pratchettin kirja. Hitto, jos joudun istumaan jollakin saarella vuosikaudet, haluan ainakin lukea jotakin hauskaa.

Kenen haluaisit jatkavan meemiä ja miksi?
Vaikea sanoa. Monet, joilta olisin sitä toivonut, ovat vastanneet jo. Laurin, Milan ja Turistin valinnat, toisaalta, olisi kiva tietää.

Henki & Elämä kirjamessut

Olin tänään tosiaan tuolla Henki & Elämä kirjamessuilla Finlaysonilla. Kirjoja tuli ostettua, mm. juuri se Finlandia-palkittu; kuka vielä muistaa mikä? Alla olevat kuvat ovat Murha Suomessa - kirjat ja todellisuus dekkaripaneelista Werstas -museon auditoriosta. Keskustelemassa kirjallisista murhista olivat dekkaristit Seppo Jokinen, Wexi Korhonen, Outi Pakkanen ja Matti Remes. Todellisuuspuolta valotti vuorostaan rikosylikomisario Ilkka Laasanen. Keskustelua oli juontamassa Aamulehden rikostoimittaja Pekka Parantainen.

Paneelissa selvisi mm. että kukaan kirjailijoista ei (onneksi) ollut todellisuudessa nähnyt ainuttakaan väkivaltaisesti kuollutta vainajaa, ja että rikosylikomisario Laasanen taas oli nähnyt niitä niin monta, ettei halunnut lähteä laskemaankaan. Jokaisella kirjailijalla on kuitenkin kuulemma alalla ystävä tai tuttava, jota voi aina konsultoida faktatietojen selvittämiseksi, esimerkiksi tämän tuikitärkeän seikan suhteen: Jos murhan uhri on maannut kuolleena lämpimässä asunnossa kolmisen päivää, minkä väriset täsmälleen hänen kasvonsa löydettäessä ovat? Tämäkin on yksi niitä asioita, joita ammattitaitoisen dekkaristin tulee jonkin kirjan suhteen todennäköisesti tietää. Harmi kyllä, keskustelijat eivät kertoneet kysymykseen vastausta. Eiköhän se tarvittaessa jostakin dekkarista löytyne.


Seppo Jokinen


Wexi Korhonen


Kaikki osallistujat


Outi Pakkanen, Matti Remes ja Seppo Jokinen


Wexi Korhonen ja rikosylikomisario Ilkka Laasanen
(nimi pöydän lapussa väärin kirjoitettu)


Niin mielenkiintoisia olivat keskustelut suomalaisen murhan luonteesta faktassa ja fiktiossa, että nytpä tulikin hyvä syy tutustua kunnolla ylläolevien kirjailijoiden tuotoksiin.

Kirjallinen kymppi

Koska kirjoittaminen on muutenkin pakkomielteeni, ajattelin kiusata teitä tällaisella ärsyttävällä kyselyllä. Laitan kysymykset vielä listana alle. Olisi kiva tietää. :)

1. Milloin opit lukemaan? Miten?
Noin nelivuotiaana. Maitopurkeista.

2. Osaatko tavuttaa?
Juuri ja juuri. Osasin lukea kouluun mennessä joten tavutus jäi vähälle huomiolle (”…mä mitää hiton tavuja tässä enää tartte!”). Asian johdosta tankarunoilu on tuottanut aikoinaan hiukan onkeelmia. Onneksi on olemassa jokaisen haiku- ja tankarunoilijan pelastusasema: Teppo Pihlajamäen Haikueditori. :)

3. Kuka piittaa siitä, ovatko kielioppi ja yhdyssanat oikein? Miksi?
Minä ja muut nillittäjät. Virheet pomppivat ärsyttävästi silmiini, yhä enenevässä määrin myös mainoksissa, tiedotteissa ja jopa mediassa. Mitä varten ne ihmiset käyvät vuosikaudet koulua? Jotta he voisivat lausua uutisissa kökön englismin: ”Pitkässä juoksussa tämä vaikuttaa…”

Ja kirjailijoiksi aikovat harrastelijat: pääseekö haudankaivajaksi jos ei osaa käyttää lapiota? Otetaanko Nokialle töihin, jollei osaa käyttää kännykkää? Saako kirjan julkaistua, jos ei ole vaivautunut opettelemaan työvälinettään = omaa kieltään?

Tietenkin epäviralliset yhteydet ovat asia erikseen – messarissa, päiväkirjablogeissa, meileissä, muuten vaan-runoissa ja -kirjoituksissa, foorumeissa tms. toimitusta kaipaamattomassa viestinnässä ei varmastikaan ole tarkoituksenmukaista kantaa huolta kieliasusta. Pääasia että viesti tulee tekstistä jotenkuten ilmi. ;) Joskin, jos haluaa olla vakuuttava, oikea kieliasu kirjoituksessa luo luultavasti voimakkaamman mielikuvan pätevyydestä kuin nimeen ympätty titteli. Tällaisia me ihmiset olemme.

4. Oletko kirjoittanut runoja?
Arviolta satoja. Suurin osa siitä on varmasti täyttä roskaa, mutta runoilija se on huonokin runoilija.

5. Entä proosaa, millaista?
Novelleja, satujen alkuja, kolumneja, pakinoita.

6. Oletko pitänyt yksityistä päiväkirjaa?
Aina. Lapsena perinteinen ”lukollinen” söpöilypäivis. Teini-iässä kymmenien A4-sivujen selostuksia, unia, angstirunoja, epäselvää sönkötystä ja Oikeita & Varmoja Mielipiteitä Maailmankaikkeuden Olemuksesta. Minulla oli iso arkistokansio sitä varten – ei puhettakaan että jokin nallekuvioinen pikkukirja olisi riittänyt. Oli minulla niitäkin, mutta niihin ei raatsinut kirjoittaa. Vanhempana vähän lyhyemmin, koneella. :)

7. Mikä on noloin kirjoittamasi teksti, minkä joku asiaankuulumaton on lukenut?
Pikkuisena tuntui kauhialta, kun veljeni löysi ja luki päiväkirjani, jonka ”lukkoa” olin pitänyt varmana (sen saa auki pinnillä tai klemmarilla tms.). Siellä oli lueteltu ”kivoja poikia”, ja totta kai tämä tieto päätyi koko veljeni kaveripiirille.

8. Oletko kirjoittanut kirjeen, jonka lähettämistä olet hävennyt myöhemmin?
Kaksi, joskin ensimmäisessä niistä ”kirjoittaminen” käsitetään varsin vapaasti. Pikkumuksuna piirsin tosi hienon kuvan Rakkauskirjeeseen, jonka sitten vein eräälle teini-ikäiselle ”isolle pojalle” – kotiovelle. Äiti avasi, poika oli hiukan hämmentynyt (ei kai ollut koskaan nähnytkään minua ennen).

Toisella kerralla olin vähän isompi, ja kirjoitin helvetillisen ilkeän kirjeen itsepäiselle ihailijalle, jolle toistuva ”ei koskaan, milloinkaan, ikinä” tarkoitti ”varmaankin ihan kohta” ja joka alkoi saada orastavia kyttääjän piirteitä. Toivottavasti hän onnistui sen jälkeen vielä keräämään miehisen itsetuntonsa rippeet ja siirtymään eteenpäin – tai ei enää ainakaan helli haaveita minun murhaamisestani.

9. Mikä kirja on vaikuttanut eniten käsitykseesi maailmasta?
Maija Poppanen 1&2, joka oli ensimmäinen oikea kirjani (ei siis kuvakirja). Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita. Vieläkin, vaikka olen muuten aikuistunut, kyynistynyt ja muuttunut skeptiseksi, asiat ihmetyttävät silloin kun sitä vähiten odottaa. Lisäksi se on kirja, josta alkoi pitkä ja rikas matka kirjojen loputtomaan maailmaan.

10. Mitä sinun pitäisi olla tekemässä, nyt kun tuhlaat aikaasi tähän?
Mjaa… nukkumassa? Kirjoittamassa jotakin kehittävää – tai lukemassa blogeja? Käsityksiä on monia, riippuen keneltä kysytään. Aina on jotakin hyödyllistä, mitä pitäisi tehdä – kuka niitä jaksaa kaikkia muistaa? ;)

-----------------------------------------

Kirjallinen kymppi

1. Milloin opit lukemaan? Miten?
2. Osaatko tavuttaa?
3. Kuka piittaa siitä, ovatko kielioppi ja yhdyssanat oikein? Miksi?
4. Oletko kirjoittanut runoja?
5. Entä proosaa, millaista?
6. Oletko pitänyt yksityistä päiväkirjaa?
7. Mikä on noloin kirjoittamasi teksti, minkä joku asiaankuulumaton on lukenut?
8. Oletko kirjoittanut kirjeen, jonka lähettämistä olet hävennyt myöhemmin?
9. Mikä kirja on vaikuttanut eniten käsitykseesi maailmasta?
10. Mitä sinun pitäisi olla tekemässä, nyt kun tuhlaat aikaasi tähän?

Omenoista ja kirjoista

Varo vaan kertoo ikäpolvien erosta tavalla, johon tämäkin vanha kyynikko voi nyökätä ja huokaista: tuttua on. Se voisi olla samoin useimpien meidänkin suvun naisten elämäntarina – ja monien pääpiirteissään onkin.

Onneksi meidän perheessä on lukeminen ollut aina tärkeämpää kuin tiskaaminen ja kokkaaminen (minkä meidän äiteen kokkauksista kyllä huomaakin ;), joten minun ei ole tarvinnut ainakaan äitini suhteen kokea sukupolvien kuilua tuossa asiassa. Isäni, tosin, on kehittänyt jonkinlaisen ylpeydenaiheen julistuksesta, että hän on elämässään lukenut tasan yhden kirjan. (Kutkuttaisi tietää, minkä. Aapisen? Katekismuksen? Raamattua ei varmasti. Hitto, täytyypä kysyä.)

Kirjoista tuli mieleeni: yksi elämän suurimpia ärsyttävyyksiä on se, että elinpä kuinka pitkään hyvänsä, en millään pysty lukemaan kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisin. Traagista. Pitäisiköhän luopua niistä ihastuttavan sarkastisista ja kevytkerronnaisista dekkarikirjasarjoista ja siirtyä yksinomaan klassisemman kirjallisuuden pariin, vaikkapa lukemaan uudestaan Rikos ja Rangaistus (josta olen unohtanut suurimman osan, vaikka ihastuinkin siihen)? Plääh! En pysty. Antakaa nyt mulle yksi Kinsey Millhone tai ehkä jopa V.I. Warshawski. Miksi dekkarikirjailijat eivät voi kirjoittaa VIELÄKIN nopeammin? Ja hei, sille joka nyt mainitsee nenä rutussa jotakin rutiinityönä tehdyistä kirjoista, vastaan: Who cares!? Tehdään leipääkin leipomossa rutiinilla, mutta eipä sitä silti ole roskaksi julistettu. Olisin rutinoitunut ja ammattitaitoinen dekkarikirjailija milloin tahansa mieluummin kuin – no, sanotaan nyt vaikkapa leipuri. Tosin, ottaen huomioon täydellisen kyvyttömyyteni paistaa muuta kuin valmispakasteita se on toki loogisempaakin.

Oletteko muuten koskaan yrittäneet miettiä, millaista olisi joutua keksimään aina uusi, monimutkainen ja hämäävä murhajuoni, joka on samalla neropattien pääteltävissä mutta mieluummin kuitenkin suurelle yleisölle täysi mysteeri noin viimeiselle sivulle asti? Ottaa selvää poliisien toimintatavoista ja haastatella kymmeniä eri asiantuntijoita vain saadakseen selville jonkin loogiselta kuulostavan tavan ottaa henki joltakulta? Jep, varmasti tosi helppoa hommaa. ;)

No, joka tapauksessa, suurin kysymys kuuluukin: jos olen niin murheissani rajallisesta ajastani lukea kaikki maailman kirjat, miksi lukemisen sijaan istun kuitenkin yötä myöten netissä? Sanokaapa se.