Viime aikoina olen ajatellut paljon salaisia teitä ja käytäviä. P.I.J. julisti blogissaan kilpailun ja kysyi, millaisen salakäytävän haluaisin löytää. Aloin ajatella salaisia teitä. Ne ovat minulle sama asia: kaksi erimuotoista reittiä samaan paikkaan. Tajusin, että juuri sitä olen etsinyt – ja etsin vastakin. Ehkä sitä ei voi koskaan löytää. En saanut mietinnöistäni palkinnoksi kirjaa, mutta tässä kuitenkin tarina. Tarina on totta, jos ylipäänsä mikään on. Ehkä.
Kun kuljen koiran kanssa yöllä tuttua tietäni peltojen keskellä, näen yhtäkkiä jotakin, jota en ole ennen huomannut: tien, kaukana pellon toisella puolen, metsässä. En olisi muuten huomannut sitä, mutta se on valaistu, niin kuin yleiset tiet ovat. Ongelmana on vain se, että siellä ei ole mitään. Mitään risteystä ei ole, josta tie kääntyisi siihen suuntaan, metsien keskelle. Olen kulkenut näitä teitä ristiin rastiin joka päivä kuukausien ajan. Mitään sellaista tietä ei löydy kartasta; kartassa siinä on vain suuri yhtenäinen metsäalue. Ja kuitenkin, minä näen siellä taloja, ne häämöttävät puiden välissä. Öisin, kun on sumua, siellä haukkuu koira, kuin hätäänsä, ja yhtäkkiä jokin puhkeaa ulvomaan. Ääni kohoaa kunnes kuulostaa miltei inhimilliseltä – ja loppuu. Pimeässä metsässä on valoja, talojen tai jonkin muun.
Näillä seuduin se on lähempänä kuin muualla. Outous. Kaikki tämä metsä ympärillä tuntuu kuiskivan ajatuksia, uteliaisuutta siitä, mitä saattaisi löytää, jos poikkeaisi hiukan polulta. Ja joka yö koira luulee jonkin seuraavan meitä.
Yhtäkkiä huomaan, että minä haluan sen talon. Haluan istua kuistilla ja katsoa metsään. Haluan säilyttää edellisen asukkaan muiston, ja istua sen kanssa keittiössä, vaiti. Haluan tietää, kuka hän oli, mitä hänelle tapahtui. Onko hän vanhainkodissa vai hautuumaalla? Kadonnut metsään – tai salaiselle tielle? Sille, jonka minä olen aina halunnut löytää.
Teoriani mukaan salainen tie näyttää risteyksessä miltä tahansa tieltä – yhdeltä niistä sadoista teistä, jotka kääntyvät jonnekin, minne en ole nyt menossa. Kuljen suoraan, ei minulla ole aikaa suhata pitkin poikin pelkkää uteliaisuuttani. Aika on rahaa ja bensa kallista. Olen ohittanut sen kymmeniä kertoja, enkä koskaan ajattele sitä – miksipä ajattelisinkaan. Mikä lie pikkutie. Risteyksessä saattaa olla tienviitta, mutta en koskaan huomaa katsoa sitä tai se on jotenkin epämääräinen; vaikka juuri katsoin, en enää muista mitä siinä luki. Ehkä siinä on vain numero. Niitä teitä on täällä paljon, eikä niitä löydy kartoista.
Tämä tie vie sinne, missä mysteerit asuvat. Siellä ovat parittomat sukat, järjettömiin kadonneet ihmiset ja lemmikit, pudonneet avaimet. Siellä saan tietää, kuka asui autiossa talossa ja miksi hän lähti eikä koskaan palannut. Minne hän meni? Kuka tästä kaikesta on vastuussa? Saan kuulla, mitä kaikki todella ajattelevat, ja mitä minusta olisi voinut tulla, jos – ja miksi ihmiset ovat hirviöitä toisilleen? Kuka on se tyyppi, joka kylvää tienvierille parittomia kenkiä ja vanhoja sohvia? Kenen salaisuuksia on piilotettu mummolan vintille? Mitä eläimet sanovat, kun ne puhuvat meille? Olenko tarpeeksi hyvä? Miksi onnettomuuksia tapahtuu ja kuka sen aloitti?
(Jos epäilet astuneesi sille tielle, käänny äkkiä takaisin, jos vielä haluat palata; kun olet ohittanut mutkan ja näet toiselle puolen, on myöhäistä.)
Siellä on metsän keskellä oleva kylä, jonka näen öisin peltojen yli, mutta jonne en pääse. Ehkä hekin katselevat tänne pimeässä ja miettivät, onko täällä jotenkin paremmin. Ovatko meidän talomme ja kuistimme heille salaperäisiä? Päällepäin kaikki näyttää varsin tavanomaiselta, mutta tarkemmin tutkiessa paljastuu, että kaikki on jollakin hienoisella tavalla täysin erilaista: kuin kanava, joka on viritetty hieman eri taajuudelle. Välillä viereiseltä kanavalta kuuluu räsähdyksiä, puheenpätkiä, mutta kunnolla voi kuunnella vain yhtä: siihen on sopeuduttava. Kylän vieressä on toinen kylä, maailman kyljessä toinen maailma – eikä ole tietä ylittää etäisyyttä, kulkea yhdestä toiseen. Vain linnut voivat tehdä sen – mutta me emme puhu niiden kieltä.