sunnuntaina, helmikuuta 05, 2006

-20 astetta

Lauantaina olin ystäväni kanssa hakemassa Radiokirppikseltä myymättömiä tavaroita pois, kun huomasin, kuinka kauniisti sumu nousi järvestä pakkasessa. Lähdettyämme takaisinpäin pyysin ystävääni pysäyttämään auton, ja kun pääsin ulos, ryntäsin Ratinan siltaa vastapäätä olevalle rannalle kuvaamaan. (Kipitykseni avonaisessa takissa karmeassa pakkasessa, kamera käsissä tien viertä takaisin tulosuuntaan näytti ohikulkevien autoilijoiden mielestä varmaankin sangen hilpeältä ja kummalliselta.) Pakkasta oli yli 20 astetta ja sormeni jäätyivät tunnottomiksi viidessä minuutissa, joten napsin niin paljon kuvia kuin pystyin ennen kameran (ja kuvaajan) hyytymistä. Tässä muutama.

Ratinan stadionin takana tuntuu aina olevan parkissa sama vene, yksinään, erillään muista. Isot veneet vastarannalla lepäävät talvet liikkumattomina, hiljaisina kuin luurangot norsujen hautausmaalla, ja pieni vene toisella puolen tuntuu eristäytyvän omaan pikku yksikköönsä. Kenties siellä on muidenkin veneiden paikkoja, mutta ne vain eivät ole niin usein paikalla. Talvella on jäljellä vain tämä.


Puun varjossa on hyvä paikka ihailla siltaa ja sen alla pyörteilevää sumua, jota kylmyys nostattaa Pyhäjärvestä. Polun reunassa syttyvä lamppu herättää mielikuvan Narniasta, polku jatkuu kaartuen puiden lomaan. Olisi kiinnostavaa jatkaa kävelyä, nähdä mihin polku johtaa. On liian kylmä, on kiire.





Silta piirtyy tummana vielä valoisaa taivasta vasten. Autot sujahtelevat sillalla ohi. Sormista on häviämässä tunto, mutta kamera pysyy vielä käsissä. Uuden kuvan piirtyessä taas ruutuun kylmäntunne häviää. Sorsat uiskentelevat kaiteen reunan alla, sumussa johon lankeaa viisto valo. Mitenkähän ne tarkenevat? Ne lähestyvät joukolla pienimmästäkin vihjeestä että tulijalla olisi jotakin annettavaa. Harmittelen ettei ole mitään. Pullaa ei ole koskaan mukana kun pitäisi.

Aurinko paistaa vielä kirkkaasti, mutta niin viistona, että paikoin on täysin varjoisaa. Vastarannalla on jokin alus, olen nähnyt sen ennenkin, sillalta. Aina samassa paikassa. Nämä pienet näyt tulevat joskus esiin, hämmästyttävät: mikä tämä on, mikä on sen tarkoitus?

On taloja ja rakennelmia, jotka osuvat silmiin säännöllisesti, kunnes huomaa ettei oikeastaan tiedä niistä mitään. Joku on rakentanut tuon, ajanut tämän tähän, miksi? Asuuko tuossa talossa joku, vai onko siellä toimistoja? Miksi jokin ränsistynyt talo on keskellä kaikkea vilinää, kukaan ei tunnu huomaavan sitä enää, sitä ei pureta eikä korjata, se on näkymätön osa maisemaa.

Rakennukset ovat täynnä mysteereitä: valoisia ikkunoita joista voi vaistota elämän – ihmisen niiden takana. Niin kuin aina kun aamuisin odotan bussia, mies istuu pimeän maiseman keskellä valoisan ikkunan takana, tietokoneensa ääressä, tai nojaa ikkunalautaan tupakoiden – kirjoittaako hän kirjaa, vai mitä hän naputtelee jo varhain aamulla, kotonaan? Onko hän herännyt vai menossa nukkumaan?

Pakkasvalossa käännyn katsomaan tulosuuntaan, vastarannalla loistavat punaiset tiilitalot. Maisema värisee punaista, sinistä, valkoista pyörteilevää sumua. Taivas on edelleen häikäisevän kirkas, vaikka varjot ovat jo terävät. Puut leikkaavat maata ja ihmisen varjo lakoaa lumeen kuin tulevaisuus – vieraana, muodottomana.

Yksinäinen vene näkyy edelleen. Sormet ovat hansikkaidenkin sisällä kylmästä kipeät – kukapa voisi uskoa että kylmä viiltää ihoa kuin terä. Kamera hidastuu hidastumistaan, kuva viipyy ruudulla kauan, alkaa olla aika palata. Ystävä odottaa autossa. On kulunut vasta viisi minuuttia, mutta se tuntuu pitkältä ajalta. Suljen kameran vielä kun se suostuu sulkeutumaan, kiristän takkia. Heiluttelen sormia pontevasti nyrkkiin ja takaisin ja kiipeän penkan ylös takaisin tielle.

7 kommenttia:

Marimba kirjoitti...

Ompa Tampere unenomanen näissä kuvissa. Kuj joku oikeen osaa vankita tommosia erikoisia hetkiä, nin niissä vanha tuttu kaupunkiki muuttuu vallan. Näkee iha uuresta vinkkelistä näitä mullekkin tuttuja nurkkia. Pitäs taas päästä käymään siäpäin.

Noi kakkonen ja kutonen o hienompia, kun tiätää miten ankeita noi paikat voi semmosena sumupäivänä olla. Vaure Miina.

Anonyymi kirjoitti...

Tosi kaunista kuvausta, pidin tästä kertomuksestasi. En yleensä kirjoita blogeihin mutta oli vain pakko ilmaista mielihyväni sanoin. Uskon että tuollaisella kerronnalla olisit voinut jättää kuvatkin esillelaittamatta, silla tuo hetki on vangittu niin hyvin jo sanoin.

Anonyymi kirjoitti...

Todella kaunista.

Unknown kirjoitti...

Hi, I'm an Italian boy and the last year I studed in Tampere at TUT. When I found your blog and I saw the pictures of the city, I was very pleased to see them. I love that city and now I missed it.

Moi moi,
Nikola from Italy

Minna Wilhelmiina kirjoitti...

Moi moi, Nicola!

I'm glad you liked the pictures. If you check back here every now and then, you might find some more. :)

In the meanwhile, you might like blogs that are all about pictures of Tampere. There are Ilona's Views of Tampere and also Anna's beautiful pictures of Tampere. Hope you enjoy them. Too bad the language is Finnish, but I'm sure they'll answer in English if you have questions.

Be well!

Minna

Unknown kirjoitti...

You have been very kind to answer me. I visited the others blog and I enjoyed myself to see that fine places of Tampere.
During my previous post I forgot to say you that actually your eyes are very beautiful.

CU

Nik

Anna kirjoitti...

tuttuja tuntemuksia, hienoja kuvia! (taisivat tuoda sulla yhden faninkin ;))
koski on parhaimmillaan tulipalopakkasilla ja toisaalta leppeinä elokuun öinä... kateeksi käy noissa hehkuvissa taloissa asuvia!

 
Clicky Web Analytics