-20 astetta

Lauantaina olin ystäväni kanssa hakemassa Radiokirppikseltä myymättömiä tavaroita pois, kun huomasin, kuinka kauniisti sumu nousi järvestä pakkasessa. Lähdettyämme takaisinpäin pyysin ystävääni pysäyttämään auton, ja kun pääsin ulos, ryntäsin Ratinan siltaa vastapäätä olevalle rannalle kuvaamaan. (Kipitykseni avonaisessa takissa karmeassa pakkasessa, kamera käsissä tien viertä takaisin tulosuuntaan näytti ohikulkevien autoilijoiden mielestä varmaankin sangen hilpeältä ja kummalliselta.) Pakkasta oli yli 20 astetta ja sormeni jäätyivät tunnottomiksi viidessä minuutissa, joten napsin niin paljon kuvia kuin pystyin ennen kameran (ja kuvaajan) hyytymistä. Tässä muutama.

Ratinan stadionin takana tuntuu aina olevan parkissa sama vene, yksinään, erillään muista. Isot veneet vastarannalla lepäävät talvet liikkumattomina, hiljaisina kuin luurangot norsujen hautausmaalla, ja pieni vene toisella puolen tuntuu eristäytyvän omaan pikku yksikköönsä. Kenties siellä on muidenkin veneiden paikkoja, mutta ne vain eivät ole niin usein paikalla. Talvella on jäljellä vain tämä.


Puun varjossa on hyvä paikka ihailla siltaa ja sen alla pyörteilevää sumua, jota kylmyys nostattaa Pyhäjärvestä. Polun reunassa syttyvä lamppu herättää mielikuvan Narniasta, polku jatkuu kaartuen puiden lomaan. Olisi kiinnostavaa jatkaa kävelyä, nähdä mihin polku johtaa. On liian kylmä, on kiire.





Silta piirtyy tummana vielä valoisaa taivasta vasten. Autot sujahtelevat sillalla ohi. Sormista on häviämässä tunto, mutta kamera pysyy vielä käsissä. Uuden kuvan piirtyessä taas ruutuun kylmäntunne häviää. Sorsat uiskentelevat kaiteen reunan alla, sumussa johon lankeaa viisto valo. Mitenkähän ne tarkenevat? Ne lähestyvät joukolla pienimmästäkin vihjeestä että tulijalla olisi jotakin annettavaa. Harmittelen ettei ole mitään. Pullaa ei ole koskaan mukana kun pitäisi.

Aurinko paistaa vielä kirkkaasti, mutta niin viistona, että paikoin on täysin varjoisaa. Vastarannalla on jokin alus, olen nähnyt sen ennenkin, sillalta. Aina samassa paikassa. Nämä pienet näyt tulevat joskus esiin, hämmästyttävät: mikä tämä on, mikä on sen tarkoitus?

On taloja ja rakennelmia, jotka osuvat silmiin säännöllisesti, kunnes huomaa ettei oikeastaan tiedä niistä mitään. Joku on rakentanut tuon, ajanut tämän tähän, miksi? Asuuko tuossa talossa joku, vai onko siellä toimistoja? Miksi jokin ränsistynyt talo on keskellä kaikkea vilinää, kukaan ei tunnu huomaavan sitä enää, sitä ei pureta eikä korjata, se on näkymätön osa maisemaa.

Rakennukset ovat täynnä mysteereitä: valoisia ikkunoita joista voi vaistota elämän – ihmisen niiden takana. Niin kuin aina kun aamuisin odotan bussia, mies istuu pimeän maiseman keskellä valoisan ikkunan takana, tietokoneensa ääressä, tai nojaa ikkunalautaan tupakoiden – kirjoittaako hän kirjaa, vai mitä hän naputtelee jo varhain aamulla, kotonaan? Onko hän herännyt vai menossa nukkumaan?

Pakkasvalossa käännyn katsomaan tulosuuntaan, vastarannalla loistavat punaiset tiilitalot. Maisema värisee punaista, sinistä, valkoista pyörteilevää sumua. Taivas on edelleen häikäisevän kirkas, vaikka varjot ovat jo terävät. Puut leikkaavat maata ja ihmisen varjo lakoaa lumeen kuin tulevaisuus – vieraana, muodottomana.

Yksinäinen vene näkyy edelleen. Sormet ovat hansikkaidenkin sisällä kylmästä kipeät – kukapa voisi uskoa että kylmä viiltää ihoa kuin terä. Kamera hidastuu hidastumistaan, kuva viipyy ruudulla kauan, alkaa olla aika palata. Ystävä odottaa autossa. On kulunut vasta viisi minuuttia, mutta se tuntuu pitkältä ajalta. Suljen kameran vielä kun se suostuu sulkeutumaan, kiristän takkia. Heiluttelen sormia pontevasti nyrkkiin ja takaisin ja kiipeän penkan ylös takaisin tielle.