Jotain mätää Marinmaalla

Vedotkaa. (Sivun alareunasta löytyy nimikirjoituskenttä.)

Jotenkin en vain tykkää että vähemmistöjä pistetään systemaattisesti lakoon. Toivottavasti ette tekään. Lisätietoa listan lisäksi kertovat Anita Konkka ja Junakohtaus.

Autoajatelmia

Ilta-Sanomissa oli eilen (23.2.) Pasi Jaakkosen juttu siitä, mitkä automerkit joutuivat eniten onnettomuuksiin v. 2001-2003 vakuutusyhtiöiden tilastojen mukaan. Jutun näkökulma oli lähinnä vahinkopainotteinen, ts. kuinka monia kolareita autoille sattuu toisiinsa nähden. Ihmisuhrien määrä kuitattiin muutamalla sanalla, vaikka yllättävästi ne eivät korreloineet juuri millään tavalla onnettomuuksien määrään. Toisille autoille siis sattuu vaarallisempia onnettomuuksia kuin toisille.

Onnekkaassa häntäpäässä oli Peugeot 505, vaikka yllättäen oli onnettomuuksien lukumäärän suhteen aika kärjessä 19. sijalla prosentilla 3,8 (ts. merkille sattuu keskimäärin 3,8 onnettomuutta 100 autoa kohti), mutta uhrien lukumääränä vain 2 (sekä loukkaantuneet että kuolleet samassa luvussa), symppis vanha kuplavolkkari vihonviimeisenä (136.) onnettomuuslistalla 0,8 prosentilla ja neljällä uhrilla. Uhrien lukumäärässä kärjessä olevalla Nissan Sunnylla taas listasija oli 72. ja onnettomuusprosentti 3,0, mutta uhrien lukumäärä – huh huh! – 181 kpl. Aikamoinen ero!

Turvallisemmasta päästä tuntuivat olevan sekä Pontiac (57. sija, onnettomuuksia 3,2%, 1 uhri) että Ford Taunus (117. sija, 2,5%, 1 uhri), siispä voitaisiin ajatella että auton hinta ei välttämättä ole merkittävä tekijä. Kalliita ja halpoja autoja löytyy molempia molemmista päistä.

Automerkkejä, joiden uhriluku oli yli sata, löytyi listalta 9 kpl.

181 uhria, Nissan Sunny (72. sija, 3,0%)
179 uhria, Toyota Corolla 87-91 (65. sija, 3,1%)
121 uhria, Opel Astra, Zafira (73. sija, 3,0%)
120 uhria, Mazda 232-85 (53. sija, 3,2%)
119 uhria, Opel Kadett (29. sija, 3,5%)
108 uhria, Opel Vectra (48. sija, 3,3%)
104 uhria, Ford Escort 80-89 (35. sija, 3,4%)
103 uhria, Volkswagen Golf 83-90 (61. sija, 3,2%)
101 uhria, Honda Civic (23. sija, 3,6%)

Aika lähelle synkkää kärkeä sijoittuivat Toyota Corolla 83-86 90 uhrilla (sija 51, 3,3%) ja Toyota Carina A60 89 uhrilla (sija 60, 3,2%). (Toyota Corolla oli muuten ostetuin automerkki tammikuussa 2005, tiesittekö?) Vertailun vuoksi kerrottakoon että näin äkkiseltään laskettuna uhrien lukumäärän keskiarvo listalla oli 45,5.

Jos siis ostaisin juuri autoa (mitä en tee, koska kuljen julkisilla kulkuvälineillä), hankkisin mieluummin Suzuki SJ Samurain (1,5%, 2 uhria), Talbot Horizonin (2,5% 2 uhria) tai Mercedes Benzin (2,8%, 2 uhria) – paitsi 201-mallin (24 uhria) – kuin esimerkiksi Opel Astran tai Nissan Sunnyn. Turvallisemmasta päästä on myös vanha kunnon Chevy (3,5%, 2 uhria).

Onnettomuuksia sattuu – mutta mieluummin monta peltikolaria kuin yksi kuolonkolari, eiks je?

Henki & Elämä kirjamessut

Olin tänään tosiaan tuolla Henki & Elämä kirjamessuilla Finlaysonilla. Kirjoja tuli ostettua, mm. juuri se Finlandia-palkittu; kuka vielä muistaa mikä? Alla olevat kuvat ovat Murha Suomessa - kirjat ja todellisuus dekkaripaneelista Werstas -museon auditoriosta. Keskustelemassa kirjallisista murhista olivat dekkaristit Seppo Jokinen, Wexi Korhonen, Outi Pakkanen ja Matti Remes. Todellisuuspuolta valotti vuorostaan rikosylikomisario Ilkka Laasanen. Keskustelua oli juontamassa Aamulehden rikostoimittaja Pekka Parantainen.

Paneelissa selvisi mm. että kukaan kirjailijoista ei (onneksi) ollut todellisuudessa nähnyt ainuttakaan väkivaltaisesti kuollutta vainajaa, ja että rikosylikomisario Laasanen taas oli nähnyt niitä niin monta, ettei halunnut lähteä laskemaankaan. Jokaisella kirjailijalla on kuitenkin kuulemma alalla ystävä tai tuttava, jota voi aina konsultoida faktatietojen selvittämiseksi, esimerkiksi tämän tuikitärkeän seikan suhteen: Jos murhan uhri on maannut kuolleena lämpimässä asunnossa kolmisen päivää, minkä väriset täsmälleen hänen kasvonsa löydettäessä ovat? Tämäkin on yksi niitä asioita, joita ammattitaitoisen dekkaristin tulee jonkin kirjan suhteen todennäköisesti tietää. Harmi kyllä, keskustelijat eivät kertoneet kysymykseen vastausta. Eiköhän se tarvittaessa jostakin dekkarista löytyne.


Seppo Jokinen


Wexi Korhonen


Kaikki osallistujat


Outi Pakkanen, Matti Remes ja Seppo Jokinen


Wexi Korhonen ja rikosylikomisario Ilkka Laasanen
(nimi pöydän lapussa väärin kirjoitettu)


Niin mielenkiintoisia olivat keskustelut suomalaisen murhan luonteesta faktassa ja fiktiossa, että nytpä tulikin hyvä syy tutustua kunnolla ylläolevien kirjailijoiden tuotoksiin.

Hyvän musiikin yö

Hain tänään kirjastosta vanhan tutun, The Wayfaring Strangersin levyn Shifting Sands of Time. Tuo häkellyttävän kaunis levy sai seurakseen tänään Helsingistä asti saapuneen uuden musiikkituttavuuden, Laura Sippolan levyn Sahara. Ja niin yöni soi ja jatkuu, vaikka huomenna olen menossa ahnehtimaan uusia kirjoja Henki & Elämä -kirjamessuille.

Shifting Sands of Time -levyn nimikappaleessa Jennifer Kimball laulaa:

"On the shifting sands of time
God stretches out his hand
Makes an ocean from dry land
Sails us home across the sands of time."

Laulu on mielestäni hyvin kaunis ja lohdullinen - ja eikö joskus tunnukin siltä kuin jokin olisi kuljettanut kuivalta maalta kirkasvetiselle rannalle? Kohtalo, henki, mikälie - jokin tuntematon voima on avannut oven ulos tukalasta tilanteesta ilman, että itse olisi asiaa mitenkään osannut auttaa. Sellainen jättää ihmettelemään, miten yhtäkkiä kävi sittenkin hyvin, vaikkei pitänyt.

Laura Sippolan levyssä on jotakin samankaltaisuutta - ei niinkään samanlaisuutta, vaan pikemminkin hengenheimolaisuutta: ääntämisen moni-ilmeisyyttä, sanomisen merkityksellisyyttä, salaperäistä kauneutta. Lauran levyllä ei laulella samantekeviä pikkuasioita, vaan hänen tapansa laulaa tekee kaikesta henkilökohtaista - ja miksei tekisi, onhan hän laulut kirjoittanut. On kuitenkin oma erityinen taitonsa saada kerrotut asiat kuulostamaan omilta, vaikka maailmassa ei kuulemma ole mitään uutta enää keksittävissä.

Musiikki on aivan loistavaa, vaikeaa määritellä mihinkään tiettyyn tyyliin. Välillä kuulee bluesin, toisinaan soi herkkä balladi, välillä pianon juoksutukset tuovat etäisesti mieleen Tori Amosinkin. Kuulee kuinka soitin ja soittaja, laulu ja musiikki ovat kasvaneet kiinni toisiinsa, symbioosiin jossa musiikki virtaa ulos soittimesta sanojen väliin, luontevasti kuin välissä ei olisikaan sormia, koskettimia, mekaanisia eleitä - vaan pelkkä ajatus, joka vie mukanaan.

Minua miellyttää Lauran tapa kertoa asioita mutkattomasti, jutustella rennolla puhekielellä. Kolmikielinen kappale "Tebon sanoi (my love)" on myös mielenkiintoinen lisä, raikas kuin trooppinen hedelmä. Levyn vihkoseen painetuissa sanoissa näkyisi olevan muutama kielioppivirhe, lieneekö sitten vain juuri tuota puhekielisyyttä. Kaikkineen levy on kuitenkin piristävää vaihtelua nykyisten mainstream-poppareiden kankeaan harmauteen. Jos voisin näin kollektiivisesti esittää toiveen kaikille Suomen radioasemille, se olisi: soittakaa paljon Laura Sippolaa. Sillä se paranee, palikkamusiikista jäytämään jäänyt lattea olo.

Sahara-levystä voisin antaa kehotuksen: Kuuntele se kerran läpi. Laita sitten levy uudestaan soimaan ja jatka arkirutiinejasi. Jollet jossain vaiheessa havahdu siihen, että olet alkanut laulaa, hyräillä tai huojua sävelen mukana, olet todennäköisesti toivottoman sävelkorvaton.

Keisarin uusista v... - eikun siis, uutisista

Helsingin Sanomat kertoi tänään: "Ruotsissa on vangittu poissaolevana henkilö, jonka epäillään olleen osallisena ruotsalaisen liikemiehen sieppauksessa. Poliisi tietää vangituksi julistetun oleskelevan ulkomailla."

Voisiko joku selittää minulle, miten joku vangitaan, jos häntä ei ole edes saatu kiinni - ja miksi? Etäiset kaiut tietystä H. C. Andersenin sadusta vaivaavat minua. Ajatellaanpa tätä vähän aikaa. Seuraava keskustelu on hypoteettinen.

Poliisi: "Emme saaneet epäiltyä kiinni, koska hän pakeni Bahama-saarille, joten julistimme hänet vangituksi poissaolevana. Siitäs sai! Lain koura on kuulkaa pitkä. Ei taida enää kuulkaa Margarita maistua pojalle."
Toimittaja: "Ahhaa... että poissaolevana? Mitenkäs se tapahtuu?"
Poliisi: "No, tuota. Epäilty viedään poissaolevana oikeuteen, jossa hänet julistetaan vangituksi poissaolevana. Sitten hänelle laitetaan käsiraudat (poissaolevana, luonnollisesti), ja talutetaan poissaolevana selliin, jonne hänet jätetään virumaan ypöyksin."
Toimittaja: "Poissaolevana?"
Poliisi: "Juuri niin."
Toimittaja: "Mitenkäs tuota, jos saan kysyä, epäilty tarkalleen ottaen tuomitaan ja niin edelleen? Hänhän on siis tosiaan Bahama-saarilla."
Poliisi: "Ikävä kyllä poliisi ei voi näillä määrärahoilla miestä Bahamalta lähteä hakemaan, joten jollei hän tule sieltä oikeuteen, tuomiokin täytyy julistaa poissaolevana."
Toimittaja: "Siis syytetty on poissa?"
Poliisi: "Niin."
Toimittaja:"Ja tuomittu kärsii tuomionsa...?"
Poliisi: "Poissaolevana."
Toimittaja: "Hmm... mielenkiintoista. Tuota, täytyykin tästä lähteä. Kiitos haastattelusta."

--------------
Toimittaja: "Haloo. Onko Aurinkomatkat? Haluaisin varata matkan etelään. Löytyisikö iltapäivällä mitään? No, vaikka neljän-viiden tunnin päästä. Juu, sen pitäisi riittää. Ihan minne vain. Voinko maksaa käteisellä?"

Sikamiehet ja prinsessat

Blogistania on kumma paikka. Täällä (samoin kuin monilla yleisillä keskustelupalstoilla) aiheet liikkuvat usein akselilla mies-nainen, hyvä-paha, ja edelliset liitetään sitten jälkimmäisiin varioiden puhujasta riippuen. Olen tullut usein ihmetelleeksi kaikkea tätä massiivista luokittelun tarvetta. Pari esimerkkiä, joiden piirteitä kummankin sukupuolen kirjoittajat tuntuvat ajoittain tukevan teksteissään:

1. Prinsessat: sipsuttelevat ja kettuilevat kaunottaret (ainakin omasta mielestään), jotka haluavat naiseutta ymmärtävän machomiehen, joka on samalla herkkis mutta kuitenkin niin butch. Prinsessoihin liitetään monia negatiivisia piirteitä, kuten miesten tunteiden tallaaminen piikkikoron alle, draamahakuisuus ja huomion jano. Hyvä puoli heissä kuitenkin on se, että he ovat hyvännäköisiä talutettavia ja halvan moraalinsa takia lopulta helppoja, kunhan iskijä on oikea pelimies, joka osaa juonia homman oikein. AT-miehet toki eivät tästä ilosta pääse osalliseksi, ja siksi halveksuvatkin näitä prinsessoja yli kaiken. Prinsessat pistävät viattomat kerran-liikaa-soittaneet herrasmiehet vankilaan ahdistelusyytteillä, ja ajavat herkät miehet itsemurhiin ja nauravat päälle - manikyyrissä tästäkin saa hyvän anekdootin.

2. Sikamiehet: ns. pelimiehet, joille sanayhdistelmä naiset + kunnioitus aiheuttaa ivallisen naurunrämäkän. He esineellistävät koko naissukupuolen pelkäksi osien yhdistelmäksi ja vihaavat kaikkia naisia. Siksi he pettävät ja valehtelevat jatkuvasti eivätkä voi kokea mitään vilpitöntä myönteistä tunnetta yhtäkään naista kohtaan. He voivat olla liukasliikkeisiä donjuaneja, jotka imartelevat naisen suohon, vaikka muualla odottaa jo vaimo ja muutama tyttöystävä, tai macholla ja tylyllä olemuksellaan naisten polvet notkauttavia yksinäisiä susia, jotka kuitenkin harjoittavat koko suhteen ajan henkistä väkivaltaa ja siirtyvät pian taas seuraavaan naiseen, jättäen murretut pikkunaiset keräämään elämänsä palasia. Blogistaniassa saa helposti sellaisen kuvan, että tätä tyyppiä on hakkaajaraiskaajan(4) lisäksi miesten enemmistö.

3. Psykonartut: Ärsyttävät hyökkääjä-ämmät, jotka täysin ilman syytä käyvät viattomien miesraukkojen kimppuun ja puristavat heidän kiveksensä lyttyyn pelkällä ajatuksen voimalla. He keksivät jatkuvasti ihan omasta päästään kaikkia mielikuvituksellisia syytöksiä, jotka kohdistuvat poikkeuksetta koko miessukupuoleen. Nämä kaameat femakot nauraa räkättävät kuin äijät ja taputtelevat toisiaan selkään kaikkien miesvihaajakirjoitusten alla, toisin kuin naisia haukkuvien kirjoitusten alla keskustelevat miehet, jotka vain puolustavat ahdinkoon joutunutta miestoveria. Psykonartuilla ei ole minkäänlaista huumorin-, ironian- eikä suhteellisuudentajua, vaan he paisuttelevat kaikki pikkujutut megalomaanisiin mittasuhteisiin. He ovat joko lesboja tai sinkkuja, koska eihän kukaan oikea mies tällaista ämmää voi kestää. Prinsessoilla ja psykonartuilla voi lisäksi olla yhteisiä piirteitä, kuten miesten väkivaltaisuuden liioittelu ja miehiään hakkaavien naisten huimien kotiväkivaltalukujen kaunistelu.

4. Hakkaajaraiskaajat: Vaimoaan vuosikausia piilossa hakkaava kirkkoherra, naapurin alkoholisti-Pera joka pistää avokkia turpaan joka keskiviikko ja lauantai, lenkkipoluilla kyttäävät huppupäiset hirviöt ja Aamulehden pikku-uutisen mainitsema koko perheen teurastaja-isä kuuluvat kaikki tähän laajaan luokkaan, joka on Blogistanian toinen yleisin mieslajike.

5. Hyvä jätkä –tyttö: On itseironinen ja huumorintajuinen, reipas ja rehellinen, puhuu suoraan ja tekee niin kuin lupaa, on siis sopivasti "niin kuin miehet". Ei sorru mihinkään naismaisen vilpilliseen pelaamiseen, kieroiluun ja teeskentelyyn. Tämä tyttö on hyvä jätkä ja ansaitsee siten miesten kunnioituksen. Edellä luetellut ominaisuudet ovat kuitenkin "miesten sukupuolityypillisten ominaisuuksien" monopolin piirissä, ja siksi pitääkin varoa, ettei nainen kuitenkaan ole liian hyvä jätkä, ettei häneltä vain katoa naisellisuus ja viehätysvoima, ja sen mukana miesystävät. Hyvä jätkä –tytön on syytä muistaa pitää hametta riittävän usein ja välillä käyttäytyä sopivan heikosti ja naisellisesti, eikä nauraa missään nimessä liian äänekkäästi, varsinkaan humalassa. Jos jätkämäisyys menee liian pitkälle, Hyvä jätkä –tyttö voi yhtäkkiä muuttua lesboksi.

6. Herkkismies: Kannattaa tasa-arvoa ja uskoo, että ei tarkoittaa ei, ja tästä syystä onkin tuomittu ikuiseen ATM-luokkaan. Naisellehan ei tällainen sälli kelpaa, koska naiset haluavat pelkästään machoja pelimiehiä, jotka ottavat eivätkä kysele. Herkkismies nai itsenäisen naisen, jää koti-isäksi, tiskaa ja pyykkää kaiket päivät, ei käy kavereiden kanssa kaljalla vaan pelaa mieluummin vaimon kanssa Scrabblea. Hän siemaisee ajoittaisen punaviinilasillisensa kauniisti vaimon kanssa kynttilänvalossa, lukien samalla Shakespearen sonetteja. Naista ei kuitenkaan tällainen OIKEASTI tyydytä, vaan hän lähtee heti ensimmäisen machon pölynimurikauppiaan matkaan ja jättää herkkiksen itkemään lohduttomasti.

Keitä nämä tyypit ovat? Me kaikki olemme kuulleet heistä juttuja, mutta en minä ainakaan tunne heistä yhtäkään. Tunnetko sinä? Oikeasti? Täällä netissä heitä tuntuisi piisaavan, mutta todellisuudessa en tunne yhtäkään tällaista ihmistä. Olisiko sittenkin niin, että tämä ruutu on hiukan liian lattea voidakseen muodostaa kolmiulotteista ja todellisuuspohjaista kuvaa ihmisistä tekstien takana?

Tässä oli toki vain muutamia näistä yleisimmistä luokista. Näistäkin kuitenkin jo huomaa, kuinka todellisuudentaju näin karikatyyrisen pelkistetyssä maailmassa (internetissä) hämärtyy, ja ihmiset alkavat edustaa toistensa mielessä huonoja sarjakuvia: paperinukkeja, jotka ovat yksipuolisia ja samalla kaavalla tuotettuja, persoonattomia ja teennäisiä. Huonoja sarjakuvia siinä mielessä, että nämä kuvat eivät sisällä lainkaan ironiaa, vaan ne otetaan täysin vakavissaan – ne ovat totuus ja koko totuus. Näitä kuvia toistelemalla me samalla opetamme itseämme ottamaan ennakkoluulomme yhä vakavammin, uskomaan niihin yhä tiukemmin, ja etääntyminen ”vastapuolesta” alkaa, barrikadit kootaan valmiiksi ja niille noustaan, tajuamatta itsekään missä vaiheessa meistä tuli näin vihaisia, näin vihaavia. Kiistely vie mennessään, etsivä löytää väitteillensä tukea aina jostakin, kukaan tai mikään ei kohtaa, asioita ei haluta järjestää eikä sopia. Halutaan voittaa, tajuamatta että lopullinen voitto voi olla vain toisen osapuolen häviäminen – omankin tuhon siemen.

Monet hyvät sarjakuvat tekevät usein ennakkoluuloista parodiaa (Viivi ja Wagner etc.), ja paljastavat täten niiden heikkouden ja perustelemattomuuden tavalla, joka on helppo hyväksyä, ja joka saa lukijan nauramaan vastaaville piirteille myös itsessään. Toisinaan parodia voi paljastaa itsessämme piirteitä joita emme ehkä halua itsessämme nähdä – on kuitenkin hyvin vapauttavaa saada tilaisuus nauraa omille heikkouksillemme. Tämä on mielestäni sarjakuvallisuuden yksi erikoisominaisuuksista, asia jossa se onnistuu ehkä paremmin (tai helpommin) kuin moni muu tyylikeino. Vastaavia ovat vaikkapa satiiriset/komedialliset näytelmät ja elokuvat. Toisinaan se onnistuu romaanikirjallisuudessakin, esimerkkinä vaikkapa Arto Paasilinnan kerrontatyyli. Satiiri esiintyy kuitenkin aika harvoin esim. laululyriikoissa, saati runoudessa (nykyään?). Tilausta sille olisi.

Me otamme itsemme aivan liian vakavasti. Siksi jokainen pienikin tölväisy voi olla liikaa, kun vaivoin koossa pitämämme rakennelma omasta täydellisyydestä horjahtaa. Korttitalo uhkaa sortua, ja me hyökkäämme. Huumorintaju, omasta itsestämme leikin laskeminen, edes salaa yksin, on se pehmeä alusta, jolle on hyvä pudota siitä tornista, jonne olemme itsemme sulkeneet.

Oh My Quud!

Nyt on jokin pahasti vialla Blogistaniassa. Viimeaikaisten kummallisten blogikatoamisten lisäksi nyt myös Quud-jumalatar on kadonnut. Tämä järkyttää jo interblogistisuuden perustuksia. Jossain täällä aavalla bittimerellä piilee Blogistanian kolmio, olen siitä varma.

Kenelle tästä voi lähettää reklamaation, häh? Minä olen sentään tilannut sen.

Äh. Qod, tule takaisin. Kyllä kaikki järjestyy. Jookos?