Hybridin kesämietteet

Ei ole helppoa olla kaupunkilais-maalaishybridi. Minä olen tasan 50-50. Toinen vanhempi on kaupunkilainen kaupunkilaissuvusta ja toinen maalainen maalaissuvusta. Ei mitään lieventäviä asianhaaroja – toinen puoli suvusta on kasvanut traktoreiden, perunapeltojen, maitolaitureiden, kauppa-auton ja hiljaisten hiekkateiden maailmassa, kun taas toinen puoli tuskin tietää mitä traktorilla tehdään, ja on kulkenut ikänsä sileillä asvalttiteillä lähimarkettiin ja tanssiravintolaan.

Sitten kaupunkilaistyttö tapasi maalaispojan tansseissa ja se oli menoa – pian oltiin naimisissa pikkukaupungissa ja muksut pyörivät helmoissa. Kohta, kun päästiin arkeen asti, vastakkaisten maailmojen paine alkoi tuntua. Toinen anoppi vaati nuoria muuttamaan luokseen maalle, toinen isoon kaupunkiin. Käsitykset lastenkasvatuksesta ja elämästä törmäsivät räsähdellen toisiinsa. Lopulta, kahden täysin erilaisen elämäntavan ja suvun yhteensovittaminen ei nuorilta onnistunut. Toinen jäi pikkukaupunkiin, toinen kasvatti lapset ja muutti takaisin isoon kaupunkiin, josta oli tullutkin. Yhteisen jälkikasvun kautta suvut jäivät löyhästi kiinni toisiinsa, vaikka kahden maailman lapset ovat ylitsepääsemättömästi kaupunkilaistuneet.

Mutta aikuisenakin kaupunkilaisella on piilossa maalaistytön sydän. Olennainen osa mielenmaisemaa ovat laajat huojuvat pellot, kaadetut ja uudelleenkasvun aloittaneet metsät, sorateiden rouske kenkien alla. Sade, joka rapisee pehmeästi puiden lehtiin, halkovajan kattoon, peltoon. Linnut, havina, narisevat ovet. Heilurikellon tikitys. Katuvalottomat yöt, lähinaapurit jotka asuvat kilometrin päässä. Minun sukuni maisema.

Toisaalla kaupunkilainen osa ilmehtii ivallisesti: "Hölynpölyä! Romanttisia unelmia! Et osaisi olla hetkeäkään kilometriä kauempana kaupasta, elokuvateatterista, apteekista, yhteiskunnasta! Kyllähän me kaikki tiedämme, etteivät maalaiskunnat enää ole osa yhteiskuntaa – ne ovat sivutuote, vanhan maailman jäänne; tuotantolaitos, joka voidaan ulkoistaa kolmannen maailman maihin. Sinäkö siellä asuisit, yrittäisit parantaa Suomen tulehtunutta umpisuolta? Köröttelisit kerran päivässä tai kerran viikossa kulkevalla linjabiilillä tunnin matkan päässä olevaan kaupunkiin ostamaan buranaa ja maustekahvia. Et selviäisi viikkoakaan!"

Toinen puoli haaveilee sitkeästi ikkunasta, joka aukeaa metsään ja pellolle, maisemasta, jossa pakokaasu ja autojen äänet ovat poikkeus, eivät sääntö. ”Mutta kun siellä olisi hyvä kirjoittaa...” se huokaa. ”Mistä?” kysyy kaupunkilainen. - ”Koivunlehdistäkö? Siitä, että kymmenen neliökilometrin alueella asuvien keskimääräinen ikä on 63 vuotta, sinä mukaan laskettuna? Siitä, että metsä on kaadettu ja pellot laitettu pakettiin – ja paikalle suunnitellaan hypermarkettia?” Ja maalaistyttö myöntää: ”Niin, niinhän se on.”

Kesälomalla kaupunkilaismaalainen pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa, astuu henkilöautoon ja matkustaa monta tuntia asvalttitietä, hiekkatietä ja lossilla päästäkseen viikonlopuksi mökille saaristoon. Kiroaa ensimmäisen päivän itikoita, kylmää vettä, ulkovessaa ja kaiken ylitsepääsemätöntä maalaisuutta – ja parin päivän kuluttua pois tullessa tuijottelee hajamielisesti auton ikkunasta lossinkaiteen yli, rannalla olevien mökkien pieniä ikkunoita ja kauaksi aukeavia peltoja, miettien:

”Miksei sittenkin voisi olla tällaista aina...”

_