Taajamien takapihoilla

© Wilhelmiina

Puiden alla kasvaa lapsia



Löydetty: lammikko, omistaja tuntematon



Hetki etäällä ja lähellä



Tarjoillaan väsyneille silmille



Kedolla kukkii esikoita ja tyttöjä



Gone fishing



Istuinmutka



Herännyttä



Lepo puuni alla



Paikkani metsässä


----------------
PS: Lisäsin blogiin kellon, inspiraationa Blogistanian tyylikkäin gourmetvelho, Turisti.
_

Haamuja koneessa

Saara sanoi edellisen merkinnän kommenttiosuudessa niin hyvin, että sai minut pitkäksi toviksi pohtimaan asiaa. Siispä, sen sijaan että olisin ottanut aikomani kirjan käteen, päädyinkin pohtimaan näitä nettipäiväkirjan tai blogin pitämisen yhteisöllisyyden ja julkisuuden teemoja.

Ilmeisesti Saaraa mietitytti tämä kohta kirjoituksessani (lainaus Metteltä):

”Me kaikki blogin kirjoittajat uimme tai uppoamme ihan itse.”

Tätä moni ei Blogoslaviassa halua hyväksyä, tällaista omavastuuosuutta omaan yhteisöllisyyteen muiden joukossa. (Sanottakoon tästä kommentistani loukkaantuneille kuitenkin, että olen myös sitä mieltä, että blogi kuin blogi on sellaisenaan arvokas, vaikka lukijoita ei olisikaan pilvin pimein. Arvohan on todellisuudessa sisäistä: se, miten tärkeä tuo kanava kirjoittajalleen on.)

Ensinnäkin täytyy sanoa, että jos näiden kahden väitteeni välillä tuntuu olevan ristiriita, se johtuu siitä, että minun näkökantani mukaan kyseessä on kaksi osin eri asiaa. Seuraava höpinä on – disclaimer! – niin subjektiivista kuin subjektiivinen käsitys voi vain olla, joten jos olette eri mieltä, ei muuta kuin blogiin julistamaan vastateesiä.


Kirjoittaessamme julkista päiväkirjaa tasapainottelemme mahdollisuuden ja todellisen teon välillä.

Jokaisessa nettikirjoittajassa piillee pieni ekshibitionisti, joka haluaa paljastaa itsensä – ainakin salaa, ainakin teoriassa (ja eikö tämä, jos mikään, ole juuri teoreettista olemassaoloa?), ainakin sen osan josta itse pidämme – tai jota ehkä muutoin hyljeksimme. Sen olemuksen, jonka koemme olevan itsellemme tosi, vastasipa se muiden tapaamiemme ihmisten käsitystä tai ei. Tai sen, mitä haluaisimme olla, tai ehkä voisimme olla. Blogi, kuten muukin virtuaalielämä, on kiehtova leikki, jonka tarjoamassa maailmassa voimme ottaa ja kokeilla eri rooleja, eri persoonallisuuksia, eri tapoja olla minä, asettumatta kuitenkaan siihen tilanteeseen, jossa se voi varsinaisesti vaikeuttaa arkielämäämme. Ei kyse ole sinällään teeskentelystä, vaan se voi olla myös eri puolien esiintuomista, niiden, jotka eivät välttämättä kaikki pääse esiin arkielämässä. Nämä puolet voivat esiintyä blogissa suorina, tai esim. symboleiden, unien kautta, tarinoiden kautta, unelmina tai ajatuksina, joita ei ole vielä muualla lausuttu ääneen. Näin voimme testata asioita loukkaamatta itseämme.

Tämä on osa sitä, minkä käsitän mahdollisuutena. Se voi yhtä hyvin jäädäkin pelkäksi mahdollisuudeksi, ja voimme silloin olla kirjoittaessamme sellaisia kuin yleensäkin olemme, erona vain, että voimme aina sanoa kaiken mitä haluamme, milloin tahansa haluamme, kenenkään keskeyttämättä, puhumatta päälle, väittelemättä (ainakaan samaan aikaan) – ja mahdollisesti sen joku lukee, ehkä ymmärtääkin. Tämä ajatus lukijastakin on osa mahdollisuutta.

Ei voida sanoa, että lukijoiden mahdollisuus tai reaalisuus merkitsisi jotenkin samaa kaikille, jotka kirjoittavat julkista päiväkirjaa tai blogia. Verkkoon kirjoittamistamme säätelevät myös läheisyydentarpeen ja -sietokyvyn eri asteet: Kuka tahtoo paljastaa kaiken, raadollisenkin itsestään, kuka vain haalean kuvan ajatusmaailmasta, kuka kirjoittaa pelkkää asiaa, kuka puhuu aina nimellään, kuka tekee tunnustuksia anonyymisti. Yksi haluaa realistisen mittauksen suosiostaan, toinen tahtoo pitää kuvitelman eikä tietää todellisuutta – ei välttämättä halua kohdata lukijan ajatusta niin konkreettisella tasolla. Jännittävin asia on lopulta mahdollisuus, ei aktio. Ajatus lukijasta, ei lukija itse.

Laskurien ja jäljittämisen mahdollistama kaiken realisoituminen pilaa illuusiomme. Sen sijaan, että eläisimme todella virtuaalitodellisina ja rajattomina, tarkistelemmekin julkisuuskäyriä, ajattelemme lukijoiden henkilöllisyyttä, huolestumme hiljaisina päivinä. Lopulta muokkaamme itseämme ja sanomaamme, jotta saisimme lukijoita. Samalla unohdamme kirjoittamisemme perimmäisen syyn – mystisen läheisyyden ja etäisyyden rajojen hämärtämisen, hiljaisen läsnäolon, joka on unenkaltainen toteamus mahdollisuuksista joita emme välttämättä halua realisoida.

Ja aina lopulta, jossain rivien välissä, kirjoitamme kuitenkin itsellemme, peilillemme epätodellisuudessa, kuvittelemallemme ystävälle siellä jossakin, bittiavaruudessa – siinä toivossa että löytyy joku joka ymmärtää, ymmärtää niin kuin minä itse. Laskuri ei tätä meille voi kertoa, mutta jäämme todennäköisyyslaskelmien kiikkiin. Petymme, kun sitä ei voikaan pitää todisteena. Laskuri ei voikaan lopulta tyydyttää uteliaisuuttamme, vastata perimmäiseen kysymykseen: Kuuleeko joku?

Lehdenkään toimittajat eivät lopulta tiedä, kuinka moni todellisuudessa lukee heidän tekstinsä, ja kuinka moni kääntää sivun kiinnostumatta. On vain mahdollisuus, niin kuin kaikessa – paitsi suorassa kasvotusten – kohtaamisessa. Puhelimeen puhuessamme, tiedämmekö, että vastaanottaja kuuntelee joka sanan – katsooko hän televisiota, lukeeko nettipalstoja ynähdellen väliin jokusen joon, onko luuri vuodatuksen aikana pöydällä, siksikö oli välillä hiljaista? On vain uskottava että joku siellä on, joku kuuntelee. Viittauksineen kaikkineen blogin kirjoittaja ei voi varmuudella sanoa lukiko linkin kautta tullut vierailija tekstin vai lähtikö tarkastettuaan minne se johti. Kuinka taipuvaisia olemme ajattelemaan että olemme lopultakin yksin?


Yhteisöllisyys taas on osittain eri asia. Se muodostuu, ei kirjoituksiemme kautta, vaan yhteydenpitomme kautta – siitä että me kirjoitamme toisille, he meille, ja tästä muodostuu ajatusten verkosto, joka tukee tarvettamme yhteisöön. Että me olemme oikeasti läsnä ja olemassa toisillemme, emme pelkkiä haamuja koneessa.

Nimenomaan yhteisöllisyyteen pyrkivän kannattaa kommentoida paljon, kirjoittaa blogissaan muille paljon, pyrkiä lujentamaan suhdetta itse verkostoon ja sen jäseniin yhdessä ja erikseen. Yhteisöllisyyteen pyrkivä ei, tarkoituksella, kirjoita enää (pelkästään) itselleen, omasta salaisesta paikastaan, ei tyydy mahdollisuuteen vaan haluaa realisoida.

Useimmat meistä tasapainoilevat jossakin tässä välissä, pyrkimättä tietoisesti erityisesti mihinkään, asettumalla täällä Blogistaniassakin suurin piirtein siihen kohtaan, missä reaalimaailmassakin oman yksityisen ja julkisen minän raja kohtaa.

Kuitenkin se kirjoittaja, joka blogissaan pyrkii henkiseen läheisyyteen, yhteisöllisyyteen, toteuttamatta silti yleensä samanlaista sosiaalisuutta reaalielämässään – ujouttaan tai ihmisarkuuttaan, tai vain luontaista hiljaisuuttaan – on ongelman edessä: täällä kun yhteisöllisyys vaatii lopulta melkein yhtä paljon itsensä laittamista likoon kuin ulkomaailmassakin – panosten tosin ollessa pienemmät. Mutta se, jolle virtuaalinenkin torjunta on kova pala, säilyttää vaistomaisen etäisyytensä täälläkin – mutta samalla paradoksaalisesti, koska on laittanut päiväkirjansa silti julki, olettaa että ihmiset löytävät hänet ja tulevat luokse, tulevat kotoa hakemaan. Mutta ellei hän satu olemaan mestarillinen kirjoittaja, jonka näppäimistö tuntuu olevan taiottu merkityksiä ja loistavia tarinoita täyteen, ei häneen kiinnitetä sen kummempaa huomiota kuin muihinkaan blogistaniassa hiljaa elelijöihin. Tätä minä ainakin tarkoitan omavastuuosuudella omaan yhteisöllisyyteen.

Kuitenkin, voidaan pitää suhteellisen varmana, että jos kirjoittelee tarpeeksi kauan, vastailee muiden yhteydenottoihin, on mahdollisimman vilpittömästi läsnä ja kiinnostunut muustakin kuin omasta suosiostaan, jonkinlainen yhteisö muodostuu aina. Ujohko henkilö voi olla kotonaan pienemmässä yhteisössä. Tarvitaanko silloin laskureita ja linkitysmittareita, kun tavoite, oma piiri, on saavutettu?

Mieluummin ystävä kylässä kuin numero laskurissa. Eiks je?
_

Lauantaihuviretki Blogosferiaan

Maalainen on tehnyt hienon ja perehtyneisyydellään vaikuttavan haastattelun Mettestä. Haastattelussa Mette lausahti viisaasti:

”Me kaikki blogin kirjoittajat uimme tai uppoamme ihan itse.”

Tätä moni ei Blogoslaviassa halua hyväksyä, tällaista omavastuuosuutta omaan yhteisöllisyyteen muiden joukossa. (Sanottakoon tästä kommentistani loukkaantuneille kuitenkin, että olen myös sitä mieltä, että blogi kuin blogi on sellaisenaan arvokas, vaikka lukijoita ei olisikaan pilvin pimein. Arvohan on todellisuudessa sisäistä: se, miten tärkeä tuo kanava kirjoittajalleen on.)

Mettestä puheen ollen, lukekaa hänen juttunsa Carl Hiaasenista, joka sattumoisin on yksi ehdottomista lempikirjoittajistani. Aivan loistava kirjailija, joka puolustaa turismin ja korruption alle nitistyvää Floridan luontoa viimeisen sissin raivolla. Keinoistaan tehokkain lienee sysimusta huumori, joka puree vähintään yhtä terävästi kuin hänen kirjojensa alligaattorit.

Tästä tulikin mieleeni, että voisin noudattaa Maalaisen esimerkkiä, ja kertoa vähän millaisia blogeja täällä Münchausenin kotilinnassa tykätään lukea. Minulla on blogilistani suosikeissa monia kymmeniä mielenkiintoisia blogeja, joita luen vaihtelevassa määrin, mutta tietyt blogit tuntuvat usein herättävän automaattisen klikkausreaktion hiirikädessäni.


Tämä olkoon siis Wilhelmiinan Wirallinen Kiitostus -osio.


No, kaikkihan (jotka täällä käyvät) varmaan jo tietävät, että ramppaan joka välissä soittamassa suutani Turistilassa ja Milan Vähätelmässä. Minusta tuntuu, että jokainen löytää aika pian hengenheimolaisensa Blogistaniasta, ja nämä ovat ilmeisesti minun. Ihailuni näitä sitkeitä naisia kohtaan on rajaton: heitä ei hidasta silmäpako sukassa eikä vihaposti sähköpostilaatikossa, vaan he jatkavat urheasti sarkastista ja hillittömien lausahduskukkasten sävyttämää menoaan.

Kirjailijan häiriöklinikalla on hyvä käydä hoidossa, kun kirjallisuuden olemus ja kirjoittaminen mietityttää ja tuskastuttaa. Siellä Ellilän Kirsti pohtii omaan lempeään ja rauhalliseen tapaansa kaikenlaista asiaan liittyvää, ja kun hänen seurassaan on jonkin aikaa asioita pohdiskellut, alkaa jonkinlainen tervejärkinen näkemys asioihin kirkastua. Tätä voisi jo sanoa epäviralliseksi kirjallisuusterapiaksi.

Sieltä on hyvä jatkaa Anita Konkan blogiin, jota voisi ajatella syventävinä opintoina. Kirjailija Konkan filosofissävyiset ja mielenkiintoiset pohdinnat ilmiöistä, ajatuksista ja kirjoista herättävät aina mietteliään olotilan. Sen jälkitunnelmissa Uudet lauseet herättävät ansaittua ihastusta, jota vain lisäisi, jos tarkkasilmäinen lauseidenmetsästäjä kertoisi uteliaille lukijoille myös löytöpaikan.

Takaisinpäin kääntyessä päädyn yleensä Saaran luokse, Ex Libris -lehmän kylkeen nojailemaan ja kuuntelemaan, kun Saara tuskailee, ettei kukaan koskaan käy lukemassa. Luultavasti aika monikin käy juuri siellä rauhoittumassa, kun meno Blogostravian estradeilla alkaa käydä hiukan liian kiihtyneeksi. Jotenkin tuntuu, että niissä vaatimattoman oloisissa huomioissa ympäröivästä maailmasta on sellaista hiljaista taikaa. Ei siihen mitään sivistyssanoja tarvita, Saara.

Annan kertomus omasta Adoptiomatkastaan tuntuu siinä määrin tärkeältä ymmärtää, että harvoin jätän käymättä lukemassa kun päivityksen olen havainnut. Niin rehellisesti ja intensiivisesti hän kertoo omasta kipeästä polustaan, että ehkä jokaisen kannattaisi vilkaista, millaista on kulkea hänen kengissään. Sama tärkeys, joskin eri syystä, pätee Tarinoihin Harmaan puun kylästä. Ei kai vääriä perheitä voi olla – on perheitä, joissa rakkaus riittää, ja niitä, joissa ei. Vaikuttaisivat kuuluvan edellisiin, nämä.

Feministisen näkökulman mutkista ja sokkeloista käyn lukemassa naisten luona, joita tulee katsottua ylöspäin, vaikka täällä Bloginneassa maasto onkin aika tasainen. He ovat aina yhtä vakava isosisko ja aina yhtä iloinen Tiina Kaarela, joiden molempien kokemus tasa-arvoasioiden ajamisesta on selvästikin huomattava. Isosisko voisi kyllä päivittää vähän useammin, ihan noin vaan vinkkinä.

Naisasiaa vähän personoituneemmasta vinkkelistä tarjoilee miellyttävän oloinen Siiveniskujen Minttu, jonka mielipiteet osuvat usein niin terävästi naulankantaan, että ei voi kuin ihailla. Joskus subjektiivinen näkemys osuu vähän turhankin terävänä tuomiona, mutta onhan se inhimillistä.

Musiikillisina keinuina blogimaailmassa jammailevat hienot lauluntekijät ja musiikin monitaiturit: Laura Sippola ja Ilona Korhonen blogeineen.

Sitten ovat vielä ystäväni Viisas ja Kaunis, joiden kuulumisia tiirailen tätäkin kautta. Tosin jälkimmäinen ei taida muistaa enää koko bloginsa olemassaoloa. Hänen huidellessaan omissa sfääreissään jotakin kummallista on tapahtunut sivun ulkoasulle. Ainakin Firefoxissa ilmaantuva outo ilmiö tuntuu olevan IE:ssa näkymätön. Herätys, Heimo – blogia korjaamaan!

Ja totta kai, aina halutessani visiitille ulkoavaruuteen, on Jäädykepiirikunnan kelkka aina valmiina lähtöön – tai no, oikeastaan jo lähtenyt.



PS: Phuuh! En varmasti ole koskaan kirjoittanut näin linkkipitoista merkintää. Toivottavasti ette saaneet yliannostusta – linkkishokkiin kun ei vielä ole keksitty lääkettä. Ai niin, vielä yksi linkki kaupan päälle: käykääpäs kaikki arvioimassa vakioblogienne ominaisuudet kartalle, jonka ulkoasu tosin kaipaisi aika tavalla selkeytystä.

Suojatyö vai työsuoja

Työmarkkinatuen uudistus (pdf) on puhuttanut puolin ja toisin. Mm. Juha-Pekka Saareks on Helsingin Sanomien mielipideosastolla (maksullinen) esittänyt asian ”orjatyönä” ja työttömien hyväksikäyttönä, koska he eivät saa vaivoistaan palkaksi muuta kuin sen minkä ennenkin. Hänen argumenttinaan on mm. että pieni lisänä tuleva ylläpitokorvaus (muistaakseni 7€/pv) ei jää työttömälle tuloksi vaan kuluu eittämättä matkoihin, ruokailuun yms. Puoltavat tahot ovat esittäneet, että toimi toisi työttömälle lisätuloja ja aktivoisi heitä pysymään työelämän syrjässä kiinni. Ja he ovat molemmat oikeassa – ja väärässä.

Ensinnäkin uudistusta puoltavien tahojen argumenteissa on toivomisen varaa. Työtön voi kokopäiväistä (tai 75%) suojatyötä tehdessään jäädä rahallisesti myös tappiolle – riippuen matkustus- ja ruokailumahdollisuuksista ja niiden hinnoista, lasten päivähoidosta jne. Tämä ei kai liene suojatyön tarkoitus?

Esimerkiksi työministeri Filatovin mainitsema ylimääräinen 200 € nettona /kk suojatyöstä ei pidä paikkaansa. 7 euron ylläpitokorvaus 21,5 työpäivänä tekee yhteensä 150,5 €, ja jollei työntekijä keksi ilmaista tapaa kulkea työmatkat ja syödä lounasta ruokalassa, raha kuluu kyllä aivan varmasti sentilleen juuri näihin. Voipa olla etteivät riitäkään – monestakohan ruokalasta saa nykyään matkoista ehkä jääneillä 2-3 eurolla aterian? Kaikissa paikoissa EI ole suunniteltu kylmäsäilytystilaa, saati mikroa yms. eväille – eivätkä nekään ilmaisia ole.

Toisekseen: kysymys Saarekselle ja muille orjatyöstä puhujille: Mitä työmarkkinatuella elävä työtön on tarkalleen ottaen tehnyt yhteiskunnan hyväksi ansaitakseen työmarkkinatukensa ilman minkään maailman työpanosta? Aikaisemmasta työstä ansaittu työttömyysturva on kulunut jo aiemmin maksettuun 500:n päivän päivärahaan, asumistukiin jne. Työmarkkinatuki ei kai ole mikään yhteiskunnan tarjoama ”Oloneuvospalkka” vaan työttömän vähimmäiselatukseen tarkoitettu raha, silloin kun hän ei ole saanut työtä. Mielestäni olisi varsin asianmukaista olettaa, että yhteiskunta voi tällä rahalla odottaa työttömältä myös kohtuullista työpanosta yhteiskunnan hyväksi. Orjatyöstä ei ole kysymys.

Ihmettelen suuresti, ettei kukaan vielä ole tuntunut huomanneen kaikkein itsestään selvintä ja luonnollisinta ratkaisua tähän kiistaan. Osa-aikatyövelvoite voisi kuvata ajatusta.

Jokainen työmarkkinatuen varaan jäänyt työtön on velvollinen tekemään tuen edestä saman verran työtä kuin samalla rahalla tekisi keskimääräinen normaalipalkkainen kunnan työntekijä. Käytännössä tämä tarkoittaisi osa-aikatyötä kunnan kohteissa tai tukemissa yrityksissä, esim. Tarja Filatovin mainitsemissa pienyrityksissä. Tämä ratkaisisi osan kunnan työntekijäpulasta ja luultavasti parantaisi kunnallisia palveluja huomattavasti. Mitään uuttahan tukityöllistäminen ei ole. Työmarkkinatuella tehdään jo paljon arkistointia, siivousta, huoltoa, avustajan töitä esim. kirjastoissa, päiväkodeissa, terveyskeskuksissa, kouluissa ja virastoissa. Osa-aikatyötön voi vaikkapa kastella ne kukat, joiden kastelusta kahvihuoneessa aina kiistellään. Nyt järjestelmä vain olisi oikeudenmukaisempi kaikkia osapuolia kohtaan.

Työtön saisi osa-aikatyötä ja sen mukaista palkkaa. Työajalta kertyisi eläkettä. Hän pysyisi aktiivisena ja hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä. Tämä vähentäisi luultavasti myös masennusta ja muita ongelmia, joita pitkäaikaistyöttömyydestä usein seuraa. Osa-aikatyötön tietäisi ansainneensa rahansa rehellisellä työllä, eikä se siis olisi ”almu” – työttömyys voi olla ylpeydelle kova paikka. Osa-aikatyötön on myös vapaa lopun ajasta etsimään parempaa työtä, jollei satu pitämään nykyisestä.

Yhteiskunta maksaisi sen minkä tähänkin mennessä on maksanut. Suurimpana erotuksena on se, että nyt kaikki työttömät tekevät hiukan suojatyötä koko ajan sen sijaan, että vain osa työttömistä tekisi paljon suojatyötä lyhyinä jaksoina, niin kuin nyt. Luulen myös, että tämä lisäisi tehdyn työn määrää kokonaisuudessaan, kun suurin osa niistäkin, jotka ovat onnistuneet/joutuneet välttymään suojatyöltä, saadaan osa-aikatyön piiriin. Turun Sanomat kertoo tästä: ”Uudistuksen pohjaksi tehty selvitys paljasti, että työmarkkinatukea kymmenen vuotta saaneista 20 000 ihmisestä vain 1 400 on koskaan osallistunut johonkin aktivointitoimeen.”

Aika moni pimeää työtä tekevä tuntisi suurta kiusausta siirtyä normaalin työn piiriin, jollei halua tehdä hyvin paljon töitä päivässä – puhumattakaan päällekkäisyyksistä.

Ongelmatonta tämä ei tietenkään olisi. Ne henkilöt, jotka tekevät kaikkensa, jotta eivät joutuisi tekemään työtä, eivät varmasti häviä mihinkään. Tämä on kuitenkin ongelma, joka vaivaa varmasti kaikkia tähän mennessä tehtyjä ja esitettyjä uudistuksia. Toinen asia on se, että monet työttöminä kituuttelevat pitkäaikaissairaat, joiden terveydentilaa ja oloja ei ole työttömyyden takia edes pyritty parantamaan, tulisi joko pyrkiä kuntouttamaan, tai mikäli se ei ole mahdollista, siirtää sairaseläkkeen piiriin. Mutta näinhän tulisi joka tapauksessa tehdä.

Mutta montako työtuntia se sitten tekisi? Lasketaanpa.

Otetaan taulukko, jossa on keskiansioita kunta-alan ammateissa, ja valitaan sieltä joitakin avustajan ja muun yleistyön nimikkeitä. (Palkat vuodelta 2003.) Esim. apteekkiapulainen, ammattimies, ammattityöntekijä, apuhoitaja, apulaiskanslisti, apulaiskaupunginpuutarhuri, apulaisvahtimestari, apumies, aputyöntekijä, arkistoapulainen, assistentti, asuntola-apulainen, atk-avustaja ja avustaja. Keskiarvo heidän kuukausipalkastaan on 1692,80 €. No, jos oletetaan että kaikki tekevät 8-tuntista päivää arkipäivisin (n. 21,5 pv/kk), heidän työtuntejaan tulisi yhteensä 178 h/kk ja keskimääräiseksi tuntipalkakseen muodostuisi noin 9, 84 €.

No, työmarkkinatuki on 20 arkipäivältä 464,80 € ja se tekee 21,5 arkipäivän eli työkuukauden mukaan 499,66 €/kk. Montako työtuntia tällä rahalla sitten saa? Sillä saa n. 50 tuntia ja 47 minuuttia. 8-tuntisina päivinä tämä tekee kuukaudessa 6 täyttä päivää + 2 tuntia ja 47 minuuttia. Siis kuukaudessa. Joka arkipäivää kohti laskettuna työaikaa olisi 2 tuntia ja 22 minuuttia. Tähän voitaisiin lisätä työpäiviltä joko aiemmin mainittu ylläpitokorvaus tai muutama kuukausittainen tunti työmatkojen ym. ylimääräisten kulujen kattamiseen.

Ei varmaan tekisi tiukkaakaan, vai mitä?




LÄHTEET:

Helsingin Sanomat, mielipidekirjoitus 18.5.2005:
Orjatyöpaikoista ei ole mitään hyötyä (Juha-Pekka Saareks)
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/artikkeli/1101979564090 (maksullinen)

Työryhmämuistio 2005: Työmarkkinatuen aktivointi – yhteiskuntatakuu pitkäaikaistyöttömille (pdf-muodossa):
http://www.mol.fi/mol/pdf/fi/06_tyoministerio/06_julkaisut/07_julkaisu/thj347_yhteenveto.pdf

Työministeri Tarja Filatov: Työmarkkinatuen uudistuspaketti luo pitkäaikaistyöttömille uusia väyliä pois työttömyydestä
http://www.mol.fi/mol/fi/06_tyoministerio/05_tiedotteet/2005-04-18-02/index.jsp

Työministeri Tarja Filatov: Tuet ovat mahdollisuus pienelle yritykselle
http://www.mol.fi/mol/fi/06_tyoministerio/05_tiedotteet/2005-04-18-01/index.jsp

Turun Sanomat: Kuntapuoli epäilee työvoimahallinnon ammentaneen keinonsa tyhjiin – Valtio sysää työttömyysturvan rahoitusta kuntien vastuulle (Kirsti Pohjonen)
http://www.turunsanomat.fi/verkkolehti/?ts=1,4:2:0:0,4:2:1:1:2005-03-29,4:292307,1:0:0:0:0:

Taulukko kunta-alan keskipalkoista:
http://www.kuntatyonantajat.fi/keskiansiot/frameindex.html

Työhallinnon julkaisu 347: Työmarkkinatuen aktivointi – yhteiskuntatakuu pitkäaikaistyöttömille (pdf-muodossa):
http://www.mol.fi/mol/pdf/fi/06_tyoministerio/06_julkaisut/07_julkaisu/thj347.pdf

Rosson riemukas lauantai

*
Lisäys 19.5.2005
Ks. jutun lopusta.
----------------------------------------

Varoitus: sisältää henkilökohtaisen paljastuksen!

Olin lauantaina mieheni kanssa Tampereen Koskipuiston ravintola Rossossa syömässä.

Sisältää myös mielipiteen. Ei olisi kannattanut.

Tarkoitus oli käydä syömässä, koska sukujuhlien jälkeen ei enää ehtinyt kauppaan. Koskipuiston Rosso on siitä kiva, että kesällä sen terassi on aivan ihana ruokailuympäristö, puita varjostamassa, koski vieressä solisemassa. Viime kesänä se oli vakioruokapaikkamme. Aikomus olikin syödä ulkona terassilla, mutta kylmä tuuli ajoi meidät kohta sisätiloihin, terassilta ostetut juomat mukana. Kello on 18:00. Siitä piina vasta alkaa.

Alkuillasta paikka ei ole vielä tupaten täynnä, mutta hyvää vauhtia täyttymässä. Tarjoilija tulee, kerromme tulleemme ulkoa terassilta, teemme tilaukset ja jatkamme rupattelua. Aurinko paistaa ikkunan läpi, sisällä on hyvin lämmin. Viereisessä pöydässä syövät ilmeisesti treffeillä oleva pariskunta, toisessa seurusteleva pari.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin treffipari on tilannut laskun ja kohta sen jälkeen seurusteleva pari saa ateriansa. Kivaa, ajattelen, meidän ruuat tulevat varmaan kohta.

Aika kuluu. Treffipari on lähtenyt, seurustelijat syövät ruokansa, tilaavat laskun, lähtevät. Ei ruokaa. Tyrkkäämme pöytäämme jätetyt käytetyt lasit tyhjään pöytään.

Tarjoilija vilahtaa pöytämme vieressä jättipizzan kanssa kysymässä tuliko se meille – ei tullut. Kohta tulee toinen tarjoilija samalla asialla, eri pizza. Ei taaskaan. Treffiparin pöytään seuraavaksi tullut vanha pariskunta syö hyvällä halulla aterioitaan. Meitä ihmetyttää. Seurustelijoiden jättämään pöytään parkkeeraa hyvässä känässä heiluva äijäporukka, joka kyselee pöytää kymmenelle.

Tarjoilijoita viuhtoo edes takaisin, käsissään lautaset, jotka eivät ole meille. Ärtymys alkaa lisääntyä eksponentiaalisesti. Vitsailen virnistäen hiukan kireästi, että olemme näemmä näkymättömät asiakkaat. ”Takuulla tarjoilija on unohtanut koko tilauksen, heh heh.” Mieheni kulkee vessareissulla keittiön ohi ja kertoo tullessaan, että siellä arvuutellaan joukolla aterioiden edessä, mikä mahtaa mennä minnekin pöytään. Kysyn mieheltä, näkyikö meidän ruokiamme siellä – ei hän ole ainakaan nähnyt mitään sennäköistä.

Vihdoin saamme toisen pöydän ruskeatukkaisen tarjoilijan pysähtymään, ja tilaamme toiset juomat, kysyen samalla onkohan ruokamme kohta tulossa. Nuori nainen kertoo, että koko ravintolan tarjoilijat ovat tänään vaihtuneet ja kaikki on hiukan sekaisin, koska kukaan ei vielä oikein tunne systeemejä. Varmaan kohta tulevat. Jäämme arvuuttelemaan keskenämme, miksi ravintolasta on vaihdettu koko väki: eivät kai nyt voi noin vain pistää koko porukkaa pihalle ja ottaa uusia tilalle? Lomasijaisetkin kai tulevat muutama kerrallaan – mutta eivät kai kaikki samaan aikaan lomalla ole?

Juomat tulevat. Äijäporukassa syödään kovaäänisesti ja huudellaan toiseen pöytään, jonne ilmeisesti muut seurueesta ovat päätyneet. Kohta onnistumme saamaan kiinni vaalean, pitkätukkaisen tarjoilijatytön, joka otti tilauksemme. Kerromme hänelle kosolti pakotettua ystävällisyyttä äänessämme, että olemme odottaneet ruokiamme reilusti yli tunnin (noin puolitoista tuntia). Jokohan ruokaa pian saisi? Kertaamme tilaukset. Tarjoilija lähtee tarkistamaan.

Jonkin ajan kuluttua sama tarjoilija palaa kertomaan, että tilaukset onkin – hupsista! – unohdettu laittaa menemään. Ateriamme on nyt tilattu kiireellisesti ”kaikkien muiden ohi” ja tulevat noin kymmenessä minuutissa. Tärkeä, luottamuksellinen äänensävy, kovasti pahoitteluita. (Kun kaikki muut ovat ensin päässeet meidän ohitsemme, me olemmekin yhtäkkiä ”vippejä”?) Ateria tulee puoleen hintaan, jos vain maltamme odottaa. No vähintäänkin. Selvä. Tarjoilija lähtee taas. Naureskelemme hyvin vähän huvittuneina toteen käyneille vitsailuille.

Noin vartin päästä keittiöltä tuodaan mieheni pizzaa. Minun ruokaani ei näy. Kysyn tuojalta miten mahtaa olla minun ateriani laita, ja kerron uudestaan mitä olen tilannut. Stressaantuneen näköisen naisen ilme kertoo: ”Mitä helvettiä? Mikä toinen ateria?” ja hän sanoo, että tässä on se kiireellisenä tilattu ateria, joka oli unohtunut tilata. Niin, sanon, ja kerron että aterioita oli kaksi, hänen ja minun. Ahah. Tilannetta selvitetään taas toisen pöydän tarjoilijan kanssa, joka vahvistaa asian. Nainen lähtee selvittämään asiaa kasvoillaan traaginen, kärsivä ilme. (Ei vittu tätäkin hommaa, mä en ikinä halunnu tänne, tää ei oo kyllä mun hommaa, voi jeesus...)

Kehotan miestäni syömään, ettei hänen pizzansa jäähdy. Nolona hän leikkelee siivuja ja kiroilee ravintolaa. Minä näytän jo luultavasti siltä, kuin lapsena kuvittelitte sängynalustan tai komeron mulkosilmäisen mörön näyttävän.

Viimein, kun pizza on miltei syöty, nainen tuo minun tilaukseni. Luojan kiitos, täällä siis tehdään ruokaakin.

Syömme nopeasti, että voisimme vihdoinkin lähteä tästä loputtomasta limbosta. Ilta on viilennyt ja aurinko ei paista enää niin kuin tullessamme. Kello on kahdeksan. Haluamme vain kotiin. Lasku, kiitos.

Laskun tullessa ihmettelemme loppusummaa – mistä tässä on alennettu? Tarjoilija selittää että ravintola ei sittenkään myönnä alennusta muuhun kuin ruokaan, joten juomat ovat normaalihintaisia. Alennus on yhteensä 10 euroa ja parikymmentä senttiä, hipheijaa. Pankkikortilta, kiitos. Olisi ollut kannattavampaa olla vaikka töissä se aika. Tarjoilija lähtee.

Laskussa on veloitettu jopa jäävesi, jota emme koskaan saaneet – ilmeisesti edellisten asiakkaiden jämät, joita ei korjattu pois ilman eri pyyntöä, veloitettiin myös meiltä. Ihmettelemme, kuka helvetti ylipäänsä veloittaa kraanavedestä ruuan yhteydessä. Emme jaksa huomauttaa enää tästäkin. Lähdemme vihaisina.

Kotona toteamme kuitista tarjoilijamme laskuttaneen meiltä myös juomat, jotka maksoimme jo terassilla suoraan tiskille. Se kruunaa asian.

Ei ikinä enää Koskipuiston Rossoon.

----------------------------------
Lisäys 19.5.2005

Koskipuiston Rosson keittiöpäällikkö on ottanut asiasta minuun yhteyttä ja pyytänyt anteeksi kyseistä mokailua. Olen nyt sopinut asian hänen kanssaan. Palautteeseeni suhtauduttiin suurella vakavuudella ja vilpittömällä pahoittelulla, ja asiasta on keskusteltu myös Rosson puolella.

Keittiöpäällikkö kertoi, että ongelma oli sama jokaisessa ravintolassa: suuri osa vakituisista työntekijöistä oli Likkojen Lenkillä. Vaikka asiasta tiedettiin kolme viikkoa aikaisemmin, kokeneita tilapäistyöntekijöitä ei yksinkertaisesti riittänyt kaikkiin ravintoloihin samaan aikaan - kyseinen Rosso joutui paikkaamaan vajeen osin tulevilla kesätyöntekijöillä, joista moni oli juuri sinä päivänä aloittanut. Vakituinen henkilökunta taas ei ehtinyt jatkuvasti katsomaan uusien työntekijöiden perään, joten tulos oli tämä. Emme kuulemma olleet ainoita joiden palvelu ei pelannut sinä iltana.

Keittiöpäällikkö kertoi, että asiasta otetaan varmasti opiksi tulevaisuuden varalta. Hän myös lähetti meille anteeksipyyntöjen kera korvaukseksi lahjakortin. Kortti käy koko S-ryhmän liikkeissä, mikäli emme sattumoisin halua käyttää sitä heidän ravintolassaan.

Tarina onnettomasta illasta päättyy minun puoleltani tähän.

_

Oikeat vehkeet vanhempien housuissa takaavat parhaan lapsuuden, kertoo Jumalan PR-vastaava

Kyllä se arkkipiispa on sitten viisas mies. Kannatan kaikkea aliokirjoituksessa mainittua: arkkipiispa on nimittäin pitänyt taas pienen neuvotteluhetken Jumalan kanssa ja Pomohan neuvoi. Nyt on sitten Päivän Totuus taas valmis. Hallelujaa!

Kaikkihan tietävät, että sen semmoiset lesboparit ja muut kommuunit ovat vain sellaisia synnin pesiä jossa joillakin henkilöillä on yhteinen jääkaappi tai yhteinen vuode. Eiväthän ihmiset voi mitenkään olla hyvien, turvallisten ihmissuhteiden, luottamuksen ja keskinäisen huolenpidon sävyttämä yhteisö muutoin kuin Oikeiden ja Sopivien Sukupuolielinten™ välityksellä. Kaiken se kirkko tietääkin, heh heh! Siksi hedelmöityshoidot pitää kieltää muilta kuin avo- ja avioliitossa olevilta heteropareilta. (Unohdetaan se avioliittohöpinä, ei meidän sellaisesta enää tarvitse välittää kun on näitä kunnon vihollisia. Ja ollaanhan sentään Suomessa.)

Niin kuin arkkipiispakin kertoo, meillä kirkollisessa elämässä noudatetaan tasan niitä periaatteita, mitä YK:n Ihmisoikeuksien julistus kertoo: "rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvista rajoituksista riippumatta täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe".

Se ei tietenkään pidä sisällään käsitettä keskenään, vaan totta kai se tarkoittaa että yhdessä – pitää nääs osata katsoa tälleen rivien välistä. Sitä se Jumalakin aina sanoo, kun me jutellaan.

”Kysehän ei ole vain lääketieteen viimeisimpien saavutusten teknisluontoisesta soveltamisesta, vaan siitä, mitä yhteiskunnassamme pidetään hyvänä, arvokkaana ja oikeana.”

Niin juuri! Ja meillä pidetään hyvänä ja oikeana just sitä että kaikki sellaiset lesbot, yksinäiset naiset ja muut kummalliset pitää laittaa kaappiin ja upott... eikun siis, että ne ainakin elää erikseen ja silleen. Mieluusti esimerkiksi yleisessä liikenteessä vaikka bussin perällä omalla osastollaan, rinnassa nappi missä lukee ”perverssi” tai ”sinkku”, ettei meidän normaalien ihmisten tarvitse olla niitten kanssa – ja ettei ne vaan pääse vaikuttamaan meidän viattomiin pikku Kaino-Vienoihin ja Untamoihin niillä kummallisilla käsityksillään jostain tasa-arvosta... hah hah! Ja siis eihän niille ainakaan mitään lapsia saa antaa, herramunjeesus. Nehän on... nehän on... no, kais tiedät, Raamattukin sanoo. Sillain.

”Kirkon taholta annetut lausunnot ovat vaihdelleet jonkin verran, kun tietämys ja olosuhteet ovat muuttuneet. Ennen kaikkea kanta siihen, voidaanko keinohedelmöityksessä käyttää muun kuin perheen isän sukusoluja, on muuttunut kielteisestä positiiviseksi. Korostus on vaihtunut biologisen isän merkityksestä sosiaalisen isyyden korostamiseen.”

Niin että ihan turha kuulkaa lässyttää etteikö kirkko olisi ajassa mukana. Kyllä me muutetaan mieltä kun vain on hyvä syy! Jo Joosefkin, kyllähän te tiedätte... Maria ja Jumala, you know. Heh heh. Mutta mitään ”sosiaalista äitiyttä” lesboperheissä me ei kyllä hyväksytä, koska se nyt vaan on ...väärin. Ni. Eikä muuten hyväksytä semmoistakaan, ettäkö lapsella olisi osallistuva isä joka asuu muualla ja kaksi äitiä lapsen kanssa... tai ei ainakaan muuten kuin jos isä on eronnut ja hetero ja äiti yksinhuoltaja – tai sitten jos sillä lapsella on eronnut biologinen isä ja äidin uusi mies isäpuolena. Tai sitten eronneella isälläkin voi olla uusi vaimo eli äitipuoli, se voi olla ihan sosiaalista äitiyttä... mutta kuitenkin, ei siis missään tapauksessa saa olla niin kuin yhdessä, ne. Äidit. Sillain.

”Ne periaatteet, joista käsin tätä vaikeaa ongelmaryhmää on käsitelty, ovat koko ajan olleet lausuntojen punaisena lankana.”

Koska meillähän ei ole mitään semmoisia epäloogisia väitteitä niin kuin noilla muilla.

”Ihmisarvon esillä pitäminen on oltava lähtökohtana. Silloin hedelmöitymiseen, lapsen perimään ja syntymiseen puuttuminen on mahdollista vain nöyrällä ja aralla, jokaista yksilöä kunnioittavalla tavalla.”

Niin. Paitsi siis yksinäisten naisten ja lesboparien ihmisarvon. Nehän eivät ole mitään yksilöitä, vaan pelkästään semmoista kasvotonta joukkoa. Siksi me voidaan lätkäistä niille semmoinen ihka oikea laki, mikä kieltää sen niiltä kaikilta.

”Lapsen saaminen ei ole subjektiivinen oikeus eikä ihmisoikeus, vaikka keskustelussa maassamme on niinkin väitetty. Mikään ihmisoikeus- tai perusoikeussopimus ei anna katetta sellaiselle väitteelle.”

Niin. Ei edes yllämainittu YK:n ihmisoikeussopimus, koska eihän siinä puhuta perheen perustamisesta... tai siis eihän perheillä tarkoiteta vanhempia, joilla on lapsia... eh.

”Turvallinen ja vakiintunut, toisiinsa sitoutuneiden isän ja äidin suhde takaa syntyvälle lapselle inhimillisesti katsoen parhaan kasvun paikan, kodin.”

Näin juuri. Katsokaas kun turvallinen ja vakiintunut, toisiinsa sitoutuneiden äidin ja äidin suhde takaa lapselle vain huonoja viboja ja... Tai siis silloin ei voi kasvaa, koska... Raamattukin... kylläs tiedätte. Ja yksinhuoltajien lapset, ne ovat kaikki hunsvotteja. Kaikki tietävät, että yksikään huumeidenkäyttäjä, rikollinen tai huonosti kasvatettu teini-ikäinen ei ole kasvanut isän ja äidin muodostamassa oikeassa perheessä.

Lapsen hyvälle elämälle on katsokaas olennaista se, että vanhemmilla on oikeanlaiset ja yhteensopivat sukupuolielimet – koska sukupuolielimethän ovat olennainen osa kasvatustyötä ja eh... taadadaada, hmm mm mmm... Mistäs me puhuttiinkaan?

”...ihanteena on naisen ja miehen välinen elinikäinen avioliitto, julkinen ja laillinen sopimus yhteiselämästä. Se on turvallisin ja siten suositeltavin ratkaisu parisuhteelle niin puolisoiden kuin etenkin lapsen kannalta.”

Niin. Julkinen ja laillinen sopimus, jonka sopivat toisiinsa yhteensopivat sukupuolielimet. Se on turvallisin vaihtoehto kaikkien kannalta. Avoliitossa oleville yhteensopiville sukupuolielimille voidaan kuitenkin myöntää oikeus keinohedelmöitykseen, koska vaikka sekin on syntiä, niin se on kuitenkin ihan jees verrattuna ...tiedättehän. Niihin.

”...lapsella on oikeus vanhempiinsa, isään ja äitiin. Lapsi tarvitsee isää, kuten kasvattajat ja lapsipsykologit korostavat. Ei ole mitenkään toivottavaa, että lain turvin saatettaisiin maailmaan lapsia, joilla ei ole isää. Tämän vuoksi en osaa puoltaa sitä, että hedelmöityshoitoja sallittaisiin yksin eläville naisille tai naispareille...”

Ja siksi myös ne lapset, joiden isä on tuntematon, häipynyt, kuollut tai ei suostu tunnustamaan lastaan, pitää ehdottomasti adoptoida kunnon perheeseen tai lopettaa sosiaalitoimiston päätöksellä, ihan niiden oman hyvinvoinnin takia. Ja lasten tekemiseen pitää hankkia joku lupa, ettei kukaan vain vahingossa hanki lapsia, eikä vääränlaiseen perheeseen. Koska isä pitää olla, kyllä se näin on. On tieteellisesti todistettua (on varmasti, jossain!), että jopa lastaan vihaava, väkivaltainen ja päihteitä väärinkäyttävä isä on lapsen kasvatukselle suurempi etu kuin yksinhuoltajaäiti tai – kammotus! – kaksi rakastavaa äitiä. Eikä isä saa olla siis vapaaehtoinen luovuttaja, joka osallistuu kasvatukseen, koska... tai siis ei ainakaan lesbopareille tai yksinäisille naisille, koska... Yksikään terve aikuinen ei ole koskaan varttunut ilman isää. Ei yksikään. Raamattukin...

Kyllähän te tiedätte.

Lainaukset:
Arkkipiispa Jukka Paarman aliokirjoitus: Lapsen oikeudet ensisijaiset hedelmöityshoidoissa

Ei enempää paperia, kiitos

Minua ärsyttää, että Suomessa verkkolehdet ovat niin takapajuisia. Mikä saa esim. Aamulehden ja Helsingin Sanomien verkkolehtien toimitukset kuvittelemaan, että lukija haluaa verkossa eteensä täsmälleen samannäköisen lärpäkkeen kuin paperilehtikin? Ettäkö haluaisin tiirailla suurennuslasilla juttujen johdantoja pienestä ikkunasta, jotta tietäisin haluanko lukea jutun? (Aamulehden sivun yllä leijuvat irto-otsikot eivät vakuuta selkeydellään nekään.) Ettäkö haluaisin odotella tuskastuttavan pitkiä latausaikoja, kun koko kopiolehden sivu mainoksineen ja kaikkineen latautuu ikkunaan kerralla? Mikä saa toimituksen kuvittelemaan, että pelkkä sivun kääntäminen saa verkossa kestää monta kymmentä sekuntia – laajakaistayhteydellä? Eikö ymmärretä, että vähänkin huononäköinen lukija ei näköislehteä pysty selaamaan, koska ei näe edes otsikoita, saati juttujen saatetekstejä? Ja näillä latausajoilla ei todellakaan tee mieli klikkailla jokaista uutista vain saadakseen selville mitä se koskee. Molempien sanomalehtien näköislehdet ovat niin vaikealukuisia, että ei edes kiinnosta yrittää lukea niitä.

Hesarissa lehden web-ystävällinen versio on muuten hyvä, mutta erilliseen ikkunaan aukeavien kuvien latauksien odottelu ei hirveästi kiinnosta, ja tekstikenttä on liian kapea ollakseen silmää miellyttävä. (Layout muuten kestää kyllä katselua, se on melko rauhallinen ja kauniin värinen.) Ennustan tosin, että näköislehden tultua käyttöön, tekijät haluavat pian luopua helposta versiosta. Siihen loppuukin minun lehdenlukuni.

Aamulehdessä edes otsikoita ei pääse näkemään maksamatta – ja kuka nyt sian säkissä ostaisi? Ei kenelläkään enää ole aikaa lukea lehteä joka päivä, kestotilauksena. Aamulehden kertalukuoikeudet ja ei-kestotilauksena maksettavat 10-100 kerran kortit ovat reilusti kalliimpia kuin Helsingin Sanomien vastaavat. Miinuksena vielä se, että toisin kuin Hesarissa, Aamulehdessä lukuaikaa on tasan siihen asti kun seuraava ilmestyy, ja vanhoja maksamiaan lehtiä ei sen jälkeen pääse vilkaisemaankaan. (Palvelintila vähissä, vai?) Hesarissa samaa lehteä saa sentään tihrustaa koko viikon.

Aamulehtikin on tainnut päästä tottumaan siihen, että vanhat, kunnon kestotilaajat pitävät lehteä pystyssä lopun ikäänsä, koska ”kyllähän se lehti pitää tulla”. No, mitäs sitten kun heitä ei enää ole? Hinta on taivaissa, paperilehti liian iso yhdenkään kodin sohvapöydälle ja verkkolehti aivan laaduton. Silloinko vasta aletaan miettiä, millä uusia asiakkaita saadaan? Niitä nuoria, tiedättehän, jotka ovat jo päässeet tottumaan toimiviin verkkopalveluihin, paperittomiin uutisiin ja halpoihin verkkohintoihin. Tai englanninkielisiin uutissivustoihin, jotka pelaavat mainiosti, ovat interaktiivisia, toimittavat multimediaa ja kaikki perustoiminnot saa käyttöönsä ihan ilmaiseksi.

Siinä eivät kuulkaa parin viikon kokeilujaksot ja kotiin joka viikko lähetettävät lippulappuset auta – on keksittävä jotakin hyödyllistä. Niin kuin nettiympäristöön istuva helppokäyttöinen rakenne, paperilehteä halvemmat verkkohinnat, internetsivuille laajennetut, videota, musiikkia yms. hyödyntävät feature-jutut kiinnostavimmista aiheista. Keskustelut, interaktiivinen viihde ja multimedia ylipäänsä ovat nykyään käytössä jo niin laajalti, että ilman ei oikein enää pysy mukana. On turha luottaa siihen, että paperilehden kokeilujakson myötä lukija ”jää koukkuun” niin että on ihan pakko tilata se sikamaisen kallis, liian suurikokoinen lehti, jota ei kuitenkaan ehdi lukea, ja jonka muodostamien paperivuorien raahaaminen paperinkeräykseen sattuu selkään ja omatuntoon. Paperilehteä en muutenkaan tilaisi missään nimessä, sillä ilmaisjakeluakin tulee kotiin jo niin hirveät määrät – en kaipaa yhtään enempää paperia kotiini. Uutisia on nykyään maailma täynnä. Digitaalisina.

Jonain päivänä paperilehtiä ei enää osteta. Missä silloin ovat Suomen laadukkaat verkkolehdet?

Erityistä kiitosta verkkolehdestään ansaitsee sympaattinen Turun Sanomat, jonka aineisto (pääosin, arvaan?) on kuvineen netissä vapaasti luettavissa. Ei mitään tympeitä näköislehtiä, vaan selkeästi verkkojulkaisun keinoin tehty laadukas uutis- ja ajankohtaissivusto. Iso plussa laajasta kulttuuriosastosta, jonka tietous ulottui tällä vilkaisulla ainakin Turusta Perniöön, Helsinkiin, Savonlinnaan ja Tampereelle asti. Sivuilla jutut eivät ole typistettyjä versioita oikean lehden materiaaleista, vaan aivan normaaleja helppolukuisia artikkeleita. Painettuun en ole verkkolehteä verrannut, joten en tiedä kuinka paljon niillä on eroa/yhteistä, mutta kyllä nämä uutiset minulle riittävät vallan mainiosti.

Vai mitä tuumaatte tästä kirjailijoiden blogikirjoittamista käsittelevästä artikkelista, jossa haastatellaan kirjailijoita Anita Konkka, Kirsti Ellilä ja Panu Rajala?

_