Pappa ja lehtinen

Viime viikolla odotin bussia, kun eteeni tupsahti vanha herra uskonnollinen lehtinen kädessään. Hän, arvattavastikin, tarjosi minulle pelastusta ja oli aloittamassa litaniaansa, kun sanoin hänelle vain ystävällisesti: ”Mulla on jo vakaumukset kunnossa, kiitos vaan”. No, ei siinä mitään, miekkonen jatkoi matkaa eteenpäin, ja pysähtyi – samalla pysäkillä istuvan ehkä kahdeksan- tai kymmenvuotiaan, epävarman oloisen lettipäisen tytön eteen.
”Haluaisitko kuulla Jeesuksesta?” hän aloitti ja tarjosi lehtistä. Tyttö kieltäytyi, mutta mies tyrkytti sen hänelle kuitenkin. ”Oletkos sinä tyttö rukoillut koskaan? Onkos sinulla tapana lukea runoja?” (Tyttö mutisi jotakin arasti.) ”Tuletkos kuuntelemaan sanaa meidän ryhmään, kokoonnumme joka viikko, tule meidän kanssa! Siellä voi laulaakin! Tässä on sinulle kasetti, ota ja kuuntele!” (Tyttö sopersi hämmentyneesti, ettei hänellä ollut kasettisoitinta, joten mies otti kasetin vastentahtoisesti takaisin – onneksi ei ollut CD:tä.) Mies jatkoi: ”Jeesus on ainoa pelastaja – ovatkos vanhempasi kertoneet sinulle, että elämä ei kuulepas lopukaan kuolemaan, jos on ottanut Jeesuksen sydämeensä?”

Hän jatkoi saarnaamista, ja astuin lähemmäs tyrmistyneenä ukon käytöksestä. Juuri, kun olin aikeissa sanoa hänelle: ”Hei, nyt riittää! Eiköhän se ole lapsen vanhempien asia kertoa näistä asioista jos se on heistä tarpeen.” – Mies yllättäen käänsikin selkänsä ja jatkoi mitään sanomatta matkaansa. Joko hän vaistosi, että jutulle oli juuri tulossa tyly loppu, tai sitten hän vain pääsi spiikkinsä loppuun.

Tuntui pahalta katsoa, kun tyttö hetken lehtistä käänneltyään ja luettuaan taitteli sen ja laittoi hitaasti reppuunsa. En tiennyt, pitäisikö hänelle sanoa, ettei hänen olisi pakko pitää sitä, jos hän ei halua. Että hän voi hyvällä omallatunnolla heittää sen roskiin. Sitten ajattelin, kuinka ison keskustelun paikka tämä oli, ja tiesin sen olevan sellainen, joka hänen täytyisi käydä vanhempiensa kanssa. Että pelkkä lause toiselta vieraalta ihmiseltä ei riittäisi kuittaamaan kaikkia miehen väitteistä herääviä kysymyksiä. Ja toivoin todella, että hän laittoi lehtisen laukkuunsa näyttääkseen sitä vanhemmilleen ja kysyäkseen siitä, jotta nämä tietäisivät puhua asiasta, oman vakaumuksensa mukaan. Ennen kaikkea toivoin, että hän kertoisi asiasta edes jollekin, eikä vain yksin jäisi miettimään tuota kuolema-asiaa ja syntejä ja helvettiin joutumista, mistä näissä lehtisissä tunnetusti propagoidaan.

Kaikkea sitä lapsi joutuu nykyään kohtaamaan, useimmiten yksin. Voi vain toivoa, että vanhemmat saavat tietää asioista, joista he varmaankin haluaisivat lasta neuvoa. Onneksi lapset yleensä yrittävät kertoa mieltään vaivaavista asioista.

Itse olen kuitenkin tyrmistynyt tuon vanhan miehen käytöksestä. Kyllä minä ymmärrän, että hän uskoo olevansa oikeassa ja tekevänsä lapselle vain palveluksen yrittämällä ”pelastaa hänen sielunsa saatanalta” ja niin edelleen, mutta jumankeuta: lapsille ei saarnata! Ihan oikeasti, hei, vaikka kuinka olisitte mielestänne oikeassa.

Lapsi ei kenties ole Tabula Rasa (= valkoinen taulu, so. kaikkien vapaasti maalattavissa), mutta on takuuvarmaa, että hänellä ei ole keinoja käsitellä vieraita ja pelottavia asioita, kuten helvetti-väitteitä ja muuta semmoista, niin kuin aikuisilla. Kuinka monta tarinaa mekin olemme kuulleet pelottavien aikuisten varomattomien puheiden aiheuttamista traumoista! Lapsella ei ole sellaista järkevää seulontajärjestelmää, joka aikuisella erottaa pelkät väitteet perustelluista faktoista ja kykenee kaiken oppimansa avulla ajattelemaan asiaa loogisesti; siis tekemään informoidun päätöksen asiasta – kuten nyt vaikkapa siitä, että liittyisikö uskonnolliseen yhteisöön ja ryhtyisikö hihhuliksi. (Anteeksi kaikille hihhuleille, vakuutan, että käytän sanaa nyt lempeässä ja hyväksyvässä mielessä.) Ei kai suomalainen uskonnollinen yhteisö halua liittää ketään riveihinsä pelottelemalla lasta, joka ei pelkoa kykene käsittelemään, vaan jonka mieli on vielä pehmeä ja altis vieraidenkin muokkaukselle? (Ei, en minä ollut ironinen, vaikka tajuankin että voisin sanoa tämän myös sarkasmin värittämällä äänellä.) Ja täysin varmaa lienee, että yksikään uskonnollinen yhteisö täällä ei halua raivostuneiden vanhempien julkista hyökkäystä heidän alaikäistä lastaan väkisin käännyttäneitä yksilöitä vastaan. Sanoilla kuten ”aivopesu” ja ”lasten pelottelu” on minun tuttavapiirissäni ainakin aika huono kaiku.

Tiedänhän minä, että Suomi on täynnä uskonnollisia kokouksia, jossa lapset ovat perheensä mukana. Meidänkin kulmilla on kyllä tällainen uskonnollinen keskus, jonka pihassa joinakin iltoina parveilevat kymmenet ja taas kymmenet teini-ikäiset jonkinlaisessa nuorisoseurassa. Ei se minusta oikein ole, mutta sen nyt vain on minun vakaumukseni: Että lapsia ei saisi käännyttää, vaan tällaiset päätökset pitäisi tehdä jokaisen ikiomasta aloitteesta, ilman ulkopuolelta tulevaa painostusta (edes vanhemmilta) – mieluiten vasta aikuisena, kun aivot ovat kehittyneet tekemään perusteltuja ja tietoon perustuvia päätöksiä.

Psykologian näkökulmasta ymmärrän myös, että joskus täysivaltainen uskoon hurahtaminen ON yksilön kannalta täysin perusteltu ja looginen päätös, vaikka sitten alitajuinenkin. Siihen voi olla monia hyviä syitä, joista moni voi todella olla hurahtajalle täysin konkreettinen pelastus, joko fyysisessä tai psyykkisessä mielessä. Kannatan sitä aivan lämpimästi, tilanteissa joissa näin todella on. Ja uskon, että uskonto voi monelle tuoda paljon iloa ja tyydytystä elämään aivan aidosti, ja tehdä joistain ihmisistä paljon mukavampia kuin he ehkä muuten olisivat. Uskon myös, että moni näistä nuorista on ihan itse halunnut mennä näihin kokouksiin. Mutta eivät kaikki. Eivätkä kaikki oikeista syistä.

However, täysin varma minä olen siitä, että lapsia ei saa käännyttää kysymättä ensin lupaa heidän vanhemmiltaan. Se, että uskoo olevansa täysin oikeassa ja tekevänsä toiselle vain palveluksen, ei anna oikeutta muokata puolustuskyvyttömän lapsen mieltä haluamaansa suuntaan. Ei edes tällaisessa intohimoja herättävässä ja kansan kahtia jakavassa asiassa kuin uskonnon edut sielunelämälle. Ei edes, vaikka uskoisi pelastavansa sillä toisen sielun. Tuskinpa kenenkään jumala haluaa lahjaksi sielua, jota ei ole vapaaehtoisesti itse annettu.

Vai mitä?

Ystävänpäivää

Eilen tuossa kaikkien tuntemassa amerikkalaisessa hampurilaisravintolassa kuulimme jo jonossa jostain takavasemmalta jotakin kovaäänistä puhetta. Mennessämme pöytään huomasimme lähellä istuvan vanhahkon naishenkilön, joka oli selvästi sekavassa tilassa. Hän oli majoittunut tavaroineen sivupöytään, puhui suureen ääneen yksinään aggressiiviseen sävyyn ja välillä tiuskaisi jotakin muita aterioijia kohti. Liikkeet olivat epämääräisiä, ja tavasta liikkua tuli mieleen pitkäaikaisen alkoholismin vaikutus pikkuaivoille tai jokin muu häiriö toimintakyvyssä. Vaatteet ja hiukset olivat resuiset ja likaiset, kuin hän ei olisi peseytynyt viikkoihin. Epäilin, joskaan en tiedä, hänen olevan asunnoton tai tilapäismajoituksessa asuva, ja että hänellä ei ollut oikein muuta paikkaa viettää aikaansa. Ihmiset istuivat kauemmas, välttelivät.

Valehtelisin jos sanoisin, etten ensi alkuun olisi reagoinut kuten kunnon ääliö: ajatellut ”Miksi tuollaiset saavat olla täällä häiritsemässä asiakkaita?”. Onneksi tajusin kohta, miten idioottimainen ajatus oli. Missä muualla hän voisi olla, pakkasessako? Ainakin olisi lämmintä, mitä sitten vaikka muut asiakkaat vierastaisivatkin häntä? Ehkä hänellä ei ollut muuta paikkaa, ehkä hän oli yksinäinen – en minä sitä voinut tietää, mutta en tiennyt tarpeeksi tuomitaksenikaan. Tuskin hän varsinaisesti valitsi ongelmiaan, mitä ne sitten olivatkaan. Me vain automaattisesti oletamme, että kaikkien muidenkin pitää olla yhtä ennustettavia ja käytöksessään mietoja kuin me – mutta eikö se ole vain meidän oma (asenne)ongelmamme, jos emme kykene asettumaan toisenlaisen ihmisen asemaan? Miksi kaikkien pitäisi olla rohkeita, reippaita, terveitä ja voimakkaita – ja käyttäytyä aina niin hillitysti ja mukavasti? Pystyykö siihen ylipäänsä kukaan?

Missä asunnottomat viettävät aikansa täällä? Sitä jäin miettimään. Tampereella on muutamia päiväkeskuksia, mutta ne ovat auki vain lyhyen aikaa päivällä.

Esim. Seurakunnan päiväkeskus Musta lammas
ilmoittaa olevansa avoinna
ma-to 7.30-13
pe 7.30-11.30
10.5. asti tupa on avoinna myös la klo 10-13.

Pirkanmaan sininauha ry:n Hervannan päiväkeskus WITONEN on avoinna arkisin 7-16 (ti 7-14).

Laskekaa itse kuinka monta tuntia päivästä jää tarkoituksettomaan vaelteluun paikasta toiseen, ellei muuta paikkaa löydy. En saanut asiasta tietoa, mutta tietääkseni esim. yömajat avaavat ovensa vain yöksi. Laitoshoidossa olevat toki ovat siitä onnekkaampia, että siellä saa olla kaiken päivää, mutta esim. avohoitoa voi hädin tuskin enää oikein hoidoksi kutsua. Kuulemissani tapauksissa avohoito on leimautunut lähinnä pillerienjakopaikaksi, ja nekin voivat jäädä saamatta, jos ei ole päässyt paikalle juuri silloin kuin on määrätty.

Ravintolasta piti jatkamani.

Jossakin vaiheessa sekava nainen asteli epävarmoin askelin kassalle, ja seurasin tilannetta, koska halusin tietää, miten häntä siellä kohdeltaisiin – suhtauduttaisiinko ivallisesti? Iloinen yllätykseni oli melkoinen, kun huomasin, kuinka ystävällisesti ja lempeästi lettipäinen nuori nainen häntä puhutteli, kauniisti ja vilpittömästi hymyillen. Muut jonossa vaihtoivat toiseen jonoon sivulleen vilkuillen, mutta myyjätär kohteli häntä aivan yhtä ystävällisesti ja kauniisti kuin olisi kohdellut jotakuta rouvaa piisamiturkissa. Pienen neuvotteluhetken tuloksena rouva teki valintansa ja laski rahat myyjättärelle. Hän sai ruokansa ja horjahteli takaisin pöytäänsä. En tiedä oliko myyjän ystävällisyys vaikuttanut rauhoittavasti, mutta nainen ei enää meuhkannut, vaan syötyään käveli tyynesti kassalle tilaamaan toisen, jonka myyjä hänelle kantoi sen valmistuttua pöytään.

Ei voi muuta kuin ihailla – tästä tytöstä pitäisi tehdä kuukauden työntekijä. Näillä alipalkatuilla ja kamalia työaikoja noudattavilla nuorilla on voimia ja halua olla ystävällinen heillekin, jotka eivät takuulla kykene reklamaatioita firman johdolle tekemään. Onnittelut.


Myöhemmin aloin todella miettiä, missä mahtavat Tampereen asunnottomat viettää aikaansa – oliko heillä ylipäänsä mitään paikkoja. Ja onko täällä paljonkin asunnottomia? Otin selvää.

Vuoden 2000 selvityksessä* asunnottomia, jotka majailevat ulkona, arveltiin Tampereella olevan jotakin 10 ja 1000 väliltä. Ne asunnottomat, jotka eivät syystä tai toisesta hae apua, eivät päädy viranomaisten tai yhteisöjen tietoon, joten arviointi on lähestulkoon mahdotonta. Pysyvästi ulkona majailevia arvioidaan Tampereella olevan noin 20-30 henkilöä.

Selvityksessä tehtiin Tampereella kysely asunnottomilta itseltään, ja kyselyssä he arvioivat mm. syitä asumiseensa kyselyhetkellä olevissa olosuhteissa (esim. ulkona, yömajoissa, hoitokodeissa, laitoksissa, tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona yms). Kyselyssä oli 308 asunnotonta. Suurimpana syynä asumisolosuhteisiin mainittiin miespuolisilla asunnottomilla ensin päihdeongelma ja sitten asunnottomuus, naisilla päinvastoin. Mielenterveydellisten syiden osuus naisilla oli hiukan yleisempi kuin miehillä. (Onko syynä se, että miehistä useimmiten pitää joku [nainen] huolta, äiti, sisko tai tyttöystävä, mutta koska naisen luonne yhteiskunnassa tuntuu kaatuvat huolenpitäjän rooliksi, huolenpitoa tarvitsevat naiset useammin jäävät apua vaille – ehkä koska eivät ennakkoasenteensa takia halua sitä hakea, ehkä eivät pystykään, eikä sitä heille niin herkästi tarjotakaan?)

Oman arvionsa mukaan kaksi kolmannesta asunnottomista ei kykenisi asunnon saatuaan normaaliasumiseen, vaan he kaipaisivat jonkinlaista tuettua asumismuotoa. Kyselyssä todetaankin: ”Edelleen tuntuu olevan tarvetta sellaiselle paikalle, jossa olisi tarjolla tukea päihdeongelmien lisäksi esim. mielenterveysongelmista kärsiville henkilöille”.

Kyselyssä oli mainittu 10 eri keskusta tai laitosta, joissa majoitettiin asunnottomia pysyvästi tai väliaikaisesti. Paikkoja kaikissa näissä laitoksissa oli yhteensä 266 (vrt. esim. kyselyyn vastanneiden asunnottomien määrä).


Vuonna 2001 valtion asuntorahaston selvityksen (pdf) 2002 mukaan tamperelaisten yksinäisten asunnottomien määrä oli 580 henkilöä (koko maassa 9 966), joten voidaan päätellä, että syrjäytyminen ja eri syistä johtuva asunnottomuus on kasvanut melko tavalla. Tampere onkin yksi Suomen suurimmista asunnottomuusalueista, jonka edellä on vain Helsinki, jossa on 4 700 yksinäistä asunnotonta. Espoossa oli saman verran asunnottomia kuin Tampereella, 580 henkilöä.

Seuraavina tulivat:
Vantaa (507)
Turku (469)
Lahti (347)
Oulu (170)
Kuopio (163)
Joensuu (158)
Järvenpää (143)
Jyväskylä (135)
Vaasa (112)

Tamperelaisista asunnottomista ulkona, ensisuojissa yms. asui 25, asuntoloissa yms. 18, laitoksissa 186, tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona 351. Naisia heistä oli 120 ja nuoria 116. Asunnottomia perheitä oli 20.


Päiväkeskus Musta Lammas ottaa muuten vastaan lahjoituksia: miesten ja naisten vaatteita, sisustus- ja kodintekstiilejä sekä astioita (huonekaluja ei enää voida ottaa vastaan) puh. (03) 219 0372. Jos teiltä siis liikenee vanhoja lakanoita, vaatteita yms. viekää ne Mustaan Lampaaseen, jos vain jaksatte vähän UFFin laatikkoa pidemmälle uhrautua. En tiedä hakisivatko, mutta voihan sitä kai kysyä.

Yritetään mekin pitää huolta toisistamme, edes joskus. Jookos.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!


LÄHTEET:
*Asunnottomuus Tampereella 3.11.2000 (Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimen monistesarja 15/2001)

Linkkejä:
Asunnottomien yö
Tampereen päihdeongelmaisten asumispalvelut
Päihdehoitopaikat (pdf)

Miimi

Laura tyrkkäsi meemillä taannoin kommenttilootassa, ja haastoi kertomaan kymmenen mielenkiintoisinta bloginimeä. En silloin osannut oikein paneutua asiaan, kun kuvailu (ks. edelliset jutut) pyöri päällimmäisenä mielessä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös niin? Tässä olisi setti kiintoisia nimeämisiä, joista tahdon blogaajia onnitella.

Olkaasny on ihan ehdoton.
Leppoisa lausahdus, joka herättää tamperelaisen heti ihmettelemään, että mitäs täälä ny meuhkataan.

Esittelyteksti sen jo kertoo:

Jos asiat tai ihmiset eivät käyttäytyneet mummon mielestä soveliaalla tavalla, hän komensi napakasti "Olkaasny!" Kolmekymppisen pääkaupunkiseudulla asuvan naisen tekisi mieli todeta samoin monille elämäänsä liittyville henkilöille ja asioille.

Niin minunkin tekee mieleni usein sanoa. Viime aikoina täällä Blogistaniassakin on taas oltu niin tappelun tuoksinassa siellä sun täällä, että mieli tekisi lausahtaa juuri niin kuin tässä. Enkä linkitä nyt ketään, koska minulla ei ole asiaan lisättävää.

Valkoinen piste, pilkku
Runollinen blogi, jonne eksyin nimen perusteella ja jonka sisältö herättää ajattelemaan. Etsin nämä nimet muuten Blogilistalta, jotta en herkeäisi suosimaan pelkästään lemppareitani - ja joistakin tuli sitä myötä uusia luettavia. Niin varsinkin tästä. Löytö!

Huomasin muuten, että Blogistan pullistelee mielenkiintoisia bloginimiä - tässä on vain jäävuoren huippu. Kirjoittajilta löytyy kunnioitettava kasa mielikuvitusta ja inspiraatiota!

Kuinka Kum-Maa on kaikkialla
Miten ihana nimi! Marjatta Kurenniemen samannimistä kirjaa (johon blogin nimi epäilemättä perustuu) en ole lukenut, mutta mieli tekisi. Nyt sen päätän - lainaan sen seuraavaksi kirjastosta.

Ecran
Haluaisinpa tietää mihin tämä nimi perustuu. Luin Liisan blogia jo ennen kuin hän lopetti sen ja aloitti onneksi nyt taas uudestaan. Päivitystahti vain on hiukan hitaanpuoleinen. :)

Agrippa
Suomen vanhin edelleen päivittyvä blogi, jolla on lisäksi yksi mielenkiintoisimmista nimistä - ja nimen syntytarinakin on varsin kiinnostava. Pidän tästä blogista todella, se on tunnelmallinen ja kaunis.

Tarinoita Harmaan puun kylästä
Jälleen nimi, jonka syntytarina olisi kutkuttavaa tietää. Pidän tällaisista kertomuksellisista nimistä, niistä vaistoaa että nimen takana on jokin ajatus, idea - tarina.

Antiprinsessapäiväkirjat
Kapina prinsessaunelmaa vastaan! Tässä on sitä jotakin. Minä inhoan vaaleanpunaista, ja jotenkin tämä vetoaa siihen puoleeni. Vaikka sen reunat ovatkin vaaleanpunaiset... ehh. Hyvä blogi, muutenkin.

Zombie Online
Kukapa voisi vastustaa tämän nimistä blogia! Kaikkihan rakastavat zombeja, eivätkö vain ...vai eivätkö? Varsinkin, kun blogissa on toinen toistaan hauskempia sarjakuvapiirroksia. Oikea arkiaamun pelastus, tämä. Olen usein häirinnyt työtovereitani raahaamalla heidät ruudun ääreen katsomaan hihittelemääni kuvaa.

Veloena
Niin, yksi hartaista suosikeistani. Mistä tulee nimi Veloena? Onko se selitetty niin alussa, että en silloin ollut vielä kuullutkaan blogeista? Salaperäinen tyttö, joka tuntuu kertovan kaiken eikä kuitenkaan mitään. Mystinen ja kiehtova blogi, jonka kieli on kuin runoa tai unta.

Dionysoksen kevät
Miksi juuri Dionysos, miksi juuri kevät? Minusta kaikilla blogeilla voisi olla jonkinlainen syntytarina-entry, jonka voi sitten linkittää myöhemmin tutustuvia varten etusivulle.

Mielenkiintoisin olisikin minusta meemi, jossa kirjoittajat kertovat, miksi valitsivat blogilleen juuri sen nimen kuin valitsivat. Kertokaa, ihmiset, haastan teidät kaikki!

Mikä juuri sinun tarinasi on?

-20 astetta

Lauantaina olin ystäväni kanssa hakemassa Radiokirppikseltä myymättömiä tavaroita pois, kun huomasin, kuinka kauniisti sumu nousi järvestä pakkasessa. Lähdettyämme takaisinpäin pyysin ystävääni pysäyttämään auton, ja kun pääsin ulos, ryntäsin Ratinan siltaa vastapäätä olevalle rannalle kuvaamaan. (Kipitykseni avonaisessa takissa karmeassa pakkasessa, kamera käsissä tien viertä takaisin tulosuuntaan näytti ohikulkevien autoilijoiden mielestä varmaankin sangen hilpeältä ja kummalliselta.) Pakkasta oli yli 20 astetta ja sormeni jäätyivät tunnottomiksi viidessä minuutissa, joten napsin niin paljon kuvia kuin pystyin ennen kameran (ja kuvaajan) hyytymistä. Tässä muutama.

Ratinan stadionin takana tuntuu aina olevan parkissa sama vene, yksinään, erillään muista. Isot veneet vastarannalla lepäävät talvet liikkumattomina, hiljaisina kuin luurangot norsujen hautausmaalla, ja pieni vene toisella puolen tuntuu eristäytyvän omaan pikku yksikköönsä. Kenties siellä on muidenkin veneiden paikkoja, mutta ne vain eivät ole niin usein paikalla. Talvella on jäljellä vain tämä.


Puun varjossa on hyvä paikka ihailla siltaa ja sen alla pyörteilevää sumua, jota kylmyys nostattaa Pyhäjärvestä. Polun reunassa syttyvä lamppu herättää mielikuvan Narniasta, polku jatkuu kaartuen puiden lomaan. Olisi kiinnostavaa jatkaa kävelyä, nähdä mihin polku johtaa. On liian kylmä, on kiire.





Silta piirtyy tummana vielä valoisaa taivasta vasten. Autot sujahtelevat sillalla ohi. Sormista on häviämässä tunto, mutta kamera pysyy vielä käsissä. Uuden kuvan piirtyessä taas ruutuun kylmäntunne häviää. Sorsat uiskentelevat kaiteen reunan alla, sumussa johon lankeaa viisto valo. Mitenkähän ne tarkenevat? Ne lähestyvät joukolla pienimmästäkin vihjeestä että tulijalla olisi jotakin annettavaa. Harmittelen ettei ole mitään. Pullaa ei ole koskaan mukana kun pitäisi.

Aurinko paistaa vielä kirkkaasti, mutta niin viistona, että paikoin on täysin varjoisaa. Vastarannalla on jokin alus, olen nähnyt sen ennenkin, sillalta. Aina samassa paikassa. Nämä pienet näyt tulevat joskus esiin, hämmästyttävät: mikä tämä on, mikä on sen tarkoitus?

On taloja ja rakennelmia, jotka osuvat silmiin säännöllisesti, kunnes huomaa ettei oikeastaan tiedä niistä mitään. Joku on rakentanut tuon, ajanut tämän tähän, miksi? Asuuko tuossa talossa joku, vai onko siellä toimistoja? Miksi jokin ränsistynyt talo on keskellä kaikkea vilinää, kukaan ei tunnu huomaavan sitä enää, sitä ei pureta eikä korjata, se on näkymätön osa maisemaa.

Rakennukset ovat täynnä mysteereitä: valoisia ikkunoita joista voi vaistota elämän – ihmisen niiden takana. Niin kuin aina kun aamuisin odotan bussia, mies istuu pimeän maiseman keskellä valoisan ikkunan takana, tietokoneensa ääressä, tai nojaa ikkunalautaan tupakoiden – kirjoittaako hän kirjaa, vai mitä hän naputtelee jo varhain aamulla, kotonaan? Onko hän herännyt vai menossa nukkumaan?

Pakkasvalossa käännyn katsomaan tulosuuntaan, vastarannalla loistavat punaiset tiilitalot. Maisema värisee punaista, sinistä, valkoista pyörteilevää sumua. Taivas on edelleen häikäisevän kirkas, vaikka varjot ovat jo terävät. Puut leikkaavat maata ja ihmisen varjo lakoaa lumeen kuin tulevaisuus – vieraana, muodottomana.

Yksinäinen vene näkyy edelleen. Sormet ovat hansikkaidenkin sisällä kylmästä kipeät – kukapa voisi uskoa että kylmä viiltää ihoa kuin terä. Kamera hidastuu hidastumistaan, kuva viipyy ruudulla kauan, alkaa olla aika palata. Ystävä odottaa autossa. On kulunut vasta viisi minuuttia, mutta se tuntuu pitkältä ajalta. Suljen kameran vielä kun se suostuu sulkeutumaan, kiristän takkia. Heiluttelen sormia pontevasti nyrkkiin ja takaisin ja kiipeän penkan ylös takaisin tielle.