Tyttökoulusta johtajanpaikalle

BBC News kertoo tutkimuksesta, jossa tutkittiin vuonna 1958 syntyneiden naisten myöhempää menestystä työelämässä, ja erikoinen seikka tuli esiin: tyttökouluissa opiskelleet naiset menestyivät paremmin työelämässä ja saivat parempaa palkkaa kuin sekakouluissa opiskelleet ikätoverinsa.

Outoa, vai? Vai eikö sittenkään?

Tutkija, tohtori Alice Sullivan, spekuloi, että kouluissa, joissa oli vain yhtä sukupuolta, opiskeltiin vähemmän todennäköisesti ”gender stereotyped subjects” eli sukupuolisidonnaisia aineita. Ihmiset olivat vapaampia valitsemaan oppiaineensa omien todellisten kykyjensä kuin sukupuolinormien perusteella, eli tyttökoulujen tytöt ottivat enemmän aineikseen A-tason matematiikkaa ja tieteitä, ja poikakouluissa pojat saattoivat huoletta ottaa aineikseen kieliä ja A-tason äidinkielen.

Naiset, edettyään myöhemmin näin ”miehisempiin” ammatteihin kuin sekakoulussa heiltä olisi odotettu, ja mahdollisesti, koska he olivat itsevarmempia neuvotellessaan palkoistaan, heidän palkkatasonsa määräytyi todennäköisemmin korkeammaksi. Professori Diana Leonard samaisesta tutkijaryhmästä spekuloi myös, että naiset ottivat myös naisvaltaisilla aloilla maskuliinisemman roolin, esim. valitsivat työkseen mieluummin tieteen alojen opetuksen kuin ranskan kielen opetuksen.

Jos tutkimus herättää ansaitsemaansa huomiota, se asettanee uusia kysymyksiä siitä, miten tyttöjä ja poikia sekakouluissa kasvatetaan, ja kuinka tätä asenteiden iskostamista lasten päähän voitaisiin estää, niin että he eivät tuntisi tarvetta valita aineita, joita yhteiskunta tuntuu heiltä odottavan.

Tämä herätti minussa muistoja omasta peruskoulustani ja sen asenneilmastosta. Tytöistä, jotka hymyilivät opettajalle kiltisti ja menestyivät käsitöissä ja äidinkielessä, pojista jotka metelöivät tunnilla ja alkoivat menestyä matemaattisissa aineissa. Opettajista, jotka olivat kumartuneena ”hankalien” poikien pulpettien ylle. Kuten varmaan jo arvaattekin, minulla on tästä kaikesta mielipide. Koska te nyt olette täällä, niin voitte yhtä hyvin lukeakin sen.

Sukupuoliorientoitunut opetus alkaa jo pienenä lapsena.

Koulussa kiltit tytöt saavat väistyä syrjään, kun ”pojat vain tarvitsevat enemmän”. Jo ensimmäiseltä luokalta alkaen annetaan malli, jossa tyttöjen tehtävä on mukautua ja olla kilttejä, kun pojat saavat enemmän huomiota ja heitä koulitaan ”oikeaa” työelämää varten. Tytöt puurtavat matematiikan parissa, mutta opettaja huomaa vain pojat, jotka ovat raisuja, heitä on vaikea saada keskittymään, toisin sanoen he vaativat enemmän aikaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö oppimisvaikeuksista kärsiville pojille (ja tytöille) tulisi aikaa antaakin, vaan sitä, että asenneilmasto kouluissa on oletuksena se, että pojat ”saavatkin” olla villejä ja hankalia, koska he ovat poikia, kun taas tyttöjen ”pitää” olla kilttejä ja mukautuvaisia, ja hyväksyä se, että opettajalla ei vain ole heille aikaa, koska ”kyllähän te tytöt ymmärrätte”. Samanlaista vinkkiä ei, hämmästyttävää kyllä, pojille koskaan anneta.

Silmä kovana vahditaan, että paraniko poikien tulos viime kokeesta, auttoiko opetus. Täten tytön saavutukset, esim. hyvät arvosanat matematiikan kokeessa, tavallaan mitätöidään ja jätetään huomiotta. ”Tytöthän ovat tunnollisia joka tapauksessa.” Näin tyttö oppii että häneltä ei odotetakaan mitään tällä saralla, se ei herätä kannustusta kenessäkään, vaan matematiikka (yms.) on ilmeisesti poikien laji. Siinä ei kannata menestyä, jos on tyttö, koska kukaan ei kuitenkaan huomaa sitä.

Muistelen lukeneeni joskus tutkimuksesta, jossa suomalaiset tytöt aloittaessaan koulun olivat mm. juuri matematiikassa yhtä hyviä kuin pojat – ensin. Kunnes ensimmäisen luokan jälkeen poikien tulokset alkoivat parantua tyttöjen tuloksiin nähden. Tätä on usein kansanomaisesti pidetty merkkinä siitä, että tytöt olisivat jotenkin matemaattisesti lahjattomampia. Edellisten tutkimusten perusteella olisin kuitenkin taipuvainen uskomaan, että tämä johtuu nimenomaan kannustuksen puutteesta ja stereotypioista, joita me niin rakastavasti lapsillemme tarjoilemme.

Lapsi tarvitsee oman osansa huomiosta, ja jos sitä huomiota ei saa matematiikalla, niin tyttö huomannee hyvin pian, että muilla aineilla sitä saa – esimerkiksi vaikka pätemällä äidinkielessä ja käsitöissä, aineissa joissa poikien taas uskotaan olevan huonompia. Näissä aineissa tyttöjen odotetaankin menestyvän, ja sitä kannustetaan.

En muuten usko hetkeäkään, etteikö virkkaus onnistuisi poikalapselta aivan yhtä ketterästi kuin tytöltäkin, jos häntä vain ei katsottaisi karsaasti sellaisen takia. Mutta sellaista työtä ei pidetä tärkeänä: kaikkihan hoituu tehokkaammin vaikka jollakin koneella – ja kuka niitä patalappuja oikeasti tarvitsee? Siksi käsitöiden tekeminen on ihan kivaa puuhaa – tytöille. Voi tehdä vaikka vaatteita sille vauvalle, jonka saattaminen maailmaan tulee olemaan hänen varsinainen tehtävänsä. Mutta ei se poikien hommaa ole, sellainen.

Lapsilta ei voi odottaa sellaista luonteenlujuutta, joka vastustaa yleisiä mielipiteitä ja stereotypioita hädin tuskin kymmenvuotiaana. Meidän aikuisten on huolehdittava siitä, että lakkaamme syöttämästä niitä lapsillemme – edes hyvää tarkoittaen ja rakastavasti, niin kuin tällaiset pikku vinkit usein annetaan.

Epäilemättä tuon yllämainitun tutkimuksen tytöillekin syötettiin stereotypioita kotona suut ja silmät täyteen – etenkin siihen aikaan. Mutta hämmästyttävää kyllä sillä oli kovin vähän merkitystä sen rinnalla, että koulussa he saivat päteä omilla ansioillaan. He eivät joutuneet olemaan ”kilttejä tyttöjä”, jotka antavat periksi poikien rinnalla, vaan oppivat kenties todella kilpailemaankin. Aikuisena he eivät varmaankaan enää ottaneet vastaan niitä hienovaraisia vihjeitä, jotka sanoivat ”ethän sinä voi kilpailla / vaatia isoa palkkaa / hakea ison pomon paikkaa, sinähän olet tyttö”. Niitä ei opetettu heille silloin kun he olivat pehmeitä ja mukautuvaisia.

Onko tällaiseen asenneilmaston muutokseen mahdollisuutta esim. Suomen luutuneessa koulutusjärjestelmässä? Voimmeko oppia antamaan tilaa ja huomiota kouluissamme matemaattisissa tai analyyttisissa, esim. tieteen alan oppiaineissa menestyville tytöille? Voimmeko luopua ajatuksesta, että kiltin tytön tehtävä on ajautua niille aloille, joita pidetään naisellisina, hoivaavina, ja luopua käsityksestä, että nämä alat eivät pojille sovi, koska ”pojat eivät ole sellaisia”? Voimmeko hyväksyä tyttöjen kilpailullisuuden ja lakata opettamasta, että tyttöjen pitää suunnata kunnianhimonsa työelämän sijasta henkilökohtaiseen elämänalueeseen, jolla tytöt ”ovat parempia kuin pojat”? Kaikki koulutus ammatteihin alkaa jo peruskoulusta.

Entä jos yrittäisimmekin pienestä asti kouluttaa kaikki lapsemme kaikille aloille, riippumatta sukupuolista? Pystymmekö me aikuiset luopumaan opettaessamme omista stereotyyppisistä kuvitelmistamme siksi aikaa, kunnes saisimme selville, mitä nämä meidän tulevaisuutemme toivot oikeasti haluavat tehdä?