Homo scriptor? Scribens? Jotain?

No niin. Nyt se sitten hurahti taas uuteen blogiin. :)

Pitäähän sille oma alueensa antaa, ettei kaikkien tarvitse kärsiä yhden pakkomielteistä.

Päivän naurut

Tänään vastaanotin kirjastoon kirjaa, joka ärsytti minua jo pelkällä nimellään. Kuka tällaisen on mennyt tilaamaan? Miksi ihmeessä? Miksi maailma on täynnä pikkumaisia, valittavia ihmisiä, joiden pitää vaikka holokaustin raunioilla valittaa, kuinka sieluun sattuu, kun kaupantäti ei hymyillyt ihan riittävän kauniisti tänään?

Mutta joku muu sanoikin sen jo paljon paremmin: Kiitos, Jyrki!

PS: Onneksi minä en sentään ole pikkumainen valittaja. ;)

PPS: Se on huomenna. Missä on paniikkinappula!?

Luettavaa tarjolla!

Todennäköisesti monikaan teistä ei tiedä/muista/ole huomannut, että pyörin myös harrastussivusto Aukea.netissä kirjoittajapuolella, ja ylläpidän siellä jo viidettä vuotta Kirjallisuuden kuukausiteema -nimistä sarjaa, jossa kirjoitetaan noin kuukausittain jostakin ennalta määritellystä aiheesta. Nämä työt ilmestyvät sitten yhteisessä kokoelmassa, jossa lukijat voivat arvioida, kuinka erilaisilla tavoilla samaa aihetta voivat eri kirjoittajat käsitellä.

Kuukausiteema oli pitkään katkolla, koska Aukea.net kaatui jokin aika sitten niin pahasti, että koko sivusto oli rakennettava uudestaan. Nyt kun Aukea on taas päässyt kunnolla vauhtiin, kuukausiteematkin ovat palanneet entistä ehompina.

Tänään on julkaistu uuden Aukean ensimmäinen kirjallisuuspuolen kuukausiteemakokoelma, ja kirjoitusten aiheena on tällä kertaa Kuuhulluus. Kokoelmassa on 11 mielenkiintoista työtä eri tekijöiltä, joten jos aihe tuntuu kiinnostavalta, tervetuloa lukemaan!

Töiden kommentointi uudella Aukealla on rajoitettu rekisteröityjen käyttäjien oikeudeksi, mutta jos haluat, voit kommentoida (asiallisesti) kokoelmaa ja teemoja yleensäkin tämän kirjoituksen kommenttilaatikkoon. Sen verran rajoitan, että tekijöiden nimiä ei saa kommenttilaatikossa mainita, koska kaikki aukealaiset eivät halua nimiensä indeksoituvan Googleen ja muihin vastaaviin.

Otan myös mielelläni vastaan ideoita tulevien teemakokoelmien aiheiksi, jos haluatte sellaisia ehdottaa. Ja jos osallistuminen sattuisi kiinnostamaan, ei tarvitse muuta kuin rekisteröityä Aukealle - teemailuun saavat vapaasti osallistua ihan kaikki Aukea.netin jäsenet.

Mukavaa sunnuntain jatkoa!

Tyypillisesti sinun

Tein jokunen aika sitten Helsingin Sanomien testin, jossa arvioitiin sukupuolen piirteitä itsessä (ja jonka muotoilu kertoo aika hyvin HS:n journalistisesta objektiivisuudesta). En ollut järin yllättynyt, että testi kertoi minun olevan yli 50-prosenttisesti ”mies”. Perusteina johdattelevat ja karikatyyrin luonteiset kysymykset, joissa käsiteltiin elintärkeitä asioita, kuten auton korjaamista, kynttilöitä, urheilua, muotia ja kotitöitä.

Olen ilmeisesti epätyypillinen sukupuoliprofiililleni sikäli, että mm. tämän kirjoittaminen ajaa tärkeysjärjestyksessä kirkkaasti yli sellaisten asioiden kuin keittiössä odottavat tiskit, sen, etten ole ehtinyt pestä pyykkiä pariin viikkoon tai että kaikenlaiset muutkin kotityöt odottavat edelleen tekijäänsä tänä kauniina syyslauantaina. En pidä tätä mitenkään olennaisena asiana siinä, miten määrittelisin itseni, jos sitä minulta joku kysyisi. Minulla on siis piirteitä, jotka on perinteisesti katsottu miehille tyypillisiksi. Mutta ne eivät ole piirteitä ”miehestä minussa”. Luonteenpiirteeni ja tapani eivät ole ”miehen” tai ”naisen” – ne ovat minun piirteitäni, minun tapojani.

Jäin miettimään, miksi meille on niin tärkeää jakaa itsemme ja toisemme jonkin sukupuolen rooleihin. Miksi näemme itsemme ja toisemme ensisijaisesti miehinä ja naisina – ja vasta toissijaisesti ihmisinä? Tämä on minulle mysteeri.

Eihän tämä tietenkään koske pelkästään sukupuolta. Mehän jaamme toisemme muutenkin pieniin lokeroihin, joiden perusteella meidän ”täytyy” voida määritellä toisemme. Se tuntuu olevan meille elintärkeää. Jos tapaamme ihmisen, jonka saamme tietää kuuluvan johonkin puolueeseen, toteamme mielessämme automaattisesti hänelle monia muitakin piirteitä, jotka kuuluvat asiaan. Laajennamme tietämystämme hänestä kaikilla niillä piirteillä, jotka ovat tyypillisiä oletuksia jonkin viiteryhmän ominaisuuksista. Hän on vihreiden kannattaja – ahaa, hän siis vihaa keskiluokkaisia ihmisiä, hänellä on hippikavereita ja vihreä löysä takki, hän asuu vallatussa talossa, polttelee pilveä ja hyysää löytökissoja. Tiedämme nämä kliseiksi, tottakai, ja silti otaksumme näin.

On varmaan tyypillistä ihmisluonteelle pyrkiä ennakoimaan tulevaa: käyttäytymistä, tekoja, asenteita ja niin edelleen. Kyky sijoittaa asioita erilaisiin konteksteihin ja sen perusteella ennakoida tulevia tapahtumia suojelee meitä – tai, pitäisikö sanoa, on suojellut evoluution varhaisvaiheista asti. Jossain määrin on tärkeää muodostaa erilaisia kaavoja ja toimia niiden mukaan, voidaksemme varautua erilaisiin mahdollisuuksiin. Se myös helpottaa elämää: voimme solahtaa vanhaan mukavaan rutiiniin, automaattiohjaukselle, jota ei tarvitse liiemmin ajatella.

Ilman rutiineja olisimme täydellisen kaaoksen vallassa. Elämä olisi vaivalloista; jo pelkkä kengännauhojen solmiminen pitäisi ajatella joka kerran ennalta. Rutiinit mukavoittavat elämää, tekevät kaikenlaisista pikkuasioista helpompia. Pyörää ei tarvitse jatkuvasti keksiä uudelleen. Kun suoritan tuttua aamurutiinia sen kummemmin miettimättä, voin suunnata energiani ja huomioni muihin asioihin. Mutta rutiinit myös rajoittavat, kahlitsevat mieltämme ja, vaikka niiden on tarkoitus ylläpitää kaiken sujumista, ne joskus vaikeuttavat elämäämme. Emme osaa hyväksyä sitä, että jokin ei sujukaan niin kuin olemme tottuneet siltä odottamaan. Se ”sattuu aivoihin”. Se rikkoo järjestyksenhaluamme vastaan.

Meille on yllättävän tärkeää, että juoppo naapurimme ei väitä olevansa intohimoinen taiteenharrastaja ja siisteysintoilija – että miesystävämme tuhahtaa vaateostoksilla käymiselle eikä tiedä, mitä eroa on silkillä ja polyesterillä – että nainen, joka näyttää niin mukavalta, pillahtaa riidellessä mieluummin hellyttävään itkuun kuin ryhtyy tiukkaan, loogiseen väittelyyn. Juopponaapuri siis valehtelee, jotta ei vaikuttaisi säälittävältä, ostoksilla viihtyvä mies on ilmeisesti homo, väittelevä nainen on selvästikin nalkuttaja. Näille on jo olemassa kaavat; sijoittakaamme heidät siis niihin.

Miten vapaita olisimmekaan, jos voisimme pitää rutiinit ainoastaan pikkupuuhissa, kuten aamutoimissa sängystä työpaikalle, koneiden käyttötaidoissa, kaappien järjestämisessä, ja olla ilman niitä kohdatessamme toisia ihmisiä? Miten kiinnostavaa olisikaan suhtautua jokaiseen kohtaamaamme ihmiseen niin kuin uuteen mysteeriin, innokkaana saamaan selville millainen hän todella on. Sen sijaan, että me vain kyllästyneenä toteamme jokaisesta: ”Jaahas, kyllä minä jo tiedän millainen sinä olet, turha selittää. Sinähän olet nainen/mies, automekaanikko/IT-tukihenkilö/poliitikko/kaupan kassa/opiskelija, oikeistolainen/hippiradikaali/konservatiivi, isoäiti/veli/naapuri, punatukkainen/mustiin pukeutuva/verkkarihousuinen. Kyllä minä tiedän, miten ajattelet ja toimit.”

Kuinka paljon meiltä jää huomaamatta? Kuinka monia asioita kieltäydymme näkemästä, koska ne eivät sovi odotuksiimme? Ja kuinka paljon me itse mukaudumme muiden odotuksiin ja unohdamme itsestämme sellaiset puolet, joita muut eivät pidä rooliimme sopivina – ja korostamme niitä, joista emme todella välitä, mutta joita vaistoamme meiltä odotettavan?

Niin niin, tämä kaikkihan on aivan itsestään selvää. Kyllähän me tämän tiedämme, eikö niin? Silti me jatkamme samaan tapaan, teeskennellen olevamme itse jotenkin erilaisia. Emmekä edes huomaa, kuinka tavatessamme ihmisen, jonka (esim. vaatevalintojen tai ammatin perusteella) sijoitamme eri yhteiskuntaluokkaan, hylkäämme automaattisesti mahdollisuuden tutustua uuteen tulevaan ystävään ja sijoitamme hänet ”oikealle paikalleen”: ihmiseksi, jonka kanssa keskustellaan hetki kohteliaasti säästä tai televisio-ohjelmista, kunnes pääsemme eteenpäin sellaisten ihmisten luo, jotka ovat sopivampia odotuksillemme.

Raamatullista lapsikauppaa

Visukinttu heitti mielenkiintoisella linkillä, joka sai minut todella ihmettelemään Yhdysvaltain lastensuojelupolitiikkaa.

Marry Our Daughter -sivustossa myydään morsiamia - eikä vain mitä tahansa morsiamia, vaan teinimorsiamia; tällä hetkellä tarjolla alkaen 13-vuotiaista. Diili on tämä: me esittelemme tyttäremme [!] mahdollisimman lolitamaisissa kuvissa, sinä teet tarjouksen (=kosit) ja osallistut huutokauppaan, jossa tytär myydään korkeiten tarjoavalle. Perhe saa uima-altaan, uuden auton ja maatilan - sinä saat lapsimorsiamen.

Yhdysvalloissa virallinen Age of Consent eli ikä jolloin laillisesti saa harrastaa seksiä, on pääsääntöisesti 16 ja joissain osavaltioissa 18 vuotta. Tätä nuoremman kanssa seksiä harrastavaa aikuista odottaa vankilatuomio. Mutta ei hätää! Tämän voivat pedofiilisedät mainiosti kiertää ostamalla ja naimalla [sic!] kyseisen lapsen. Tarjoavia perheitä löytyy näemmä pilvin pimein.

Kaikki on laillista - ja myynnistä tyrmistyjää lyödään päähän raamatulla: näin sanotaan jo Vanhassa Testamentissa. Vaikka laillinen naimisiinmenoikä on suurimmassa osassa osavaltioita 16 tai 18 vuotta, porsaanreikänä monin paikoin on, että nuoremmat saavat mennä naimisiin, jos vanhemmat suostuvat. Joissain osavaltioissa on tälle alaikäraja, mutta toisissa mitään rajaa ei ole: laki sanoo vain, että nuoremmat voivat mennä naimisiin, jos vanhemmat suostuvat. Ja tällä sivustolla ne todella suostuvat!

13-vuotiaan Courtneyn hinta on tällä hetkellä $49,995 ja lisää tarjouksia odotellaan. Kuvassa tyttö poseeraa lapsellisen "viettelevä" ilme kasvoillaan ja sormet levittäen vihjailevasti paidankaulusta. Häntä markkinoidaan sillä, että jo hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat menneet naimisiin 13-vuotiaana ja tytöllä on sama tavoite. Tokihan 13-vuotias jo tietää mihin on ryhtymässä, ja mitä loppuelämältään tavoittelee. Epäilemättä jotakuta tuntematonta rikasta vanhaa miestä, joka kustantaa hänen vanhemmilleen uuden traktorin.

Sivuhuomautuksena: ei Suomessakaan laki kovin tiukka tämän asian suhteen ole. Vaikka laissa sanotaan, että avioitujan alaikäraja on 18 vuotta, se myös sanoo (4 §): "Oikeusministeriö voi kuitenkin erityisistä syistä antaa kahdeksaatoista vuotta nuoremmalle luvan mennä avioliittoon." Minkälaisia nämä erityiset syyt voisivat olla? Kumma, että mieleeni ei tule yhtään pakottavaa syytä, jolloin avioliitto esim. pelastaisi alle 18-vuotiaan hengen tai terveyden. On vaikea kuvitella, että järkevät suomalaiset ryhtyisivät myymään lapsiaan morsiamiksi, mutta toisaalta, on minusta montaa muutakin asiaa vaikea kuvitella. Kuten vaikkapa sitä, että joku oikeasti maksaa rahaa kuullakseen Matti Nykäsen laulavan.

Kirje

Sellainen vaatimaton valkoinen kirjekuori. Printattu nimi. Sisällä muutama paperi, joista päällimmäinen alkaa:

"Onneksi olkoon Viita-akatemialainen

Tampereen työväenopiston alaisuudessa toimivan Viita-akatemian kolmivuotiseen kirjoittajakoulutukseen pyrki tänä vuonna 61 hakijaa. Olet valittujen joukossa."

Hymyilyttää.

_