Tyypillisesti sinun

Tein jokunen aika sitten Helsingin Sanomien testin, jossa arvioitiin sukupuolen piirteitä itsessä (ja jonka muotoilu kertoo aika hyvin HS:n journalistisesta objektiivisuudesta). En ollut järin yllättynyt, että testi kertoi minun olevan yli 50-prosenttisesti ”mies”. Perusteina johdattelevat ja karikatyyrin luonteiset kysymykset, joissa käsiteltiin elintärkeitä asioita, kuten auton korjaamista, kynttilöitä, urheilua, muotia ja kotitöitä.

Olen ilmeisesti epätyypillinen sukupuoliprofiililleni sikäli, että mm. tämän kirjoittaminen ajaa tärkeysjärjestyksessä kirkkaasti yli sellaisten asioiden kuin keittiössä odottavat tiskit, sen, etten ole ehtinyt pestä pyykkiä pariin viikkoon tai että kaikenlaiset muutkin kotityöt odottavat edelleen tekijäänsä tänä kauniina syyslauantaina. En pidä tätä mitenkään olennaisena asiana siinä, miten määrittelisin itseni, jos sitä minulta joku kysyisi. Minulla on siis piirteitä, jotka on perinteisesti katsottu miehille tyypillisiksi. Mutta ne eivät ole piirteitä ”miehestä minussa”. Luonteenpiirteeni ja tapani eivät ole ”miehen” tai ”naisen” – ne ovat minun piirteitäni, minun tapojani.

Jäin miettimään, miksi meille on niin tärkeää jakaa itsemme ja toisemme jonkin sukupuolen rooleihin. Miksi näemme itsemme ja toisemme ensisijaisesti miehinä ja naisina – ja vasta toissijaisesti ihmisinä? Tämä on minulle mysteeri.

Eihän tämä tietenkään koske pelkästään sukupuolta. Mehän jaamme toisemme muutenkin pieniin lokeroihin, joiden perusteella meidän ”täytyy” voida määritellä toisemme. Se tuntuu olevan meille elintärkeää. Jos tapaamme ihmisen, jonka saamme tietää kuuluvan johonkin puolueeseen, toteamme mielessämme automaattisesti hänelle monia muitakin piirteitä, jotka kuuluvat asiaan. Laajennamme tietämystämme hänestä kaikilla niillä piirteillä, jotka ovat tyypillisiä oletuksia jonkin viiteryhmän ominaisuuksista. Hän on vihreiden kannattaja – ahaa, hän siis vihaa keskiluokkaisia ihmisiä, hänellä on hippikavereita ja vihreä löysä takki, hän asuu vallatussa talossa, polttelee pilveä ja hyysää löytökissoja. Tiedämme nämä kliseiksi, tottakai, ja silti otaksumme näin.

On varmaan tyypillistä ihmisluonteelle pyrkiä ennakoimaan tulevaa: käyttäytymistä, tekoja, asenteita ja niin edelleen. Kyky sijoittaa asioita erilaisiin konteksteihin ja sen perusteella ennakoida tulevia tapahtumia suojelee meitä – tai, pitäisikö sanoa, on suojellut evoluution varhaisvaiheista asti. Jossain määrin on tärkeää muodostaa erilaisia kaavoja ja toimia niiden mukaan, voidaksemme varautua erilaisiin mahdollisuuksiin. Se myös helpottaa elämää: voimme solahtaa vanhaan mukavaan rutiiniin, automaattiohjaukselle, jota ei tarvitse liiemmin ajatella.

Ilman rutiineja olisimme täydellisen kaaoksen vallassa. Elämä olisi vaivalloista; jo pelkkä kengännauhojen solmiminen pitäisi ajatella joka kerran ennalta. Rutiinit mukavoittavat elämää, tekevät kaikenlaisista pikkuasioista helpompia. Pyörää ei tarvitse jatkuvasti keksiä uudelleen. Kun suoritan tuttua aamurutiinia sen kummemmin miettimättä, voin suunnata energiani ja huomioni muihin asioihin. Mutta rutiinit myös rajoittavat, kahlitsevat mieltämme ja, vaikka niiden on tarkoitus ylläpitää kaiken sujumista, ne joskus vaikeuttavat elämäämme. Emme osaa hyväksyä sitä, että jokin ei sujukaan niin kuin olemme tottuneet siltä odottamaan. Se ”sattuu aivoihin”. Se rikkoo järjestyksenhaluamme vastaan.

Meille on yllättävän tärkeää, että juoppo naapurimme ei väitä olevansa intohimoinen taiteenharrastaja ja siisteysintoilija – että miesystävämme tuhahtaa vaateostoksilla käymiselle eikä tiedä, mitä eroa on silkillä ja polyesterillä – että nainen, joka näyttää niin mukavalta, pillahtaa riidellessä mieluummin hellyttävään itkuun kuin ryhtyy tiukkaan, loogiseen väittelyyn. Juopponaapuri siis valehtelee, jotta ei vaikuttaisi säälittävältä, ostoksilla viihtyvä mies on ilmeisesti homo, väittelevä nainen on selvästikin nalkuttaja. Näille on jo olemassa kaavat; sijoittakaamme heidät siis niihin.

Miten vapaita olisimmekaan, jos voisimme pitää rutiinit ainoastaan pikkupuuhissa, kuten aamutoimissa sängystä työpaikalle, koneiden käyttötaidoissa, kaappien järjestämisessä, ja olla ilman niitä kohdatessamme toisia ihmisiä? Miten kiinnostavaa olisikaan suhtautua jokaiseen kohtaamaamme ihmiseen niin kuin uuteen mysteeriin, innokkaana saamaan selville millainen hän todella on. Sen sijaan, että me vain kyllästyneenä toteamme jokaisesta: ”Jaahas, kyllä minä jo tiedän millainen sinä olet, turha selittää. Sinähän olet nainen/mies, automekaanikko/IT-tukihenkilö/poliitikko/kaupan kassa/opiskelija, oikeistolainen/hippiradikaali/konservatiivi, isoäiti/veli/naapuri, punatukkainen/mustiin pukeutuva/verkkarihousuinen. Kyllä minä tiedän, miten ajattelet ja toimit.”

Kuinka paljon meiltä jää huomaamatta? Kuinka monia asioita kieltäydymme näkemästä, koska ne eivät sovi odotuksiimme? Ja kuinka paljon me itse mukaudumme muiden odotuksiin ja unohdamme itsestämme sellaiset puolet, joita muut eivät pidä rooliimme sopivina – ja korostamme niitä, joista emme todella välitä, mutta joita vaistoamme meiltä odotettavan?

Niin niin, tämä kaikkihan on aivan itsestään selvää. Kyllähän me tämän tiedämme, eikö niin? Silti me jatkamme samaan tapaan, teeskennellen olevamme itse jotenkin erilaisia. Emmekä edes huomaa, kuinka tavatessamme ihmisen, jonka (esim. vaatevalintojen tai ammatin perusteella) sijoitamme eri yhteiskuntaluokkaan, hylkäämme automaattisesti mahdollisuuden tutustua uuteen tulevaan ystävään ja sijoitamme hänet ”oikealle paikalleen”: ihmiseksi, jonka kanssa keskustellaan hetki kohteliaasti säästä tai televisio-ohjelmista, kunnes pääsemme eteenpäin sellaisten ihmisten luo, jotka ovat sopivampia odotuksillemme.