Hakukonehurmaa

Lueskelinpa tuossa taas Aukea.net -sivustoa, ja tulipa eteeni vallan näppärä jäsenen oma sivu, jossa Anni Valli oli antanut itsensä esittelyn Googlen tehtäväksi. En tiedä oliko hänkin lukenut Janne Nummelan uutta runoteosta Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (jonka voi muuten ladata ilmaiseksi pdf-muodossa), mutta samantyyppinen tekniikka tässä ilmeisesti oli kyseessä. Nummelan hakukonerunoudesta ovat teoksen julkaisun myötä kirjoittaneet myös Anita Konkka (joka testasi tekniikkaa itse mielenkiintoisin tuloksin) ja Karri Kokko.

Koska lauantai on usein oman navan ympärillä pyörimiseen sopiva päivä, minulle tuli mieleen, että mitenkähän se Google minut mahtaisi esitellä. Tässä minun hakukone-esittelyni.


Minna on

Minna on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta. Minna on lyhentymä nimestä Vilhelmiina. Minna on viihtynyt hyvin ... Vaikka Minna on aktiivinen seurakuntanuori niin hänelle jää aikaa myös tapahtumissa kiertelyyn. Minna on tuttu näky erilaisten illanistujaisten "meediona".

Tarmokkaana ja pikkutarkkana ihmisenä Minna on hyvä täydennys ... Minna on luotettava, määrätietoinen ja kaiken lisäksi vieläpä hyvin mukava. Minna on auttanut kaupunkireissuilla ja Tallinnassa. Ihmisenä Minna on aktiivinen, valpas ja suora. Minna on söpö ja fiksu tyttö. Minna on tyytyväinen työnantajaansa. Minna hymyilee aina ja on niin hyväntuulinen, jopa silloinkin jos joku kytkentä ei toimi ensimmäisellä kerralla. ”Minna on suloinen mutrusuu.” Minna On Pikkupaska.

Minna on löytänyt sydämestään herkän kohdan vanhoille pitseille. Arsenikkia hän ei tunnusta käyttäneensä.
Minna on kauppakeskus Kuopiossa. Minna on yksi vaihtoehto jatkossakin.

Minna on nyt aika pessimistinen ... Minna on taas katsonut Innoa, ja on taas vaihteeksi kyllästynyt tähän kämppään. Minna on kooltansa aikuinen nainen ... Minna on ollut katsomassa "perääni". Minna on vähän niin kuin meidän "äiti" huolehtii aina meistä ja siitä olen hänelle kiitollinen. Minna on varmaan omasta mielestään niin helvetin sydämmellinen ja ...

Minna on kiltti ja kultainen, mutta samaan koiraan mahtuu myös junttura ... "Pienessä nousuhumalassa Minna on ihan parhaimmillaan". Minna on huomannut kehon vaativan. Minna on kokenut saman kohtalon kuin johtajakollegansa Hanna: harhautettu ...

Minna on perheen lapsista nörtein. Minna on 16-vuotias ja hieroo peilin edessä sipulia silmiinsä. Tämän selityksen mukaan ketjupäättely Minna on luottamustoimi ei päde, koska päättelyn keskimmäinen termi johtaja ei ole yksikäsitteinen: Minna on johtaja ...

Minna on aina pitänyt Eskosta ... Minna on lähdössä Teron kanssa lomamatkalle etelään ja haluaa ostaa matkalle vetävännäköisiä vaatteita. Minna on päässyt matkallaan maistamaan myös tanskalaisuutta. Minna on myös ottanut ...

Minna on psykoosissa ja kärsii kapea-alaisesta paranoidisuudesta ... Kuten muutkin perheenjäsenet, myös Minna on hyvin uskonnollinen. Minna on myös taitava lausuja, joka osaa herättää runot eloon. Minna on uudelleennousut! Inspiraatio palasi Minnan tykö!

Minna on mun paras kaveri ja meillä on ihan oma maailma! Minna on poissa koulusta ja koko se meidän juttu on sillä Minnan levykkeellä ... Muutenkin Minna on kiva vaikkei porkkanraasteen ja vilda bär limun lisäksi paljon muuta ... Kuinkahan hullusti Minna on koukuttunutkaan siihen Iinaan ... Minna on aika lapsellinen. Pussaili Katin kanssa yms. ... niimpä, minna on päästään vialla.

Minna on hyvä paikka. Suosittelen!
Minna on mysteeri.
Ergo, Minna on mies.

Minna: On.


******
Selvyyden vuoksi sanottakoon, että yksikään hakukoneen tuloksista ei tietääkseni kuitenkaan viitannut juuri minuun, vaikka olisikin mairittelevaa ajatella että nuo kehut olisivat minusta. Haku on tehty täsmällisellä ilmauksella ”Minna on”. Tuloksia sovelsin hiukan poistamalla epäolennaisia tai epämielenkiintoisia asioita, kuten täsmälliset ammatit, ja jättämällä mukaan ympärillä olevia lauseita jos ne olivat kiinnostavia. Tämä oli niin hauska projekti, että hakukonekollaaseja saatan kokeilla toistekin.

Kokeilkaa tekin mitä hakukone teistä sanoo! Tulkaa kertomaan sitten jos julkaisette, olisi kiva lukea niitä.

PS: Niille, jotka haluaisivat minun joskus olevan lyhytsanaisempi, suosittelen tutustumaan Ranka-blogiini. Siellä kaikki on ilmaistu 31 tavulla tai jopa lyhyemmin. Minäkin siis todistetusti pystyn sanomaan jotakin lyhyesti... ;)

Me lihavat tyytyväiset länsimaalaiset

Suomessa, kuten varmaan muissakin ns. sivistysvaltioissa, ihmetellään kahvipöytäkeskusteluissa epävakaiden maiden sotaisuutta: "Mitä ihmettä nekin koko ajan siellä sotii, eiks ne nyt vois vähän aikaa olla rauhassa?" Minäkin olen ihmetellyt sitä. Irakilaiset eivät saa rauhaa millään, Tshetsheniassa soditaan, jne. jne. Meikäläisestä vinkkelistä se tuntuu ihan käsittämättömältä, että jossakin ihmiset ovat tottuneita lahtaamaan toisiaan kuin karjaa. Syyksi tarjoillaan usein uskontoja, kiristyneitä konfliktitilanteita, jotka hiertävät välejä, veristä historiaa (kaikkia varmasti pätevistä syistä), ja jopa kansan mentaliteettia... (a.k.a. ”ne nyt vaan on sellaisia”).

Nyt taas luin, kuinka Afganistanissa rahtikoneen laskeutumisonnettomuudessa kone ajautui asuinalueelle ja tappoi kolmivuotiaan pikkutytön. Sortuneista taloista kaivettiin esiin lisää naisia ja lapsia. Kuinka suuri suru on menettää oma pieni lapsensa?

Mieleeni tuli uutisia, joissa amerikkalaiset pommittivat vahingossa (hupsista!) kouluja, sairaaloita ja esim. Punaisen Ristin keskuksen Irakissa – ja jopa 40:n hengen hääseurueen. Lapsia ja aikuisia kuoli täysin järjettömän teon seurauksena, vahingossa tapahtuneessa pommituksessa. (Amerikkalaiset eivät muuten pahemmin vaivaa omaatuntoaan tällaisilla vahingoilla, oletteko huomanneet? Viranomaisten reaktio tuntuu olevan ärsyyntynyt: ”No sehän oli VAHINKO, mitä te nyt tuollaisilla meitä ahdistelette? Älkää nyt häiritkö meidän tärkeitä tehtäviä!” Muiden talot, muiden lapset, vieraat ihmiset ja uskonnot. Ovatko irakilaiset ihmisiäkään heille enää. Ovatko he sitä meille?)

Kun länsimaalainen ihminen, tyytyväiseksi kasvanut, menettää läheisen, hän suistuu valtavaan suruun, joka kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä. Koko elämä tuntuu murentuvan alta. Me masennumme, reagoimme suruun vihalla, tekopirteydellä, itsetuhoisuudella, sairastumalla, työnteolla, siirtämällä vihantunteet jotakin sellaista asiaa kohtaan jota voimme käsitellä, potkia, muokata ja ajan kuluessa toivottavasti pienentää. Joskus sen kohde voi olla vaikka ihmisryhmä, jolla ei ole suoranaisesti mitään tekemistä asian kanssa. On helpompi vihata jotakin muuta kuin ihmistä, joka on pettänyt kuolemalla, tai itseään raastavien (yleensä aiheettomien) syyllisyyden tunteiden vuoksi. Teemme järjettömiä asioita, joita lähimmäisten on vaikea ymmärtää, vain koska meidän täytyy. Väkivaltainen ja äkillinen kuolema tuo suruun terävän piikin, joka pistää kauan ja syvälle – ei ehkä koskaan häviä. Koko sisäinen elämämme mullistuu moniksi vuosiksi, meille jää pysyvät arvet ja surun juovat muokkaavat meidän koko persoonallisuuttamme.

Kun irakilainen, afganistanilainen, tshetshenialainen menettää sisällissodassa, onnettomuudessa, pommi-iskussa, vahingossa läheisensä, mitä hänen pitäisi tehdä? Jatkaa elämäänsä normaalisti, leppoisana kaverina – unohtaa koko prosessi, johon meiltä itseltämme menee niin monta vuotta? Kun hän on menettänyt parissa vuodessa kymmenen sukulaista, kuvittelemmeko ettei häneen suru pure niin kuin meihin? Etteivät jäljet piirry hänen koko olemukseensa niin kuin meihin, länsimaisiin, tyytyväiseksi kasvatettuihin. Pitäisikö olettaa, että koska siellä ollaan joka tapauksessa sotatoimialueella, siellä ei surra niin kuin muualla? Ei tunneta raastavaa murhetta, vihaa, irrationaalista aggressiivisuutta, jota puretaan kaikin tavoin – myös aiheettomasti?

Jään miettimään, kuinka suuri osa sotien järjetöntä jatkumista on murhetta, joka on kasautunut niin valtaviin mittoihin, että sitä eivät näe enää edes murheelliset itse. Millainen surun hyökyaalto kasvaa siitä, kun on menettänyt joka ikisen perheensä jäsenen, ystävänsä, puolet suvustaan? Millainen piikki kasvaa sydämeen sille, jolla on kymmenen läheisen väkivaltaiset veret ihollaan? Millaisiksi kasvavat lapset, jotka on kasvatettu menettämään?

Lyhyet jatkot terveydenhuoltoteemaan

Miten tästä nyt onkin tullut niin terveellistä, en ymmärrä, mutta lupaan että en aio ryhtyä pitämään terveysblogia jatkossa. (Olen vain jotenkin nyt jäänyt kiinni aiheeseen, koska se on niin raivostuttava.) Sen sijaan delegoin, eli suosittelen teille asiasta kiinnostuneille muutamaa, jotka tekevät sen, ja niin paljon paremmin.

Mielenkiintoinen blogilöytö, Yksi hoitoalan kapinallinen, kritisoi terveydenhuoltoa suoraan sisäpiiristä. Viimeisimmässä kirjoituksessaan hän viittaa kahteen hyvään artikkeliin, Metro-lehden kolumniin Ihmisen mentävä aukko (pdf, s. 6) ja Kaupunkilehti Vartin tekemään Tarja Tallqvistin haastatteluun hoitoalan pelon ilmapiiristä (pdf, sivu 3 – ikävä kyllä lehti ei toimi ilman uusinta Macromedia Flash Playerin versiota 8,0,24,0 – tarkista tästä omasi).

Lisätietoa hoitoalasta ja sen karusta todellisuudesta saa vielä blogista Terveisiä pahnoilta. Suositellaan kaikille, jotka nauttivat asiallisesta sisäpiirin tiedosta.

PS: Metro-lehden toimittajille (jotka tod.näk. eivät koskaan tätä lue) terveisiä saman sivun jutusta "Sotkuinen faniposti kiukuttaa Irinaa". Ymmärrän toki, että juttunne on mitä asiallisin ja Suomen kansalle hyvin tärkeä, mutta yleensä kannattaa mainita haastattelun kohteesta vähän tarkempiakin tietoja kuin etunimi. On olemassa ihmisiä, jotka eivät näinkään ilmeisen megatähden kyseessä ollen tosiaan osaa arvata, kuka mahtaa olla "Irina".

Mukavaa keväistä viikkoa kaikille kaksi-, kolme- ja nelijalkaisille. Ja muillekin. :)

Mielenosoitus Tampereella

Vanhustenhoidon ja terveydenhoitoalan puutteita vastaan osoitetaan tänään mieltä klo. 15 alkaen Keskustorilla Raatihuoneen edessä. Idea on saanut alkunsa Aamulehden keskustelusta.

Sinne vaan kaikki kynnelle kykenevät! Paikalle toivotaan erityisesti hoitoalan henkilöstöä ja opiskelijoita, mutta ihan kaikki muutkin närkästyneet ovat erittäin tervetulleita. Mitä enemmän porukkaa, sitä parempi! Juttua käsitellään myös Aamulehdessä.

PS: Tiedottakaa asiasta eteenpäin. Itse luin jutun vasta nyt, mistä pahoittelen viime hetken noottia, mutta varmasti tänäänkin vielä voi asiasta tiedottaa eteenpäin. Osallistukaa!


Lisäys klo. 21:02
Keskustorille löysi tiensä noin 300 mielenosoittajaa, joista ainakin Annalla oli kamera mukana. Pari lisäkuvaa löytyy Annan Flickr-sivulta. Jos joku muu oli Keskustorilla mukana, kerro siitä blogissasi ja lähetä minulle linkki, niin lisään sen tähän mukaan. Jos olette lukeneet asiasta jonkun blogista, lähettäkää minulle vinkki.

Asiasta uutisoivat tuoreeltaan ainakin Aamulehti ja Helsingin Sanomat. Toivottavasti linkit toimivat vielä myöhemminkin, mutta jos eivät, paperiversioista tai nettilehdistä voi varmaan lukea lisää.

Pahanlaatuista terveydenhuoltoa?

Olen kuulkaa usein ihmetellyt, että mikä on, kun kaikki TAYS:sta (Tampereen yliopistollisen sairaalan Keskussairaala) kuulemani jutut vahvistavat käsitystäni, että tämän sairaalan poliklinikalla* ei potilas eikä omainen voi luottaa ensiapuhenkilökunnan apuun. Muut osastot sairaalassa tuntuvat toimivan ihan normaalisti, tietty resurssien ylärajalla, kiitos nykyisten säästöjen. Mutta polilla takkuaa aina. Mikä siinä oikein on?

Pitkästä aikaa luin Meten Kapallista kirsikoita, ja törmäsin jälleen uuteen pöyristyttävyyteen. Lukekaa nyt hyvät ihmiset, miten TAYS:in polilla ”autettiin” Meten miestä ja sivujuonteena myös kolmen pikkulapsen äitiä. Minä en aio tuota sen paremmin nyt kuvailla, koska joka kerran kun vain ajattelenkin asiaa, alkaa otsasuoni tykyttää raivosta ja käsi hamuta puhelinta: tekisi mieli vähän soittaa ja kysäistä, että mikä on meininki siellä polilla. (Mitä en tietenkään tee – kiirettähän se lisäisi ja siten vain potilaiden ongelmia.) Meten luulisi tietävän, milloin on aihetta huoleen, jos oma äiti on jo aivoverenkiertohäiriöstä saanut kärsiä; ja jäänyt pysyvästi halvaantuneeksi (mahdollisesti juuri tuon TAYS:in polin viivyttelyn takia). Uskon, että hänellä on tietoa asiasta ainakin sen verran, että tietää milloin on syytä huoleen – niin, että on todella tehtävä jotakin. Kuten tutkittava potilas, noin alkajaisiksi. Onneksi tällä kertaa näyttää siltä, että selvittiin pienimmällä mahdollisella vaaralla – mutta mitä jo tilanne olisi ollut se huonompi?
*Huom. huvittava lainaus TAYS:in ensiavun kuvauksesta: "Välitöntä hoitoa vaativat potilaat (esimerkiksi kolari-, sydäninfarkti- ja aivoinfarktipotilaat) ovat etusijalla."
Jepjep. (Korostus on kylläkin minun.)

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen pelottavia juttuja TAYS:in polin henkilökunnan huolimattomuudesta, ylikiireisyydestä ja jopa siitä, että sairasta tai omaisia ei millään tavalla huomioida, vaikka hengenvaarallinen tilanne on päällä. Ja kyllä, olen täysin sataprosenttisen subjektiivinen eikä minulla ole nyt ainuttakaan tilastoa potilasten kohtelusta kädessäni. Mutta minua pelottaisi joutua TAYS:in polille, oli syy mikä hyvänsä. Pelkästään ihmisten lisääntyvä epäluuloisuus ja pettymys polilla huonoksi kokemastaan hoidosta on minusta riittävä syy ryhtyä tarkastelemaan TAYS:in poliklinikan toimintaa kriittisemmällä katseella. Myös – ja ehkä etenkin – TAYS:in sisällä.

Ymmärrän kyllä että syytä on haettava ensimmäisenä määrärahoista, työvoimapulasta jne. Ehkä osastolla on piittaamaton ja vain rahasta piittaava johto, joka kyykyttää myös henkilökuntaa. Ehkä poliklinikan työilmapiiri ei ole kaikkein paras mahdollinen. Pienehkö epäily mielessäni kehottaa silti kysäisemään myös, olisikohan kyseiselle osastolle ikävissä olosuhteissa päässyt pesiytymään inhottava pieni loinen, mentaliteetti nimeltään ”Asiakas on vihollinen”. Sen oireita ovat johtopäätökset kuten mm. ”Välttele asiakasta hinnalla millä hyvänsä, se on kuitenkin luulosairas” ja ”Kaikki valitukset johtuvat asiakkaiden ääliömäisyydestä ja kiittämättömyydestä”. Toivottavasti ei olla vielä päästy vaiheeseen ”No se nyt vaan kuoli, ei liity minuun!”

Kaikupohjaa kaikelle kuullulle haetaan tietenkin omasta elämästä, ja sitä löytyy täältäkin. Minunkin omaiseni on umpisuolentulehduksen takia odottanut TAYS:in polilla päivästä pitkälle yöhön asti, aina niin kauan, että umpisuoli sitten lopulta oli leikkausta odotellessa puhjennut. Tätä ei tietenkään kukaan huomannut, ennen kuin itse leikkauksessa. Kuten leikannut lääkäri jälkeenpäin niin osuvasti sanaili: ”Vain pientä hetkeä myöhemmin olisi ollut jo liian myöhäistä”.

Pitäisikö vielä mainita sivumennen, että tämä omainen on lisäksi invalidi, ja polilla kukaan ei lukenut potilastietokorttia, joka kielsi ehdottomasti niskan taivuttamisen. Vain potilaan omaa ansiota on, että hän inttämällä intti asiaa niin kauan, että joku kuunteli ja vihdoin vilkaisi tietoja. Nukutuksessahan hengitysputken laitossa niska automaattisesti laitetaan takakenoon, nyt niin ei missään nimessä saanut tehdä. Omaiseni, jos esim. ei olisi ollut tajuissaan eikä olisi pystynyt asiasta jankuttamaan, olisi luultavasti halvaantunut tämän seurauksena.

Tämä ”läheltä piti” -tieto ei mitenkään varsinaisesti auta tuntemaan luottamusta TAYS:in polin henkilökunnan ammattitaitoa kohtaan. Olisiko jonkun aika ryhtyä kyselemään, toimiiko kaikki ihan niin kuin pitää? Onko esim. potilaiden vakavista vammautumisista tai jopa kuolemantapauksista polin kiireisyyden takia tehty minkäänlaista tutkimusta tai tilastoa? Kiinnostaisi vähän tietää.

Tutkimuksia odotellessa: jos sinä tai omaisesi olette menossa kyseiseen paikkaan jotakin toimenpidettä varten, yrittäkää pitää huoli, että teidän/omaisenne potilastiedot aivan oikeasti luetaan ja otetaan huomioon. Älkää luottako siihen, että osaava, ammattitaitoinen henkilökunta varmaankin pitää huolen siitä, että kaikki otetaan huomioon. Mikään meidän suomalaisessa ”huippu”-terveydenhuollossamme ei enää ole itsestään selvää. Tai edes huippua.

Säästöt olivat perusteltuja kaiketi vielä laman aikana, mutta nyt näyttää siltä, että kun se kerran on näinkin toiminut niin annetaan mennä samaan tyyliin jatkossakin. Vai olenko käsittänyt väärin? Ovatko määrärahat per henkilö kasvaneet takaisin lamaa edeltävälle tasolle? Epäilen. Suomen terveydenhuoltomenot bruttokansantuotetta kohti ovat pohjoismaiden alhaisimmat ja selvästi OECD-maiden tason alapuolella (v. 2003 tilasto - pdf). Miettikääpä sitä.

Yhtä kaikki, muilta osastoilta en ole kuullut kauhujuttuja, joitakin kehuja on jopa tullut mm. äitiysosastolta ja sisätautien hoidosta, ja ylipäänsä yleisestä hoitotasosta – onhan TAYS:issa paljolti uusimmat laitteet ja toimivuus muutenkin suuren sairaalan luokkaa. Kyllä ammattitaito siellä yleisesti voittaa pienemmät terveyskeskukset. Mutta niin kuin yrityselämässä verrataan: yksi huono vihannes pilaa kyllä loistavankin salaatin. (Kokeilkaapa itse: pistäkää parhaat ainekset salaatiksi ja pilkkokaa mukaan vaikkapa pilaantunut tomaatti. Tuliko hyvää? No eipä niin.)

Henkilökohtaisena tarkennuksena: Se mikä tässä oikein vihaksi pistää on se, kun avuttomia kyykytetään. Esim. sairaat, vanhukset, lapset, mielenterveysongelmaiset – kaikki ihmisiä, joille omien oikeuksiensa puolustaminen on muutenkin tavanomaista kinkkisempi juttu. Tuntuu että tätä sitten käytetään nyky-yhteiskunnassa täydesti hyväksi. Otetaan niiltä jotka eniten tarvitsisivat ja annetaan niille joilla on suurin suu vaatia, ja suurimmat varat ja valta laittaa uhkaukset käytäntöön. Heikkojen ääntä, eikä edes heidän omaisiaan viitsitä kuulla, elleivät nämä ole riittävän varakkaita vaatiakseen – ja varakkaat toki valitsevatkin ihan muut paikat: esim. yksityissairaalat, joissa rahalla kyllä saa ihan ilman vaatimuksiakin.

Mennäänkö täälläkin vielä vain evoluution ehdoilla: vahvimmat saavat valita ensin ja heikoimmat kaapivat kilpaa mitä jäljelle jää?

Siis jos jää.


Jälkihuomautuksena:
Koukkuniemen vanhainkodin likaisen pikku salaisuuden tultua päivänvaloon ihmettelen, kuinkahan paljon täällä ihanassa järvikaupungissamme oikein mennään riman alta? Sitä ilmeisesti tehdään juuri niin kauan kunnes joku huomaa ja luultavasti vielä jonkun aikaa sen jälkeenkin. Laura Tohka ja Pinserin Riitta kirjoittavat Koukkuniemen tapauksesta, ja löysin myös hyvän kirjoituksen, joka kuvaa hoitajan arkea ja sivuaa samalla tätä Koukkuniemen tapausta ihan käytännön kannalta. Lisäksi totean, että muitakin näemmä närkästyttää.

Yksi paise kaupungin terveydenhuollossa on siis puhkaistu - mutta miten käy muiden? Kuka tutkisi sairaanhoidon, esimerkiksi juuri TAYS:in ensiavun ongelmia?


-----------------------
Lisätietoa terveydenhuollon rahoituksesta:
Sosiaali- ja terveysministeriö: Sosiaali- ja terveyskertomuksessa painotetaan terveyserojen kaventamista
Stakes: Sosiaalimenot ja niiden rahoitus 2003
Sosiaali- ja terveysministeriö: Sosiaaliturvan suunta 2004 – Tiivistelmä

Aprillia aprillia

Salarouvat ja muutamat -herratkin hiiviskelivät tiettävästi Tampesterin lauantaiyössä, ja huutomerkkejä ei ole sen jälkeen paljon säästelty, kuten erinäisistä kommenttilaatikoista voi päätellä. Etenkään hurmaavan tarjoilijamme Antin suhteen... (harmi, että ainoassa Antti-kuvassani hänellä oli silmät kiinni, mutta silti...)

Kaura (moniaita kimppuja runsaita kiitoksia ihastuttavalle juhlaemännällemme!) kertoikin jo kaikille ketkä kaikki salarouvailivat ja -herrailivat paikalla, joten sieltä näettekin olennaiset infot. Tässä kuitenkin ne harvat muutamat, jotka sallivat henkilöllisyytensä mysteerin verhoa hiukan raotettavan...

Kaikkihan ovat tietenkin odottaneet ihanaisen Turisti-neidon kuvaa, ja tässä se on. Veikeä vilkaisu, eikö vain? :) Tämä hurmaava neitokainen lahjoitti minulle maailman ihanimman kaulakorun, jota olen kantanut ylpeänä siitä lähtien. Se on vain niin IHQ!!! (Jokaisella pitäisi olla jotakin maailman ihaninta, nyt minulla on sellainen koru. :)

Kiitos, sinä näppäräsorminen ihastuttava ystävällisyyden henkilöitymä.









Tässä on eräskin Ohi ammuttu. Me emme ainakaan missanneet häntä, ja hyvä että emme. Hauskaa seuraa on hän. :)









Joka miitissä täytyy olla yksi tai useampi Anonyymi bloggaajatar... ;)

Kas tässä, lupaamani salarouva liittyi kuvagalleriaan: ylväs ja oivallinen juhlaseura, Ylimalkainen leidi -t.








Sori vaan, kuulkaa. Kukaan muu ei antanut lupaa kuvansa julkaisuun. Te ette arvaakaan miten söpöjä salarouvia teiltä meni nyt ohi. Vielä saa muuttaa mielensä julkaisusta, anyone? Mutta teille pettyneille ei auta sanoa muuta kuin: olisi varmaan kannattanut tulla Plevnaan. ;)

Pappa ja lehtinen

Viime viikolla odotin bussia, kun eteeni tupsahti vanha herra uskonnollinen lehtinen kädessään. Hän, arvattavastikin, tarjosi minulle pelastusta ja oli aloittamassa litaniaansa, kun sanoin hänelle vain ystävällisesti: ”Mulla on jo vakaumukset kunnossa, kiitos vaan”. No, ei siinä mitään, miekkonen jatkoi matkaa eteenpäin, ja pysähtyi – samalla pysäkillä istuvan ehkä kahdeksan- tai kymmenvuotiaan, epävarman oloisen lettipäisen tytön eteen.
”Haluaisitko kuulla Jeesuksesta?” hän aloitti ja tarjosi lehtistä. Tyttö kieltäytyi, mutta mies tyrkytti sen hänelle kuitenkin. ”Oletkos sinä tyttö rukoillut koskaan? Onkos sinulla tapana lukea runoja?” (Tyttö mutisi jotakin arasti.) ”Tuletkos kuuntelemaan sanaa meidän ryhmään, kokoonnumme joka viikko, tule meidän kanssa! Siellä voi laulaakin! Tässä on sinulle kasetti, ota ja kuuntele!” (Tyttö sopersi hämmentyneesti, ettei hänellä ollut kasettisoitinta, joten mies otti kasetin vastentahtoisesti takaisin – onneksi ei ollut CD:tä.) Mies jatkoi: ”Jeesus on ainoa pelastaja – ovatkos vanhempasi kertoneet sinulle, että elämä ei kuulepas lopukaan kuolemaan, jos on ottanut Jeesuksen sydämeensä?”

Hän jatkoi saarnaamista, ja astuin lähemmäs tyrmistyneenä ukon käytöksestä. Juuri, kun olin aikeissa sanoa hänelle: ”Hei, nyt riittää! Eiköhän se ole lapsen vanhempien asia kertoa näistä asioista jos se on heistä tarpeen.” – Mies yllättäen käänsikin selkänsä ja jatkoi mitään sanomatta matkaansa. Joko hän vaistosi, että jutulle oli juuri tulossa tyly loppu, tai sitten hän vain pääsi spiikkinsä loppuun.

Tuntui pahalta katsoa, kun tyttö hetken lehtistä käänneltyään ja luettuaan taitteli sen ja laittoi hitaasti reppuunsa. En tiennyt, pitäisikö hänelle sanoa, ettei hänen olisi pakko pitää sitä, jos hän ei halua. Että hän voi hyvällä omallatunnolla heittää sen roskiin. Sitten ajattelin, kuinka ison keskustelun paikka tämä oli, ja tiesin sen olevan sellainen, joka hänen täytyisi käydä vanhempiensa kanssa. Että pelkkä lause toiselta vieraalta ihmiseltä ei riittäisi kuittaamaan kaikkia miehen väitteistä herääviä kysymyksiä. Ja toivoin todella, että hän laittoi lehtisen laukkuunsa näyttääkseen sitä vanhemmilleen ja kysyäkseen siitä, jotta nämä tietäisivät puhua asiasta, oman vakaumuksensa mukaan. Ennen kaikkea toivoin, että hän kertoisi asiasta edes jollekin, eikä vain yksin jäisi miettimään tuota kuolema-asiaa ja syntejä ja helvettiin joutumista, mistä näissä lehtisissä tunnetusti propagoidaan.

Kaikkea sitä lapsi joutuu nykyään kohtaamaan, useimmiten yksin. Voi vain toivoa, että vanhemmat saavat tietää asioista, joista he varmaankin haluaisivat lasta neuvoa. Onneksi lapset yleensä yrittävät kertoa mieltään vaivaavista asioista.

Itse olen kuitenkin tyrmistynyt tuon vanhan miehen käytöksestä. Kyllä minä ymmärrän, että hän uskoo olevansa oikeassa ja tekevänsä lapselle vain palveluksen yrittämällä ”pelastaa hänen sielunsa saatanalta” ja niin edelleen, mutta jumankeuta: lapsille ei saarnata! Ihan oikeasti, hei, vaikka kuinka olisitte mielestänne oikeassa.

Lapsi ei kenties ole Tabula Rasa (= valkoinen taulu, so. kaikkien vapaasti maalattavissa), mutta on takuuvarmaa, että hänellä ei ole keinoja käsitellä vieraita ja pelottavia asioita, kuten helvetti-väitteitä ja muuta semmoista, niin kuin aikuisilla. Kuinka monta tarinaa mekin olemme kuulleet pelottavien aikuisten varomattomien puheiden aiheuttamista traumoista! Lapsella ei ole sellaista järkevää seulontajärjestelmää, joka aikuisella erottaa pelkät väitteet perustelluista faktoista ja kykenee kaiken oppimansa avulla ajattelemaan asiaa loogisesti; siis tekemään informoidun päätöksen asiasta – kuten nyt vaikkapa siitä, että liittyisikö uskonnolliseen yhteisöön ja ryhtyisikö hihhuliksi. (Anteeksi kaikille hihhuleille, vakuutan, että käytän sanaa nyt lempeässä ja hyväksyvässä mielessä.) Ei kai suomalainen uskonnollinen yhteisö halua liittää ketään riveihinsä pelottelemalla lasta, joka ei pelkoa kykene käsittelemään, vaan jonka mieli on vielä pehmeä ja altis vieraidenkin muokkaukselle? (Ei, en minä ollut ironinen, vaikka tajuankin että voisin sanoa tämän myös sarkasmin värittämällä äänellä.) Ja täysin varmaa lienee, että yksikään uskonnollinen yhteisö täällä ei halua raivostuneiden vanhempien julkista hyökkäystä heidän alaikäistä lastaan väkisin käännyttäneitä yksilöitä vastaan. Sanoilla kuten ”aivopesu” ja ”lasten pelottelu” on minun tuttavapiirissäni ainakin aika huono kaiku.

Tiedänhän minä, että Suomi on täynnä uskonnollisia kokouksia, jossa lapset ovat perheensä mukana. Meidänkin kulmilla on kyllä tällainen uskonnollinen keskus, jonka pihassa joinakin iltoina parveilevat kymmenet ja taas kymmenet teini-ikäiset jonkinlaisessa nuorisoseurassa. Ei se minusta oikein ole, mutta sen nyt vain on minun vakaumukseni: Että lapsia ei saisi käännyttää, vaan tällaiset päätökset pitäisi tehdä jokaisen ikiomasta aloitteesta, ilman ulkopuolelta tulevaa painostusta (edes vanhemmilta) – mieluiten vasta aikuisena, kun aivot ovat kehittyneet tekemään perusteltuja ja tietoon perustuvia päätöksiä.

Psykologian näkökulmasta ymmärrän myös, että joskus täysivaltainen uskoon hurahtaminen ON yksilön kannalta täysin perusteltu ja looginen päätös, vaikka sitten alitajuinenkin. Siihen voi olla monia hyviä syitä, joista moni voi todella olla hurahtajalle täysin konkreettinen pelastus, joko fyysisessä tai psyykkisessä mielessä. Kannatan sitä aivan lämpimästi, tilanteissa joissa näin todella on. Ja uskon, että uskonto voi monelle tuoda paljon iloa ja tyydytystä elämään aivan aidosti, ja tehdä joistain ihmisistä paljon mukavampia kuin he ehkä muuten olisivat. Uskon myös, että moni näistä nuorista on ihan itse halunnut mennä näihin kokouksiin. Mutta eivät kaikki. Eivätkä kaikki oikeista syistä.

However, täysin varma minä olen siitä, että lapsia ei saa käännyttää kysymättä ensin lupaa heidän vanhemmiltaan. Se, että uskoo olevansa täysin oikeassa ja tekevänsä toiselle vain palveluksen, ei anna oikeutta muokata puolustuskyvyttömän lapsen mieltä haluamaansa suuntaan. Ei edes tällaisessa intohimoja herättävässä ja kansan kahtia jakavassa asiassa kuin uskonnon edut sielunelämälle. Ei edes, vaikka uskoisi pelastavansa sillä toisen sielun. Tuskinpa kenenkään jumala haluaa lahjaksi sielua, jota ei ole vapaaehtoisesti itse annettu.

Vai mitä?

Ystävänpäivää

Eilen tuossa kaikkien tuntemassa amerikkalaisessa hampurilaisravintolassa kuulimme jo jonossa jostain takavasemmalta jotakin kovaäänistä puhetta. Mennessämme pöytään huomasimme lähellä istuvan vanhahkon naishenkilön, joka oli selvästi sekavassa tilassa. Hän oli majoittunut tavaroineen sivupöytään, puhui suureen ääneen yksinään aggressiiviseen sävyyn ja välillä tiuskaisi jotakin muita aterioijia kohti. Liikkeet olivat epämääräisiä, ja tavasta liikkua tuli mieleen pitkäaikaisen alkoholismin vaikutus pikkuaivoille tai jokin muu häiriö toimintakyvyssä. Vaatteet ja hiukset olivat resuiset ja likaiset, kuin hän ei olisi peseytynyt viikkoihin. Epäilin, joskaan en tiedä, hänen olevan asunnoton tai tilapäismajoituksessa asuva, ja että hänellä ei ollut oikein muuta paikkaa viettää aikaansa. Ihmiset istuivat kauemmas, välttelivät.

Valehtelisin jos sanoisin, etten ensi alkuun olisi reagoinut kuten kunnon ääliö: ajatellut ”Miksi tuollaiset saavat olla täällä häiritsemässä asiakkaita?”. Onneksi tajusin kohta, miten idioottimainen ajatus oli. Missä muualla hän voisi olla, pakkasessako? Ainakin olisi lämmintä, mitä sitten vaikka muut asiakkaat vierastaisivatkin häntä? Ehkä hänellä ei ollut muuta paikkaa, ehkä hän oli yksinäinen – en minä sitä voinut tietää, mutta en tiennyt tarpeeksi tuomitaksenikaan. Tuskin hän varsinaisesti valitsi ongelmiaan, mitä ne sitten olivatkaan. Me vain automaattisesti oletamme, että kaikkien muidenkin pitää olla yhtä ennustettavia ja käytöksessään mietoja kuin me – mutta eikö se ole vain meidän oma (asenne)ongelmamme, jos emme kykene asettumaan toisenlaisen ihmisen asemaan? Miksi kaikkien pitäisi olla rohkeita, reippaita, terveitä ja voimakkaita – ja käyttäytyä aina niin hillitysti ja mukavasti? Pystyykö siihen ylipäänsä kukaan?

Missä asunnottomat viettävät aikansa täällä? Sitä jäin miettimään. Tampereella on muutamia päiväkeskuksia, mutta ne ovat auki vain lyhyen aikaa päivällä.

Esim. Seurakunnan päiväkeskus Musta lammas
ilmoittaa olevansa avoinna
ma-to 7.30-13
pe 7.30-11.30
10.5. asti tupa on avoinna myös la klo 10-13.

Pirkanmaan sininauha ry:n Hervannan päiväkeskus WITONEN on avoinna arkisin 7-16 (ti 7-14).

Laskekaa itse kuinka monta tuntia päivästä jää tarkoituksettomaan vaelteluun paikasta toiseen, ellei muuta paikkaa löydy. En saanut asiasta tietoa, mutta tietääkseni esim. yömajat avaavat ovensa vain yöksi. Laitoshoidossa olevat toki ovat siitä onnekkaampia, että siellä saa olla kaiken päivää, mutta esim. avohoitoa voi hädin tuskin enää oikein hoidoksi kutsua. Kuulemissani tapauksissa avohoito on leimautunut lähinnä pillerienjakopaikaksi, ja nekin voivat jäädä saamatta, jos ei ole päässyt paikalle juuri silloin kuin on määrätty.

Ravintolasta piti jatkamani.

Jossakin vaiheessa sekava nainen asteli epävarmoin askelin kassalle, ja seurasin tilannetta, koska halusin tietää, miten häntä siellä kohdeltaisiin – suhtauduttaisiinko ivallisesti? Iloinen yllätykseni oli melkoinen, kun huomasin, kuinka ystävällisesti ja lempeästi lettipäinen nuori nainen häntä puhutteli, kauniisti ja vilpittömästi hymyillen. Muut jonossa vaihtoivat toiseen jonoon sivulleen vilkuillen, mutta myyjätär kohteli häntä aivan yhtä ystävällisesti ja kauniisti kuin olisi kohdellut jotakuta rouvaa piisamiturkissa. Pienen neuvotteluhetken tuloksena rouva teki valintansa ja laski rahat myyjättärelle. Hän sai ruokansa ja horjahteli takaisin pöytäänsä. En tiedä oliko myyjän ystävällisyys vaikuttanut rauhoittavasti, mutta nainen ei enää meuhkannut, vaan syötyään käveli tyynesti kassalle tilaamaan toisen, jonka myyjä hänelle kantoi sen valmistuttua pöytään.

Ei voi muuta kuin ihailla – tästä tytöstä pitäisi tehdä kuukauden työntekijä. Näillä alipalkatuilla ja kamalia työaikoja noudattavilla nuorilla on voimia ja halua olla ystävällinen heillekin, jotka eivät takuulla kykene reklamaatioita firman johdolle tekemään. Onnittelut.


Myöhemmin aloin todella miettiä, missä mahtavat Tampereen asunnottomat viettää aikaansa – oliko heillä ylipäänsä mitään paikkoja. Ja onko täällä paljonkin asunnottomia? Otin selvää.

Vuoden 2000 selvityksessä* asunnottomia, jotka majailevat ulkona, arveltiin Tampereella olevan jotakin 10 ja 1000 väliltä. Ne asunnottomat, jotka eivät syystä tai toisesta hae apua, eivät päädy viranomaisten tai yhteisöjen tietoon, joten arviointi on lähestulkoon mahdotonta. Pysyvästi ulkona majailevia arvioidaan Tampereella olevan noin 20-30 henkilöä.

Selvityksessä tehtiin Tampereella kysely asunnottomilta itseltään, ja kyselyssä he arvioivat mm. syitä asumiseensa kyselyhetkellä olevissa olosuhteissa (esim. ulkona, yömajoissa, hoitokodeissa, laitoksissa, tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona yms). Kyselyssä oli 308 asunnotonta. Suurimpana syynä asumisolosuhteisiin mainittiin miespuolisilla asunnottomilla ensin päihdeongelma ja sitten asunnottomuus, naisilla päinvastoin. Mielenterveydellisten syiden osuus naisilla oli hiukan yleisempi kuin miehillä. (Onko syynä se, että miehistä useimmiten pitää joku [nainen] huolta, äiti, sisko tai tyttöystävä, mutta koska naisen luonne yhteiskunnassa tuntuu kaatuvat huolenpitäjän rooliksi, huolenpitoa tarvitsevat naiset useammin jäävät apua vaille – ehkä koska eivät ennakkoasenteensa takia halua sitä hakea, ehkä eivät pystykään, eikä sitä heille niin herkästi tarjotakaan?)

Oman arvionsa mukaan kaksi kolmannesta asunnottomista ei kykenisi asunnon saatuaan normaaliasumiseen, vaan he kaipaisivat jonkinlaista tuettua asumismuotoa. Kyselyssä todetaankin: ”Edelleen tuntuu olevan tarvetta sellaiselle paikalle, jossa olisi tarjolla tukea päihdeongelmien lisäksi esim. mielenterveysongelmista kärsiville henkilöille”.

Kyselyssä oli mainittu 10 eri keskusta tai laitosta, joissa majoitettiin asunnottomia pysyvästi tai väliaikaisesti. Paikkoja kaikissa näissä laitoksissa oli yhteensä 266 (vrt. esim. kyselyyn vastanneiden asunnottomien määrä).


Vuonna 2001 valtion asuntorahaston selvityksen (pdf) 2002 mukaan tamperelaisten yksinäisten asunnottomien määrä oli 580 henkilöä (koko maassa 9 966), joten voidaan päätellä, että syrjäytyminen ja eri syistä johtuva asunnottomuus on kasvanut melko tavalla. Tampere onkin yksi Suomen suurimmista asunnottomuusalueista, jonka edellä on vain Helsinki, jossa on 4 700 yksinäistä asunnotonta. Espoossa oli saman verran asunnottomia kuin Tampereella, 580 henkilöä.

Seuraavina tulivat:
Vantaa (507)
Turku (469)
Lahti (347)
Oulu (170)
Kuopio (163)
Joensuu (158)
Järvenpää (143)
Jyväskylä (135)
Vaasa (112)

Tamperelaisista asunnottomista ulkona, ensisuojissa yms. asui 25, asuntoloissa yms. 18, laitoksissa 186, tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona 351. Naisia heistä oli 120 ja nuoria 116. Asunnottomia perheitä oli 20.


Päiväkeskus Musta Lammas ottaa muuten vastaan lahjoituksia: miesten ja naisten vaatteita, sisustus- ja kodintekstiilejä sekä astioita (huonekaluja ei enää voida ottaa vastaan) puh. (03) 219 0372. Jos teiltä siis liikenee vanhoja lakanoita, vaatteita yms. viekää ne Mustaan Lampaaseen, jos vain jaksatte vähän UFFin laatikkoa pidemmälle uhrautua. En tiedä hakisivatko, mutta voihan sitä kai kysyä.

Yritetään mekin pitää huolta toisistamme, edes joskus. Jookos.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!


LÄHTEET:
*Asunnottomuus Tampereella 3.11.2000 (Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimen monistesarja 15/2001)

Linkkejä:
Asunnottomien yö
Tampereen päihdeongelmaisten asumispalvelut
Päihdehoitopaikat (pdf)

Miimi

Laura tyrkkäsi meemillä taannoin kommenttilootassa, ja haastoi kertomaan kymmenen mielenkiintoisinta bloginimeä. En silloin osannut oikein paneutua asiaan, kun kuvailu (ks. edelliset jutut) pyöri päällimmäisenä mielessä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös niin? Tässä olisi setti kiintoisia nimeämisiä, joista tahdon blogaajia onnitella.

Olkaasny on ihan ehdoton.
Leppoisa lausahdus, joka herättää tamperelaisen heti ihmettelemään, että mitäs täälä ny meuhkataan.

Esittelyteksti sen jo kertoo:

Jos asiat tai ihmiset eivät käyttäytyneet mummon mielestä soveliaalla tavalla, hän komensi napakasti "Olkaasny!" Kolmekymppisen pääkaupunkiseudulla asuvan naisen tekisi mieli todeta samoin monille elämäänsä liittyville henkilöille ja asioille.

Niin minunkin tekee mieleni usein sanoa. Viime aikoina täällä Blogistaniassakin on taas oltu niin tappelun tuoksinassa siellä sun täällä, että mieli tekisi lausahtaa juuri niin kuin tässä. Enkä linkitä nyt ketään, koska minulla ei ole asiaan lisättävää.

Valkoinen piste, pilkku
Runollinen blogi, jonne eksyin nimen perusteella ja jonka sisältö herättää ajattelemaan. Etsin nämä nimet muuten Blogilistalta, jotta en herkeäisi suosimaan pelkästään lemppareitani - ja joistakin tuli sitä myötä uusia luettavia. Niin varsinkin tästä. Löytö!

Huomasin muuten, että Blogistan pullistelee mielenkiintoisia bloginimiä - tässä on vain jäävuoren huippu. Kirjoittajilta löytyy kunnioitettava kasa mielikuvitusta ja inspiraatiota!

Kuinka Kum-Maa on kaikkialla
Miten ihana nimi! Marjatta Kurenniemen samannimistä kirjaa (johon blogin nimi epäilemättä perustuu) en ole lukenut, mutta mieli tekisi. Nyt sen päätän - lainaan sen seuraavaksi kirjastosta.

Ecran
Haluaisinpa tietää mihin tämä nimi perustuu. Luin Liisan blogia jo ennen kuin hän lopetti sen ja aloitti onneksi nyt taas uudestaan. Päivitystahti vain on hiukan hitaanpuoleinen. :)

Agrippa
Suomen vanhin edelleen päivittyvä blogi, jolla on lisäksi yksi mielenkiintoisimmista nimistä - ja nimen syntytarinakin on varsin kiinnostava. Pidän tästä blogista todella, se on tunnelmallinen ja kaunis.

Tarinoita Harmaan puun kylästä
Jälleen nimi, jonka syntytarina olisi kutkuttavaa tietää. Pidän tällaisista kertomuksellisista nimistä, niistä vaistoaa että nimen takana on jokin ajatus, idea - tarina.

Antiprinsessapäiväkirjat
Kapina prinsessaunelmaa vastaan! Tässä on sitä jotakin. Minä inhoan vaaleanpunaista, ja jotenkin tämä vetoaa siihen puoleeni. Vaikka sen reunat ovatkin vaaleanpunaiset... ehh. Hyvä blogi, muutenkin.

Zombie Online
Kukapa voisi vastustaa tämän nimistä blogia! Kaikkihan rakastavat zombeja, eivätkö vain ...vai eivätkö? Varsinkin, kun blogissa on toinen toistaan hauskempia sarjakuvapiirroksia. Oikea arkiaamun pelastus, tämä. Olen usein häirinnyt työtovereitani raahaamalla heidät ruudun ääreen katsomaan hihittelemääni kuvaa.

Veloena
Niin, yksi hartaista suosikeistani. Mistä tulee nimi Veloena? Onko se selitetty niin alussa, että en silloin ollut vielä kuullutkaan blogeista? Salaperäinen tyttö, joka tuntuu kertovan kaiken eikä kuitenkaan mitään. Mystinen ja kiehtova blogi, jonka kieli on kuin runoa tai unta.

Dionysoksen kevät
Miksi juuri Dionysos, miksi juuri kevät? Minusta kaikilla blogeilla voisi olla jonkinlainen syntytarina-entry, jonka voi sitten linkittää myöhemmin tutustuvia varten etusivulle.

Mielenkiintoisin olisikin minusta meemi, jossa kirjoittajat kertovat, miksi valitsivat blogilleen juuri sen nimen kuin valitsivat. Kertokaa, ihmiset, haastan teidät kaikki!

Mikä juuri sinun tarinasi on?

-20 astetta

Lauantaina olin ystäväni kanssa hakemassa Radiokirppikseltä myymättömiä tavaroita pois, kun huomasin, kuinka kauniisti sumu nousi järvestä pakkasessa. Lähdettyämme takaisinpäin pyysin ystävääni pysäyttämään auton, ja kun pääsin ulos, ryntäsin Ratinan siltaa vastapäätä olevalle rannalle kuvaamaan. (Kipitykseni avonaisessa takissa karmeassa pakkasessa, kamera käsissä tien viertä takaisin tulosuuntaan näytti ohikulkevien autoilijoiden mielestä varmaankin sangen hilpeältä ja kummalliselta.) Pakkasta oli yli 20 astetta ja sormeni jäätyivät tunnottomiksi viidessä minuutissa, joten napsin niin paljon kuvia kuin pystyin ennen kameran (ja kuvaajan) hyytymistä. Tässä muutama.

Ratinan stadionin takana tuntuu aina olevan parkissa sama vene, yksinään, erillään muista. Isot veneet vastarannalla lepäävät talvet liikkumattomina, hiljaisina kuin luurangot norsujen hautausmaalla, ja pieni vene toisella puolen tuntuu eristäytyvän omaan pikku yksikköönsä. Kenties siellä on muidenkin veneiden paikkoja, mutta ne vain eivät ole niin usein paikalla. Talvella on jäljellä vain tämä.


Puun varjossa on hyvä paikka ihailla siltaa ja sen alla pyörteilevää sumua, jota kylmyys nostattaa Pyhäjärvestä. Polun reunassa syttyvä lamppu herättää mielikuvan Narniasta, polku jatkuu kaartuen puiden lomaan. Olisi kiinnostavaa jatkaa kävelyä, nähdä mihin polku johtaa. On liian kylmä, on kiire.





Silta piirtyy tummana vielä valoisaa taivasta vasten. Autot sujahtelevat sillalla ohi. Sormista on häviämässä tunto, mutta kamera pysyy vielä käsissä. Uuden kuvan piirtyessä taas ruutuun kylmäntunne häviää. Sorsat uiskentelevat kaiteen reunan alla, sumussa johon lankeaa viisto valo. Mitenkähän ne tarkenevat? Ne lähestyvät joukolla pienimmästäkin vihjeestä että tulijalla olisi jotakin annettavaa. Harmittelen ettei ole mitään. Pullaa ei ole koskaan mukana kun pitäisi.

Aurinko paistaa vielä kirkkaasti, mutta niin viistona, että paikoin on täysin varjoisaa. Vastarannalla on jokin alus, olen nähnyt sen ennenkin, sillalta. Aina samassa paikassa. Nämä pienet näyt tulevat joskus esiin, hämmästyttävät: mikä tämä on, mikä on sen tarkoitus?

On taloja ja rakennelmia, jotka osuvat silmiin säännöllisesti, kunnes huomaa ettei oikeastaan tiedä niistä mitään. Joku on rakentanut tuon, ajanut tämän tähän, miksi? Asuuko tuossa talossa joku, vai onko siellä toimistoja? Miksi jokin ränsistynyt talo on keskellä kaikkea vilinää, kukaan ei tunnu huomaavan sitä enää, sitä ei pureta eikä korjata, se on näkymätön osa maisemaa.

Rakennukset ovat täynnä mysteereitä: valoisia ikkunoita joista voi vaistota elämän – ihmisen niiden takana. Niin kuin aina kun aamuisin odotan bussia, mies istuu pimeän maiseman keskellä valoisan ikkunan takana, tietokoneensa ääressä, tai nojaa ikkunalautaan tupakoiden – kirjoittaako hän kirjaa, vai mitä hän naputtelee jo varhain aamulla, kotonaan? Onko hän herännyt vai menossa nukkumaan?

Pakkasvalossa käännyn katsomaan tulosuuntaan, vastarannalla loistavat punaiset tiilitalot. Maisema värisee punaista, sinistä, valkoista pyörteilevää sumua. Taivas on edelleen häikäisevän kirkas, vaikka varjot ovat jo terävät. Puut leikkaavat maata ja ihmisen varjo lakoaa lumeen kuin tulevaisuus – vieraana, muodottomana.

Yksinäinen vene näkyy edelleen. Sormet ovat hansikkaidenkin sisällä kylmästä kipeät – kukapa voisi uskoa että kylmä viiltää ihoa kuin terä. Kamera hidastuu hidastumistaan, kuva viipyy ruudulla kauan, alkaa olla aika palata. Ystävä odottaa autossa. On kulunut vasta viisi minuuttia, mutta se tuntuu pitkältä ajalta. Suljen kameran vielä kun se suostuu sulkeutumaan, kiristän takkia. Heiluttelen sormia pontevasti nyrkkiin ja takaisin ja kiipeän penkan ylös takaisin tielle.

Pyynikillä

Sunnuntaina, kun suurin osa kansasta oli luultavasti äänestämässä, kävin juuri ennen auringonlaskua Pyynikin näkötornilla ottamassa muutaman kuvan. Inspiraation siihen tarjosi Ilona.



Näkötornissa on kylmää ja liukasta - onneksi tasannetta ympäröi kunnon muuri, johon saattaa tukea kameran (ja itsensä). Sormet kangistuvat kylmästä nopeasti, hansikkaat tekevät kuvaamisesta kömpelöä, tuuli puhaltaa silmiin niin että kohta ne vuotavat vettä. Tuntuu hassulta itkeä kuvatessaan, on vaikeaa tarkentaa.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa hotelli Scandic Rosendahl, jolla on kuulemma hyvä uimaranta. Kesällä se on täynnä ihmisiä, aamusta yöhön saakka.

Jäätynyt Pyhäjärvi on kuin suuri autio kenttä, jolle kukaan ei ole uskaltanut rakentaa. Talvisella kävelylenkillä jokunen vuosi sitten luulin sitä pelloksi - kunnes mies osoitti nauraen kumollaan olevia soutuveneitä ja kysyi, lähdetäänkö pellolle vähän soutelemaan.


Tampere on mielessäni metsien ja tehtaiden kaupunki, jossa teollisuus ja luonto sovittautuvat toistensa lomaan oudossa sopusoinnussa. Tammerkoskea ja vesivoimalaitosta ei enää voi erottaa toisistaan - ne ovat yhtä: tiili ja vesi, putoavien massojen pauhina, pakkasessa kohoava höyry ja kävelysillat, jotka piirtyvät taustalle. Tehtaiden höyry kohoaa taivaalla kuin me valmistaisimme pilviä.




Näsinneula näkyy miltei kaikkialta, siitä on tullut merkki. Katse hakeutuu piikkiin pakottomasti: se on yksinäinen torni kaukaisuudessa, vilkkuva valo joka kertoo millaista säätä sopii odottaa.

Kun sen näkee piirtyvän taustalla, tietää olevansa siellä missä pitääkin.






Joskus Pyynikillä kävellessä voi unohtaa olevansa kaupungin keskellä. On vain polkuja ja metsää, linnunlaulua ja askelten ääni. Yllättäen ollaan keskellä puutalokylää rinteellä.

Jyrkät polut ja natisevat rappuset vievät alas Pyhäjärven rantaan. Talot ovat erivärisiä, tulee Irlanti mieleen. Rapistuneet ikkunanpokat ja pitsiverhot ovat osa maisemaa samoin kuin portaat ja jylhä järvenselkä. On ahdasta, kotoisaa - ja samalla katse hakeutuu kaukaisuuteen horisontissa, missä järvi ja kaukainen ranta kohtaavat. Kaukaisuus ei tunnu miltään todelliselta paikalta. Aurinko laskee, tuntuu kuin pitäisi lähteä - jonnekin, tietämättä minne.

Tuuli puhaltaa kylmästi, mieli palaa nykyhetkeen. Pimenee hiljakseen, on palattava alas rappusia, jotka on rakennettu liian kauan sitten, liian jyrkiksi. Rappusten alla odottaa ylös tulijoita, pieni lapsi isänsä sylissä kyselee tornista ja portaista, isä lupaa kantaa hänet ylös. Liukkain kengin pitää rappusia tulla alas varovasti, vaikka siellä odotetaan.

Jonnekin muualle

Luin Jenni-Juulian kirjoituksesta ”Ei meidän naapuriin” alkunsa saanutta keskustelua, ja muistin taas, kuinka minua ihmetyttää moni asia tässä nimby-ilmiössä (pdf). (Ilmiö sinänsä on minulle tuttu, mutta nyt vasta sain sille nimityksen, kiitos Kauran ja Jenni-Juulian.) Ylipäänsä siinä, kuinka me pyrimme eristämään kaiken erilaisen omasta kokemuspiiristämme. En nyt tiedä liittyykö tämä juttuni nyt nimenomaisesti tuohon kehitysvamma-keskusteluun, mutta se sivuaa sitäkin kyllä.

Meidän firmassamme on työssä ainakin yksi kehitysvammainen ihminen, joka on sivumennen sanoen aivan ihana ja ahkera työntekijä. En ymmärrä, miksi hän ei olisi ihanteellinen työkaveri ja naapuri – minun naapuriini hän saisi muuttaa vaikka heti. Minusta parantaisi jokaista työympäristöä ja naapurustoa se, että jokainen tuntisi ainakin yhden jollakin tavalla vammautuneen ihmisen henkilökohtaisesti. Tai ylipäänsä minkä tahansa ennakkoluulojensa kohteen.

Uskoisin että olisi sangen vaikeaa pitää kiinni ennakkoluuloistaan, jos lähellä on juuri sellainen ihminen, jota on arastellut, eikä hän sitten olekaan sellainen kuin ennakkoluulot sanelevat. Harvat ovat. En muutenkaan oikein ymmärrä, että miksi pitäisi arastella jollakin tavalla erilaisia ihmisiä, olivat nämä sitten vammaisia, mielenterveysongelmaisia, homoseksuaalisia, masentuneita, ujoja, ylipainoisia, anorektisia tai vaikka sitten vain mielipiteiltään eri maata.

Kaikkihan me olemme erilaisia jollakin tavalla. Joltakin puuttuu ruumiinosa, toiselta itsevarmuus. Emme ajattele niin kuin asia on, että meissä kaikissa on jotakin vikaa tai jotakin erilaista: Yksi rakastaa salaa omaa sukupuoltaan, toinen kärsii kliinisestä depressiosta, kolmas ei pysty olemaan vakoilematta naapuriensa tekemisiä, neljäs naukkailee salaa yksin iltaisin. Arkoja kohtia on kaikilla niin monenlaisia. Mikä tekee meidän erilaisuuksistamme parempia kuin muiden? En ole vielä tavannut ketään joka ei olisi jotenkin erikoinen, jotenkin satutettu. Elämän tai muiden ihmisten toimesta.

Jokainen ihminen kokee joskus elämässään vaikeuksia syystä tai toisesta. Mikä meissä ihmisissä sitten on, kun haluamme väen vängällä niputtaa omat ongelmamme johonkin ihan eri ryhmään kuin muiden ongelmat. Ikään kuin vaikkapa oma lääkehoitoa vaativa depressiokausi olisi jotenkin "parempi sairaus" kuin naapuri, joka on vammautunut liikenneonnettomuudessa. Tai niin kuin oma tai perheen sairaus olisi jotenkin kunniallisempaa kuin työtoverin kehitysvamma. Tällaisiahan me olemme, viallisia ja ylpeitä. En oikein ymmärrä miksi olemme niin sokeita itsemme ja armottomia toistemme suhteen. Emmekö uskalla kohdata omaa heikkouttamme muissa ihmisissä? Pitääkö kaikkien muiden olla vahvoja, jotta meillä voisi olla heikko hetki? Emmekö luota siihen, että heikkokin kanssaihminen voi olla silti meille turvallinen ystävä, olkapää? Miksi meidän kaikkien pitää kärsiä surumme ja vikamme yksin ja salaa?

Ja auta armias kun joku ei enää voi kätkeä erilaisuuttaan: sairastuu masennukseen ja menee hoitoon, alkoholisoituu niin ettei pysty enää normaalielämään, murehtii kuolleitaan niin että itkee julkisesti. Skitsofrenia puhkeaa, onnettomuus vie työkyvyn tai hivuttava sairaus vie pitkäaikaishoitoon. Etäinen naapuri paljastuukin tutustuttaessa kehitysvammaiseksi tai hiv-positiiviseksi. Me käännymme yhtenä rintamana häntä vastaan, osoitamme häntä ja sanomme: En koskaan pitänytkään hänestä. Hän oli aina vähän omituinen. Tuommoiset pitäisi laittaa johonkin muualle. Mistä sen tietää mitä ne tekee. Mitä jos se tarttuu? Ei meidän lasten lähelle saa tuollaisia päästää. En minä vain koskaan.

Toisten erilaisuus näkyy helpommin kuin toisten. On helpompi hyväksyä salainen ”vika” kuin näkyvä vamma tai julkituotu erilaisuus. Pidämme ihmisistä kunnes pääsemme kyllin lähelle ja tutustumme heidän omanlaatuisuuteensa (sic). Juuri silloin kun meillä olisi tilaisuus todella ystävystyä ja samalla paljastaa toiselle, hyväksyä itsekin omat arat puolemme, me käännymmekin pois. Yksin.

Erillään on helpompaa. Tai niin me ainakin sanomme itsellemme, kun on liian hiljaista.

Urheiluhullu

Ei sillä, että se mikään salaisuus olisi ollut, mutta nytpä tiedätte. ;)

Seuraava perustuu tositapahtumiin, mutta minun hataran muistini kautta. Osa keskustelusta on ”sinnepäin” ja suuri osa puheesta kaiken välissä on jo unohtunut. Tässä kuitenkin tarina. Se on subjektiivinen ja osin fiktiivinenkin, niin kuin ihmisten kertomat tarinat elämästään ovat. Antakaa se minulle anteeksi.

Odotin eilen tyypilliseen tapaani bussia kotimatkalla töistä, kuunnellen musiikkia kuten aina, tuijotellen hajamielisesti talojen kattoja ja pimenevää taivasta, kun huomasin sivusilmällä ohitseni pysäkille pyrähtävän miekkosen. Keski-ikäinen, pipo päässä, tummat vaatteet. Pikkuhiljaa aloin aistia jonkinlaista levotonta lähestymispyrkimystä, hän siirrähteli pikku askelin lähemmäs, kumartuen pikkuisen kuin haluten sanoa jotakin. Hänen ensimmäistä lausettaan en kuullut, ja laitoin musiikin pois.

”Anteeksi, mitä että?”
”Valitsivat sitten suomalaisen sinne!”
”Ahha... että minne?”
”Olympialaisiin!”
”Olympialaisiin?”
”Valitsivat suomalaisen hiihtäjän!”
”Juu juu.”
”Minäkin olen hiihtänyt, nääs, jonkun verran nuorena! Paljon, kisoissakin!”

Nyökyttelin. Hän sylkäisi sivuunsa niin, että jouduin pyyhkäisemään pärskeet poskeltani. (Tuuleen ei muuten kannata sylkäistä, ihan vinkkinä.) Olisin kaiketi voinut tässä kohtaa vetäistä torjuvan naaman ylleni (”tommonen outo, puhuu mulle, ja ihan mitä sattuu”) ja nyrpistellyt hänet pois, mutta hän oli kiinnostava.

”Enemmän minä olen kuitenkin tuota juossut!”
(Hän tosiaan puhui huutomerkin kanssa, innostuneesti ja nopeasti, paljon nopeammin kuin tämän lukeminen kestää.)
”Juossut?”
”Pitkänmatkanjuoksua! Kyllä. Se on kuule kovaa hommaa se, vaatii kestävyyttä! Kerrankin kun olin suunnistamassa suunnistusjoukkueen kanssa, ne olivat kovia juoksemaan – määrätyllä tavalla eri asia kuin pitkänmatkanjuoksu, siinä joutuu määrätyllä tavalla harjoittamaan eri lihaksia. Juoksentelemaan metsässä! Pirun nopeita kavereita, ihan erilaista kuin pitkänmatkanjuoksu! Määrätyllä tavalla se on tosiaan erilaista kuin se minun juoksuni!” Hän elehti pienin hilpein elein, vilkuillen iloisesti.

Lisää nyökyttelyä. Hymyilin, mies oli positiivisuuden ruumiillistuma, vähän outo, mutta hauska. Nenä oli Gerard Depardieun luokkaa, hieno perunamainen ilmestys. Vilkkaat silmät ja tapa syljeskellä jatkuvasti sivulleen. Puhe ei katkennut sekuntia pidemmäksi ajaksi.

”Jääkiekkojoukkueessa oli kova jätkä se, tuli köniin kyllä, määrätyllä tavalla joutuu tekemään nääs ratkaisun siinä, kun pelaa, voi nääs tulla semmoinen tilanne, pitää päättää siinä, mitä tekee. Määrätyllä tavalla se on kova laji, muuten kyllä ihan mukava, mutta pitää tehdä ratkaisu, että mitä tekee siinä tilanteessa. Että taklaako! Minä en tykänny siitä sitten, mutta maksoin kyllä potut pottuina sille, myöhemmin! Pistin kunnolla takasin (painissa tai jossakin kontaktilajissa tms, en muista enää, sekosin laskuissa jo kuunnellessani), kyllä siinä tuli maksettua potut pottuina, sille ja sille toiselle kaverille. Oli nöyrää poikaa sekin, sitten. Niin, määrätyllä tavalla erilainen laji kumminkin.”
”Juu, varmasti.” Hymyilin vain kauniisti ja ajattelin, että vähemmän urheilua ymmärtävää kuuntelijaa et olisi veikkonen voinut löytää. Joku muu olisi voinut pysyä kärryilläkin.

Hän jatkoi. Urheilulajista toiseen, tyypistä toiseen. Lauseet olivat sellaisia lyhyitä, tarkentamattomia, kun puhutaan perheenjäsenelle, jolle riittää kun sanoo: ”Se mies siitä elokuvasta, joka meni sinne, mikässenyolikaan, juttuun?” (”Joo, niin se just!” sanoisi äitini, joka arvaa heti.) Ikään kuin suurin osa lauseen kertovasta osasta olisi jäänyt pois ja jäljelle olisivat jääneet vain sanat, jotka viittaavat siihen. Lopulta lauseiden sisältö ei enää tuntunut olennaiselta, vaan vain se, että siinä me vain juttelimme, kaksi tuntematonta, iloisesti virnistellen, ilman mitään syytä. Olimme olemassa toistemme maailmassa, hetken verran, poikkeuksellisesti.

Pidin tuosta nopeasti puhuvasta kaverista, joka selvästi ei liikoja miettinyt, mitä ihmiset hänen seurallisesta juttelustaan ajattelevat. Oliko outo vai ei, en tiedä. Mielenkiintoinen joka tapauksessa. Keskustelu oli surrealistisella tavalla hauska. Kohta tuli hänen bussinsa ja hän lähti. Jatkuukohan sama litania bussissa työpaikalla, harrastuksissa?

Bussiin mennessään hän vielä kääntyi, puhuen urheilusta viimeiseen hetkeen, nikkasi silmää ja virnisti, ja huikkasi: ”Terve! Hyvää uutta vuotta!”
”Samoin!” huikkasin ja heilautin. Jäin seisomaan pysäkille virnistellen ja jatkoin hyvällä tuulella koko bussimatkan kotiin.

Saisi Suomessa olla lisääkin vähän outoja, hassuja ihmisiä. Tai vaikka tavallisiakin, juttelevia. Tosiaan kannattaisi jutella enemmän tuntemattomille, se voi olla hyvinkin antoisaa ja ilostuttavaa. Minulle ainakin oli.

Terveisiä vaan urheiluhullulle! :)

Omituinen

Tämähän on tietysti jo vanhentunut juttu ja niin passé, mutta laitanpa minäkin muistiin, jottei unohtuisi, etten minäkään ihan normaali ole. Onkohan kukaan sitä edes luullut... anyone? Kaverit… hei, kaverit?

No niin.

1. Pidän verhoja aina kiinni. Tiedän, ettei ketään takuulla voisi vähempää kiinnostaa minun olohuoneessa edestakaisin kävelevä hahmoni, mutta aina se vain vastustamattomasti häiritsee, jos ulkona on pimeää ja sisällä valo. Minusta alkaa tuntua, että olen akvaariossa. Ja koska olen niin hajamielinen, en oikeastaan koskaan muista avata verhoja päivänvalon aikana. (Paitsi kun tulee vieraita.) Mikä tietysti voi johtua siitäkin, että olen niin harvoin päivänvalon aikaan sekä kotona että hereillä. Mikä tuokin minut toiseen omituisuuteeni.

2. Jos voin, valvon yöt ja nukun päivät. Nyt, kun joudun työn takia pysymään suht ”normaalissa” vuorokausirytmissä, en oikein voi noudattaa luonnollista rytmiäni – mutta jos kirjastoalalle joskus tulevat yövuorot, niin veikkoset; pistäkää mulle se graveyard shift! Normaali vuorokauteni on pidempi kuin 24 tuntia: valvon tilaisuuden tullen joka päivä pidempään. En vain ole väsynyt, ennen kuin olen valvonut 18-22 tuntia. Mikä tarkoittaisi siis sitä, että joko tulen toimeen 2-6 tunnin yöunilla tai nukkumaanmeno siirtyy joka päivä eteenpäin. Toisaalta nukun kyllä mieluusti 9-13 tuntia kerralla. (Tähänhän tarvittaisiin siis 27-35 tuntia pitkä vuorokausi.) Nykyään pakotan itseni nukkumaan niin ajoissa, että ehdin nukkua (ainakin melkein) kuusi tuntia. Mieluiten menisin nukkumaan aamuisin.

3. Lempielokuvani on edelleenkin Yksin Kotona (ja jatko-osa 2). Ne kuuluvat Virallisiin Jouluelokuviini. Kun Macauley Culkin kasvoi isoksi, olin hyvin pettynyt. Sen toisen pojan näyttelemiin jatko-osiin päin en edes sylkäise.

4. Olen kirja- ja kielinipo. Vieraisilla aakkostan kirjahyllyjen kirjat (yleensä kysyn toki ensin luvan). Korjaan kirjoitusvirheet tuttavieni teksteissä ja bongailen estottoman vahingoniloisesti kirjoitusvirheet lehdissä, televisiossa ja kirjoissa. Olen lähettänyt kirjan toimittajalle palautetta, jossa listaan ja ruodin kaikki kirjassa esiintyneet painovirheet. Ne korjattiin seuraavaan painokseen, ja kirjasta lähetettiin minulle kiitoksena kappale. Olen luetteloinut tietokoneelle kirjahyllyni kirjat (joita on yli 300 – en pysy enää mukana, koska ostan niitä jatkuvasti lisää), sisältäen myös kirjojen alkuperäisnimet, julkaisuvuodet yms. nippelitiedot. Ylipäänsä luetteloin kaikkea mahdollista osoitteistoista valokuviin.

5. Saatan kyynelehtiä uutisia lukiessani tai kuullessani hyviä asioita. Olen kyynelehtinyt mm. human interest –jutulle, jossa kerrottiin jonkun kissasta. Se ei sisältänyt mitään surullista. Ylipäänsä monet maailman hienot asiat saavat minut köhimään ja räpyttelemään villisti, toivoen ettei kukaan huomaa. Olen sentimentaalinen!

Niin. Olisi niitä kai lisääkin, mutta pitäydyn siinä viidessä. Tästäkin varmaan on jo selvää, että olen tosiaan aika omituinen.

Ehkä ensi kerralla taas jotain järkevämpää. Tai sitten ei. Huomaan että perfektionismini juttujen sisällön suhteen nostaa julkaisukynnystäni suhteettoman korkeaksi. Olette ehkä huomanneet, että on ollut vähän hiljaista. En ole kuollut (edes virtuaalisesti), olen vain tehnyt liikaa töitä. Ehkä tyydynkin jatkossa vain kirjoittamaan mitä mieleen sattuu putkahtamaan. Tämähän on sentään blogi, vai mitä?