Joulu on taas...

Kaikille teille Blogistanin mukaville mussukoille:

Ennuste loppuvuodelle

Kohta se alkaa. Tavaratalojen pimpelipompeli-jouluhissimuzakit, joissa lapset kailottavat kuorossa, kuinka äiti taas salarakasti pukkia ja sentimentaalinen mieslaulaja kertoo, kuinka lumiukko heräsi henkiin – luonnollisesti Bing Crosbyn ja Louis Armstrongin äänellä. Postiluukusta niagarana vyöryvät mainosvirrat, joissa vihreissä ja punaisissa väreissä kultasilattuna korostetaan, kuinka onnellisiksi voimme rakkaamme tehdäkään – ostamalla heille ihan hemmetisti uutta tavaraa, jota he eivät aikaisemmin edes älynneet haluta. Ähäkutti, yllätys! Soivia lasienkeleitä! Paikallaan pyöriviä joulufiguureita, jotka välkyttävät strobovaloja aina kun joku kulkee ohi! Amerikaksi laulavia pehmoeläimiä (batteries not included)! Liikkuvia leluja jotka ampuvat muoviammuksia ja huutavat samalla hellyttävällä koneäänellään: ”Kuole, terroristi”! Kerran joulussa ostettavia jouluvaloja, jotka hämmästyttävästä kolmen vuoden takuusta huolimatta kestävät joka vuosi loppiaiseen. Eikä kukaan jaksa palauttaa – ostetaan ensi vuonna uudet! Halvalla lähtee, netistä saa pikavippiä ja veronpalautukset menevät taas oikeaan osoitteeseen: Stockmannin myhäilevän joulupukin reippaasti kilisevään kassaan.

Kynttilät savuten pohdimme, miten ylittäisimme viime vuoden saavutukset: hienommat ikkunavalot, loistavammat jäälyhdyt, kirkkaammat krääsäkoristeet, kalliimmat lahjat. Kateellisemmat naapurit ja kiitollisemmat perheenjäsenet. Radio varoittelee kuusenkynttilöistä ja kehottaa taas vaihtamaan patterit palohälyttimeen, mutta eihän meidän perheessä jouluna kuolla – niin käy vain ulkomailla ja köyhissä perheissä. Meillä syödään kinkkua yöllä ja ähkytään onnellisina saunassa punaisina kuin puoliraa’at pihvit. Pakkanen paukkuu (jos kasvihuoneilmiö sallii) ja joulukortit kertovat taas millaista jouluna pitää olla: lumista, täynnä hiihtäviä nallekarhuja ja kimalletta, lahjoja, joulupukkeja ja vanhoja kunnon misteleitä katot täynnä. Jouluolut kylmänä ja sauna kuumana, niin sen nyt vain pitää olla.

Joulustressi kuivaa taas kurkkua ja hermo kiristyy ajatellessa niitä sataa ruokalajia joita joulupöydässä nyt vaan pitää olla ja sillä sipuli. Lipeäkalaa unohtamatta suunnittelemme valmiiksi notkuvan pöydän, joka lyö laudalta kaikki aikaisemmat jouluateriat sukulaisilla. Jos maustekin puuttuu niin tässä perheessä soi seuraavaksi haulikko! Lapset muuttuvat unelmissa Martta Wendelinin sileätukkaisiksi pikku enkeleiksi, jotka laulavat suut ammollaan joulukuusen vieressä. Alitajuinen tietoisuus tulevasta pettymyksestä kiristää suupielet ja äänensävyn: prrkele kakarat jos uskallattekin inahtaa vastaan jouluna. Pukki tuo piiskaa!

Niin... vuoden hienoin aika on taas tulossa. Ehdimmeköhän marraskuulle ennen kuin ensimmäiset joulutavarat ilmestyvät tavarataloihin?

...kulkuuset, kulkuuset, riemuin helkkäilee...


Joulua ikävöiden, W

Etikkaa blogeissa ja etiikka kateissa – Part Deux (2)

Puhutaan etiikasta. Blogimaailmassa eettistä käsitteistöä ei ole vielä vakiinnutettu eikä säännötetty, vaan kaikki blogien eettiset ratkaisut ja väitteet ovat lausujansa ja toteuttajansa omia. Siten Blogistanian etiikkakeskustelussa on ongelma, ristiriita. Kenen etiikka on se oikea?

Ajatellaan etiikkaa vaikkapa siinä mielessä, että voiko sitä ylipäänsä tuoda Blogistaniaan: voidaanko blogien kirjoittajille lyödä eteen jonkun tekemät eettiset säännökset ja sanoa: ”Kas tässä, näitä sinäkin nyt noudatat. Niin se nyt vain on.”? Millä perusteella? Tällainen sanelupolitiikka ei päde edes journalisteihin. Journalismin etiikka koskee Julkisen sanan neuvoston perussopimuksen allekirjoittaneita joukkoviestimiä, käytännössä kaiketi Journalistiliiton jäseniä. Ei siis ihan ketä tahansa seiniin tai verkkoon kirjoittelijaa. Ihan kenellä tahansa EI ole asiaa Journalistiliittoon. Ei taatusti ainakaan bloggaajilla – eikä vaikuta siltä että asia muuttuisi ihan lähiaikoina.

Kari Haakana:
”Kansalaisjournalisminäkökulmaan pitää lisätä vielä sen verran, että bloggajat eivät ole en masse sitoutuneet mihinkään eettisiin periaatteisiin samalla tavalla kuin vaikkapa Journalistiliiton jäsenten voi katsoa sitoutuneen journalistin ohjeisiin. Niihin ei siis tässä kohtaa voi oikein vedota.”

Journalistiselle etiikalle on syynsä, jotka eivät päde blogimaailmaan. Journalisti on koulutettu ammattiinsa, saa palkkaa työstään ja esiintyy julkisesti jonkin mediayhtiön nimissä. On tiedostettava, että valtamediat, ns. virallinen media, on yleisesti tunnettu ja luotettu formaatti. Ammattiyhteisö joutuu pakostakin kasaamaan itselleen yhteiset eettiset periaatteet, jotta tämä luotettavuus ei vaarantuisi ja uutismediat menettäisi uskottavuuttaan yleisönsä silmissä. Lisäksi journalismia säätelee myös viestintää koskeva laki. Tämä ei ole eettinen valinta.

Miten journalistinen etiikka sitten on sovellettavissa blogiin? Ei mitenkään. Voidaan sanoa, että on joitakin blogeja, jotka pyrkivät ammattimaiseen uskottavuuteen ja ottavat siksi pyytämättä omikseen journalistiikan eettiset säännökset – tai vaikkapa Sediksen valmistamat Bloggaavan kansalaisjournalistin ohjeet ja/tai Bloggarin eettiset ohjeet. Mutta toisaalta on satamäärin enemmän blogeja, joilla mitään tällaista pyrkimystä ei ole. Eikä heitä pidä sellaiseen pakottaa vain siksi, että lukija nyt vain haluaa luottaa kaikkeen mitä jossakin lukee.

Lähdekriittisyys – kas siinä sana, jonka jokaisen on syytä kaivaa esiin sanakirjastaan ennen blogeihin tai ylipäänsä internetiin tutustumista.

PS: Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle. Asia puhuttaa myös muualla kuin Suomessa. Linkki löytyi Kari Haakanan kirjoituksesta.

Etikkaa blogeissa ja etiikka kateissa – Osa 1

Tämä kirjoitus on avoin vastaus Rauno Räsäsen tiedusteluun analyytikon blogin kommenttialueella. Julkaisen sen täällä, koska vastauksesta tuli yllättävän pitkä ja rönsyilevä. Asiaa tuntemattomien kannattaa vilkaista alkuperäinen keskustelu, jos haluatte tietää mistä puhutaan. Aiheena moraali, etiikka ja blogit. Jatkoa seuraa etiikka-aiheesta omana kirjoituksenaan, jahka kerkiän.

Hei vaan, herra Räsänen!

Kommentissa, johon viittasitte, on huomattava muoto ”jos ... blogeja tulee lukea fiktiona”. Siis tarkennan: sehän ei merkitse sitä että ne olisivat fiktiota. Mutta ydinasiani lauseessa on: ei voi tietää.

En voi tietää missä kenenkin blogissa kulkee fiktion ja faktan raja, ja jos te tiedätte, kadehdin suuresti. Minä en voi tehdä muuta kuin lähteä oletuksesta että kaikki mitä luen voi olla fiktiota. Minä nautin siitä ihan sellaisenaan, fiktiota tai ei. Erikseen mainitsemattomia osia omasta blogistani voi olla fiktiota, tai joku voi pitää sitä sellaisena. Miksi siis loukkaantuisin siitä, että siitä lasketaan leikkiä, sarkastistakaan? Kokisin omalla kohdallani vain huvittavana, että joku on lähtenyt arvioimaan minun blogiani tältä kannalta. Olettehan varmasti tietoinen, että tässä arvioidaan blogihenkilöitä, ts. reaalisesta taustahenkilöstään huolimatta vähintäänkin puolifiktiivisiä henkilöitä, niin kuin tarinoiden henkilöt aina – jopa itse kertomiemme ”tosi”tarinoiden. Ja kuten analyytikko on todennutkin, hän ei millään muotoa väitä tuntevansa näitä arvioimiaan blogihenkilöitä realistisesti, vaan ainoastaan heidän tekstinsä. Hän siis käsittelee heitä tavallaan fiktiivisinä hahmoina.

Lisäksi, se ei tarkoita sitä, että minä käskisin kaikkia tässä nyt lukemaan kaiken fiktiona, oli mitä oli. Ehkä epäselvästi ilmaistu tarkoitteeni oli tässä viitata A. edellisen kirjoitelman kommenttiosuudessa olleeseen kommenttiin ja B. omalta kannaltani henkilökohtaisiin blogeihin, joissa kerrotaan jonkun henkilön elämästä tai esittää kertoja tietyn roolin tai ammatin edustajana, kuitenkaan tarjoamatta varsinaisia tunnistetietoja tai faktoja, joiden perusteella roolin voisi päätellä oikeaksi. Esim. Jäädykepiirikunnan Vt. ei ehkäpä olekaan linnassaan kääpiöiden kera asuva sekopäinen kuningas, eh? Kenties onkin – ei voi tietää. ;) Toisaalla on kuitenkin esim. journalistisia media-alaa käsitteleviä blogeja, joiden kirjoittajat toimivat avoimesti ja todistettavasti nimellään tai jotka käsittelevät asioita jotka lukija voi itsekin halutessaan tarkistaa, tai vaikkapa Pirkka-blogeja, joiden tekijät ovat Kesko-konsernin palkoilla olevia toimittajia. Kuitenkin, jos nämä henkilöt sitten kuvailisivatkin asia-artikkeleiden keskellä oman henkilökohtaisen elämänsä tapahtumia, joutuisin suhtautumaan niihin fiktiovarauksella. Jälleen: ei voi tietää.

”...pitäisi ilmeisesti lukea "fiktiona" eikä teksteistään ja argumenteistaan vastuullisina agentteina”
Anteeksi? Eikö fiktion kirjoittaja ole vastuussa omista teksteistään? Mistä tällainen aasinsilta? Jokainen on vastuussa omista teksteistään, niin kuin myöhemmin* tarkennan, mutta jos teksti käsittelee (todellistakin) henkilöä selkeästi fiktiivisin keinoin, niin kuin nyt tässä, voin närkästyneisiin huudahduksiin vain huokaista väsyneesti: ”Finlandia-palkinto 2004”. Haluatteko että tarkennan?

Kysytte, ”ovatko ne [blogit] samalla myös moraalin, lain, hyvien journalististen tapojen jne. ulkopuolella”

Moraali? Kummastelen sanavalintaa suuresti. Mikä tässä maailmassa on häilyvämpää, kiistanalaisempaa, ankarampaa, ahdasmielisempää ja epäloogisempaa kuin ihmisten sekavat moraalikäsitykset? Moralisointi ei minusta sovellu blogien keskuuteen alkuunkaan. Jokainen toimii oman henkilökohtaisen moraalinsa mukaan joka tapauksessa. Ette voi väittää kenenkään moraalia vääräksi. Kertokaapa: jos joku kirjoittaa blogissaan jostakin omasta mielestään mielenkiintoisesta tai huvittavasta, suht harmittomasta asiasta ja satunnaisella lukijalla tulee tästä kirjoituksesta paha olla tai hän suuttuu, onko syyllinen kirjoittaja, joka on kirjoittanut jotakin mitä ei saa ilmaista, vai lukijan omat (ehkä tiedostamattomatkin) tunteet, pelot ja käsitykset?

Maailmassa on paikkoja joissa nainen ilman burkhaa on moraaliton. Myös esimerkiksi miestä rakastava mies voidaan käsittää moraalittomaksi. Kaupallisuus on kommunistin mielessä moraalitonta. Moraalittomuutta voi joidenkin mielestä olla avioero, seksi huvittelutarkoituksessa, eläminen ”vääränvärisen” ihmisen kanssa. Onko näin? Vai onko moraali vain malka kantajansa silmässä? Mitä moraalia tarkoitatte? Vai pitäisikö kysyä kenen? Jos haluatte bloggaajien tekevän moraalisia valintoja, älkää odottako niiden olevan juuri teidän moraalinne mukaisia.

Minä väitän että juuri tällainen blogi on moraalisesti täysin tarkastelua kestävä. Se on minun mielipiteeni. Te väitätte että tämä on vastoin moraalia(nne), hyljeksittävää toimintaa joka loukkaa ”uhrejaan” kuin tuhma setä pelottelemiaan pikkulapsia. Se on teidän mielipiteenne. Onko teidän mielipiteenne moraalisesti, tai sanon mieluummin eettisesti, parempi kuin minun? Miksi? Oletteko te oikeassa koska te vain olette oikeassa?

Minun mielestäni blogien kirjoittajat eivät ole mitään hauraita orkideoita, jotka lakastuvat ja kuolevat sarkastisen arvostelun yöpakkasiin. Kunnioitan Blogistaniaa enemmän, luotan meidän kritiikinsietokykyymme ja kykyymme suhtautua myös itseemme ja blogeihimme kriittisesti, humoristisesti sekä, niin, myös sarkastisesti.

Mitä lakiin tulee, *kukaanhan tässä yhteiskunnassa ei ole lain ulkopuolella. Tämä ei ole mielipidekysymys vaan fakta. Laki pätee verkossa siinä missä muuallakin. Oliko kysymyksenne kenties retorinen?

”Jos pitää, niin silloin bloggaus muuttuu kokonaan ikäänkuin kirjailijoitten ja runoilijoitten mielipide-hautausmaaksi, jota kenenkään ei tarvitse ottaa millään tavalla vakavasti.”

Bloggaus ei muutu miksikään siitä, että minulla sattuu olemaan filosofinen mielipide. Höpö höpö, herra Räsänen.

”Bloggajat kategorisoidaan silloin yksinomaan sanoilla snobbaileviksi hörhöiksi, joiden uskottavuus (joka suhteessa) lähenee nollaa.
(Vastustan!)”

Jos nyt unohdetaan, että minun mielipiteeni ei suinkaan ole sellainen valtava mielipidevaikuttaja kuin tunnutte uskovan, niin jatketaan kuitenkin. Bloggaajien uskottavuus joka tapauksessa lähenee nollaa, ja monet Blogilistan ulkopuolella viihtyvät ihmiset totta tosiaan pitävät bloggaajia melkoisina hörhöinä.

Loukkaako tällainen mielipide sitten teitä jollakin tapaa? Miksi? Eikö jokaisella ole oikeus omaansa?

”Blogeja ei siis lainkaan tarvitsisi pitää myös! vakakavasti otettavana kirjoitteluna, koska ne ovat tavallaan "hallusinatorista" sekoilua.”

Blogeja ei tarvitse millään muotoa pitää vakavasti otettavana kirjoitteluna. Miksi blogeja pitäisi kategorisesti pitää jonakin vain siksi että ne ovat blogeja? Blogi on väline – sisältö riippuu tekijästä, hänen halustaan, motiiveistaan ja taidoistaan. Kukin lukija varmasti valitsee itse mitä kirjoittelua (blogissa, aitan seinässä, omakustanteessa, lentolehtisessä, mielipidepalstakirjoituksessa) pitää minäkin.

”Ei kuulosta uskottavalta eikä edes kirjallis-esteettisesti puolustettavalta.”

Ei niin, osuitte kyllä naulan kantaan.

”Blogit ovat fiktion ja faktan välillä liikkuvia mielleyhtymiä. Siten myös bloggari kuuluu moraalin piiriin eikä jonnekin unimaailmaan...”

Olipa hieno lause. Älkäähän nyt kuitenkaan jääkö sinne kuvittelemaanne moraalityhjiöiseen unimaailmaan, vaan istukaa ihmeessä ja ottakaa kuppi kahvia. Johan me olemme yhdessä asiassa samaa mieltä: että blogit ovat jotakin fiktion ja faktan väliltä, eivätkä kategorisesti kumpaakaan. Moraalista mielipiteeni taisitte jo lukeakin. ;)

Journalismista ja etiikasta huomenissa. Keskustelemisiin!

Jatkuu

Syysväriläiskiä

Turisti ei pidä syksystä. En ymmärrä. Syksyhän on vuodenajoista ehdottomasti paras.

Syksyllä blogihenkilö yleensä löytää jälleen kesään hukkaamansa pään. Sieltä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista, niin kuin ajatuksia ja mielenkiintoa kaikenlaisiin asioihin. Ajatukset säilyvätkin paremmin viileässä eivätkä pilaannu niin helposti.

Siksipä syksyllä on niin miellyttävää aloittaa kaikenlaisia hauskoja, turhaakin turhempia kursseja, kuten japanin tai italian alkeet, meditaatio tai taiji. Turhia sikäli, että talven kynnyksellä, kun ajatukset alkavat jäätyä pohjoisen pakkasissa, into laimenee, kunnes haihtuu kokonaan ja lupaavasti alkaneet harrastukset jäävät vaivihkaa Keskenjääneiden Innostusten romukoppaan. Sieltä niitä saattaa toisinaan kaivella ja tarkastella, ihmetellen että mikäköhän tässäkin nyt niin kiehtoi – tai miettiä että olisipa ollut kiva jos sittenkin... ja ehkä sitten seuraavana syksynä taas aloittaakin samaisen kurssin toiveikkaana uudestaan.

Syksyllä on myös miellyttävää käydä kävelyllä. Kaikkialla on koivu- ja vaahteranlehtikujia, puistoja ja polkuja. Sateella on mukavaa tulla kotiin ja kuunnella ropinaa ikkunalaudalla. Illan pimetessä voi sytytellä kynttilöitä ja lueskella oikein hyviä kirjoja. Tai lähteä pihalle sadekävelylle – kastumasta pääsee sateenvarjon ja kunnon saappaiden avulla. Kuivalla ja kauniilla säällä viisto valo lankeaa niin kauniisti, että olisi synti lähteä ulos ilman kameraa. Ilma on kirkas ja raikas ja tunnelma epämääräisen kaihoisa.

Ilmojen viiletessä runoilija kirjoittaa paljon syysrunoja – hyviä tai huonoja, merkityksetöntä. Blogihenkilön heikkoutena ovat tankarunot: olen lakannut laskemasta kuinka monta syystankaa on jo tullut kirjoitettua. Liikaa, epäilen. Myös musiikki kuulostaa jollain tapaa paljon eläväisemmältä ja merkityksellisemmältä – enkä nyt tarkoita viimeisimpiä listahittejä, vaan klassista musiikkia tai itselle tärkeitä vanhoja lempilevyjä.

Syksyllä kaikki on värikästä: tuntuu että mihin tahansa katsookin, vastassa on hehkuvaa punaista, oranssia, maanruskeaa, hilpeää keltaista, vihreää ja erilaisia murrettuja värisävyjä – jopa ihmisten pukeutuminen noudattelee luonnon värejä. Myöhemmin valikoimaan astuu kirkas valkoinen: kuura-aamuina nurmikko on hileessä, talven lähestyessä puut keräävät jäätä kuin kristallia.

Taivaalla voi nähdä muuttolintuparvia matkalla eteläisiin maihin. Kajattavat satapäiset naakkaparvet muuttavat Pohjois-Suomesta etelämmäs ja laskeutuvat iltahämärässä naapuruston puihin – valtava, tumma parvi lehahdellen taivaalle ja takaisin täyttämään puunoksat ääriään myöten. Minusta naakat kuulostavat joltakin koiran vinkulelulta ja ääni moninkertaistettuna iltapimeässä kuulostaa sangen erikoiselta.

Jopa hiljaisen alakuloisissa, tihkusateisissa harmaasävyisissä iltapäivissä on oma viehätyksensä: silloin on hyvä pysähtyä pohtimaan syntyjä syviä ja muistella menneitä paikkoja ja ihmisiä. Voi tehdä vaikka menneisyyden uudelleenarviointia, kunhan ei liikaa keskity niihin ikäviin asioihin. Mutta ikävillekin asioille on hyvä antaa aikaansa, etteivät ne joudu kolkuttelemaan alitajunnan ovia ainaisesti – huomiotta jätetyillä asioilla, niin kuin ihmisilläkin, on ikävä tapa häiriköidä väärällä hetkellä, jos oikeaa ei anneta.

Kaiken kaikkiaan syksy on mielestäni syvällistä ja merkityksellistä aikaa, jolloin aloitetaan uusia ja innostavia asioita ja arvioidaan menneitä, nautitaan ulkoilusta ja luonnonilmiöistä. Kesä on kyllä ihan mukavaa aikaa, mutta yleensä niin ärsyttävän lämmintä ja nihkeää, että syksyn viileys on kerrassaan ihastuttava asia. Niin kuin kew sanoo, "sopivan viileää tällaisille Siperian perillisille jotka pitävät yli viiden asteen lämpötiloja jo tukalina". Kyllä minä syksyn valitsen kesän sijaan milloin tahansa. Ehkä olen outo. Ja olenkin.

Back from Ireland

Terveisiä vaan Dublinista. On käyty ja onnistuneesti palattu. Tässä kuva pilvien yläpuolelta - on harvinaisen totta, että pilvien yllä on aina aurinkoista.

Mukavaa oli ja pääsimme jopa käymään pääkaupungin ulkopuolella - siellä oli ainakin paljon vähemmän turisteja ja enemmän hienoja maisemia. Dublinissa kuuli paljon eri kieliä, mutta loppujen lopuksi jäi vähän semmoinen tunne, että turisteja oli enemmän kuin natiiveja - ja ovathan irlantilaiset ahkeria kotimaanmatkailijoita itsekin. Mutta brittejä riitti. Heitä oli. Paljon. Ilmeisesti Irlanti on heille vähän niin kuin Ruotsi meille, paitsi ilman risteilyjä. Vaikka paha tietysti mitään natista kun on itsekin turistina mukana heilunut. Metkaa murretta puhuvat nuo vihreän saaren kasvatit, se täytyy sanoa. Se kuulosti mukavalta näin tamperelaiseenkin korvaan. En tiedä mitä olisivat tuumanneet blogihenkilön sangen vahvasta tampereenkiälestä, olisivat kai olleet melko ihmeissään. Eivät aina oikein tuntuneet ymmärtävän tällaista suomalaista aksentitonta perus-englantiakaan. Kyselivät kyllä usein mistä olimme kotoisin, mutta eivät tuntuneet omaavan oikein selvää käsitystä siitä, että mikä ja missä se Finland mahtaa oikein olla. Eivät sitä taida paljon muut tietää kuin me itse, ja miksipä turhaan tietäisivätkään.

Tässä on kuulemma Dublinin kuvatuin ovi. Oven takana, kaikeksi pettymyksekseni, kuulin olevan pelkkiä tavallisia toimistoja. Se, miksi nämä toimistot on haluttu verhota näin ylhäisen näköisellä ovella, jäi mysteeriksi. No, olisi kai kiva mennä töihin tällaisesta entrancesta. Irlannissa muutenkin kaikki ovet ovat enemmän tai vähemmän erivärisiä, mikä tietysti näyttää jäyhään suomalaiseen rakennustyyliin tottuneesta erittäin kivalta ja omaksumisen arvoiselta tavalta. Sanotaan, että se saattaa johtua siitä, että kun irlantilainen palaa pubista nenä punoittaen, ei ehkä ihan varmaksi muista talon ja oven numeroa, ne kun näyttävät paljolti samalta, mutta jospa muistaisi sentään oven värin... Ehkä tälle olisi tosiaan käyttöä Suomessakin.


Mukavaa maisemaa löytyy myös kaupungin puistoista ja maaseudulta. Tämän kuvan niityillä oli parhaillaan menossa tapahtuma nimeltä Great Walk 2005, mutta eipä näin laajoissa maisemissa melko suurikaan kävelijäporukka erotu muuna kuin parina etäisenä pikku-ukkona. Saattaa niitä muutama tuolla taustalla olla, vaikea sanoa. Ja tämä on siis Dublinin kaupungissa, puistossa joka on sivumennen sanoen seitsemän (Jos oppaan pulinat oikein muistan?) kertaa isompi kuin New Yorkin Central Park. Siis melko iso. Sinne mahtuu mm. Dublinin suuri eläintarha, jossa kuulemma on ihan kivasti laidunta kullekin lajille, niin ettei tarvitse jatkuvasti aitaa tuijotella. Itse en kylläkään päässyt tätä ihmettä katsomaan, koska aika vain jotenkin loppui kesken ennen kuin ehdin käydä kaikkialla minne olisi mieli tehnyt. Niin aina.

Jamesonin viski. Tällaisissa sitä tislataan - nämä ovat toki vain malleja, koska oikeat ovat hiukkasen isommat. Jamesonin miedohko maku (ja voimakkaampi alkoholipitoisuus) on kuulemma peräisin siitä, että se tislataan kolmeen kertaan, toisin kuin useimmat muut. Esim. skottiviski ilmeisesti tislataan vain kahdesti. Itse en tietenkään asiasta mitään ymmärrä, mutta jotkut pitävät merkittävänäkin erona. Ja toiset, jotka eivät sitä tietenkään ääneen tuolla Jamesonilla myöntäneet, pitävät kuulemma skottiviskistä enemmän juuri sen takia...

Maistoin tuota ympäri maailman kaupattavaa ainetta, joka, vaikka ei suurta herkkuani olekaan, on sentään viskiksi ihan hyvää. Irlantilaisten oma suosikkiviski on muuten Paddy, ei tämä maailmalla tunnetumpi Jameson - vaikka toki siitäkin pitävät.

Irlannissa muuten on täydellinen tupakointikielto kaikkialla missä joku on töissä - siis myös baareissa ja ravintoloissa. Ei tupakointiosastoja, ei edes koppeja. Vain terassilla saa polttaa, ja sinne ei usein ole siis tarjoilua. Pubin nurkalla onkin aina yksi tai muutama ihminen sauhuttelemassa, ja toisissa paikoissa kuulemma osa asiakaskunnasta tulee aina ulos tuoppiensa kera, vaikka terassia ei olisikaan. Ihan hyvin toimii siellä se, vaikka onkin kai sangen uusi sääntö heille. Ja täytyy sanoa, että on miellyttävää että pubista tullessa eivät vaatteet haise koskaan tupakalle.

Dublinista löytyy myös irlantilaisten kirjailijoiden museo, The Writers Museum. Siellä oli tällainen oikein hieno kirjailijoiden salonki. Hyvin koristeellinen. Alakerran varsinaisessa museossa ei saanut ottaa kuvia (vanha paperi haurastuu salaman käytöstä), ja niinpä kaikki jäivätkin monttu auki tuijottamaan jotakuta (turistia tietty) joka käväisi sen kummemmin miettimättä räpsäyttämässä kuvan kirjoista lasivitriinissä ennen kuin kukaan keksi osoittaa hänelle kamerat kieltävää varoituskylttiä. No, eivät sentään hajonneet tomuksi aivan siinä ja silloin.

Joka tapauksessa, museossa oli asiaa irlantilaisista kirjailijoista, joista maailmalla tunnetuimmasta päästä varmaankin ovat ainakin James Joyce ja Oscar Wilde. Museon esittely oli melko kuivaa ja puuduttavaa, ja olisi kaivannut jotakin muutakin erikoista kuin mukaan kierrokselle annettavat metkat luurit, joista sai valita itse opastuksensa kunkin kohteen kohdalla. Eri kieliäkin löytyi - mutta ei ihan suomea kuitenkaan. Täällä tapasimme muuten mukavan työntekijämiekkosen (vahtimestari tms.) jonka (nuorella?) aikuisella lapsella on suomalainen tyttö- tai poikaystävä - pääsi unohtumaan kumpi. Sanoi tämän olevan helikopterialalla, eikä tiennyt ilmeisesti sen enempää. Kyseli kovasti Suomesta ja suunnitteli matkaa katsomaan seutua. Toki mainostimme Suomen kesää, ja kun mainitsimme, että nykyään Suomesta on suorat lennot Dubliniin, hän ilostui tästä tiedosta kovasti. Sangen hassua olisikin törmätä häneen täällä ensi kesänä.

Toisena päivänä kävimme Kilkennyn pikkukaupungissa katsomassa ihka oikeaa keskiaikaista linnaa. Tässä näkyvä avoin osa oli aikoinaan myös suljettu samanlaisella muurilla kuin nuo kolme muutakin, ja palvelijat joutuivat ylittämään pihan keittiöstä tarjoilutiloihin maan alle rakennettua käytävää pitkin, etteivät pilaisi maisemaa. Herkkiä olivat nuo ylhäisön silmät. Linnassa oli ihastuttava kirjoitushuone, josta - jälleen - ei saanut ottaa kuvaa. Vain ulkona sai kuvata. Toki, niin kuin kaikissa muissakin hyvin tuotteistetuissa Irlannin kohteissa, myymälässä oli sitten saatavilla kuvia sisältäviä esitteitä, kirjoja, postikortteja, jääkaappimagneetteja, julisteita jne jne. Mutta onhan tietenkin totta, että ylläpito ja restaurointi pitää rahoittaa jollakin.

Kilkennyssä oli myös majatalo nimeltä Kyteler's Inn, jossa ei kai muuta merkittävää olekaan kuin tarina sen aiemmasta omistajasta, Alice Kyteleristä, joka eli 1200-1300 -lukujen vaihteessa. Tuo majatalon omistajarouva oli sangen kaunis, ja vaikka edelliset aviomiehet olivat mysteerisesti kuolleet (lisäten merkittävästi leskirouvan omaisuutta), uusia riitti aina siihen asti, kunnes neljäs aviomies oli taas aivan sattumalta heittänyt lusikan nurkkaan. Siinä vaiheessa kyläläisten mitta täyttyi, ja he keksivät epäillä rouvaa - aivan niin, noituudestapa tietenkin. Ilmeisesti termi Musta Leski ei ollut vielä aivan tuttu käsite. No, kaikki majatalon väki heitettiin varmuuden vuoksi linnan tyrmään odottamaan noituusoikeudenkäyntiä: leskirouva itse, hänen poikansa ja palvelijatar nimeltä Petronella. No, kävipä niin hassusti, että leskirouvalla oli sangen vaikutusvaltaisia ystäviä, ja jotenkin hän vain katosi linnasta. Häntä ei koskaan löydetty, tai niin tarina kertoo. Lesken poika taas lunasti itsensä ulos työllä: hän osallistui kattonsa romauttaneen kirkon pelastus- ja korjaustöihin. Mutta Petronella parka, häntä ei kukaan auttanut: hänet poltettiin noitana Kilkennyn torilla. Ei selvästikään kannattanut olla töissä väärällä ihmisellä noihin aikoihin. Tarina dramaattisempana ja tarkempana versiona löytyy täältä (engl.).

Matkalla takaisin silmää hivelivät ihastuttavat maalaismaisemat, joita tosin vauhdikkaan kuskin kyydissä oli miltei mahdoton kuvata. Tässä kuitenkin yksi esimerkki tunnusomaisista pelloista ja kumpareisesta maastosta. Irlannissa ei ole juurikaan puita, ja ne joita on, on istutettu aika lähiaikoina. Aiemmin kaikki Irlannin metsät hakattiin teollisuuden käyttöön, ja nyt siellä onkin projektina istuttaa puut uudelleen. Siispä tunnusomainen maalaismaisema on aukeaa ja tilkkutäkkimäistä, järjestelmällisesti rajattua peltoa, lammaskatraita, lehmiä ja hevosia, maalaistaloja ja ajoittaisia raunioita. Raunioita on paljon kaikkialla, keskiaikaharrastajallehan Irlanti on unelmapaikka. On myös hauskan näköistä, että nykyisessäkin rakennustyylissä on paljon linnamaisia vaikutteita, kaari-ikkunoita, pieniä torneja, muureja jne. Jotkin talot on rakennettu näyttämään aivan kuin pieniltä linnoilta.

Tuosta kuskin kiireestä tuli mieleeni. Mainitsinko, että Irlannissa eivät noudata liikennesääntöjä kuskit eivätkä jalankulkijat? Jalankulkijat eivät tunnusta ettäkö punaisella valolla olisi mitään tarkoitusta liikenteessä, vaan jonkin mystisen mekanismin mukaan lähtevät kaikki samalla sekunnilla liikkeelle ylittämään katua - aina punaisen valon palaessa. Kuskit taas ovat hyvin vauhdikkaita - ihmekös siis, että siellä juuri erään mummon omaiset saivat kovat korvaukset, kun Dublin Bus -yhtiön bussi ajoi jonkin kolarin tms. seurauksena suoraan pysäkkiin ja tappoi viisi ihmistä. Tämä oli juuri siellä uutisissa iso juttu, samoin tietty kuin Lontoon pommi-iskutkin. Televisiossa näytetään myös hurjille kuskeille suunnattua pelottelumainosta, jossa isä nostaa itkien veristä, kuollutta lastaan hämmentyneen kuskin silmien eteen. Ensin mainoksessa näytetään, kuinka auto ajaa lapsen päälle. Eivät taida ihan vähästä uskoa, nuo irlantilaiset.

Kävimme tietenkin myös Dublinin Christ Church Cathedralissa, jonne on haudattu mm. kuuluisa sotapäällikkö Strongbow. Sieltä alakerran vanhasta kryptasta löytyivät nämä aavemaiset ukot, kuten myös kelmeitä kiviholveja, rikkaille suvuille perustettuja hienoja marmorimuistomerkkejä ja vitriineissään kultaisia ja hopeisia astioita. Ne loistivat hämärässä kuin jokin kätketty aarre.

Dublin on muuten aivan täynnä kirkkoja ja katedraaleja, kaikki hyvin vanhoja ja majesteetillisia. Näimme matkalla myös mm. St. Patrickin katedraalin, joka on rakennettu niin soiselle maalle, että kryptaa sinne ei voinut rakentaa lainkaan. Kirkko siihen kuitenkin piti saada, koska (tarinan mukaan) Pyhä Patrik on juuri sillä paikalla ensimmäiseksi kastanut ihmisiä kristinuskoon.

Dublinin oma Dart-juna on erittäin selkeä ja helppokäyttöinen, ja matkustimmekin sillä kalastajakylään Howthiin, joka sijaitsee vähän Dublinin ulkopuolella. Siellä eriväriset pikkutalot sijaitsevat jyrkillä rinteillä kuin lasten sinne ripottelema lelukaupunki. Rinteiden alla rosoisen rantaviivan lahden suojissa on satama, kuin postikortista, vanhoine ja paljon käytettyine kalastajaveneineen, majakoineen ja kirkuvine lokkeineen. Rannalla italialaiset turistit toivat meille kameransa ja poseerasivat joukolla onnellisina majakkaa ja merta vasten. Satama on täynnä kalaravintoloita, joista olisi taatusti saanut tuoretta kalaa.

Kävelimme yli tunnin kapeaa ja kyltin varoittamaa vaarallista polkua Howthin jyrkänteiden reunoilla. Aurinko poltti suojattomassa maisemassa, näkymät kauhistuttivat kaikessa kauneudessaankin - korkeanpaikankammoista: ei kaiteita, jyrkänne alas polun reunasta. Linnut lauloivat ja tuuli suhisi saniaisissa, hiekka rapisi, muuten oli hiljaista. Tuoksui merelle ja vihreälle. Välillä tuli vastaan reippaita kävelijöitä, jotka tietenkin kohteliaasti tervehtivät ohittaessaan. Lopussa korkeimmalta kohdalta pääsimme takaisin kaupungin reunamille. Blogihenkilö oli lämpöhalvauksen ja hermoromahduksen partaalla. Ja kuitenkin, menisin uudelleenkin. (Ensi kerralla sitten vain hattu päähän ja aurinkovoidetta iholle - ja paljon vettä mukaan.) Sen jälkeen kävelimme koko kylän läpi takaisin alas ja kaupungin toiselle puolen Dart-asemalle. Suunta oli helppo: tietä joka johtaa alaspäin.

Se osa kaupungista oli pyhitetty rikkaille: isoja taloja, rautaportteja, hevosia niityillä joille johtavissa porteissa luki tiukasti "PRIVATE PROPERTY". Kuvan otin kuitenkin aidan raosta.

Paljon tuli kuvattua, mutta kaikki eivät varmasti tähän juttuun mahtuisi, eikä sitä kukaan viitsisi lukeakaan. Tässä olivat olennaisimmat. Jos siis joku suunnittelee matkaa Irlantiin, voin sitä lämpimästi suositella: väki siellä on mutkatonta ja ystävällistä, säät suunnilleen samoja kuin täällä (nyt oli oikea helle ajoittain), vaikka säätila vaihtuukin jatkuvasti. Irlannissa on tälle oma sanontakin: "Wait 15 minutes". Satoi taikka paistoi, se vaihtuu vartin sisällä. Pitää ihan paikkansakin, ja sateenvarjo kannattaakin pitää matkassa aina.

Kotimatkalla lentokoneen ikkunasta katseli tilkkutäkkimäistä maisemaa kaiholla. Oli hyvä matka. Ehkä palaamme joskus.

Pätmän alkaa

Uuden lepakkomiehen ennakkonäytöksestä (tiistaina) tulleena voin kertoa, että elokuva ei ollut täysin huono. Itse asiassa, jos suunnittelette menevänne katsomaan kyseistä elokuvaa, jatkakaa ilman muuta suunnittelua. Alku oli elokuvan parasta antia, sillä siinä pääsankarille (joka oli muuten järkyttävän tavanomaisen näköinen tyyppi Batmaniksi) kehiteltiin jopa luonnetta. Etenkin täytyy kehua Augustus Jeremiah Lewisin vilpitöntä näyttelijäntyötä - hän oli lapsi-Brucen näyttelijä.

Toki, koska kyseessähän on americanojen tekemä spektaakkeli, jo alussa oli nähtävissä enteitä hinkuun käyttää bassotäristimiä ja korvia viiltäviä aseäänitehosteita, mutta loppua kohti se vain villiintyi. Loppu oli periamerikkalaista erikoistehosteilla, väkivallalla, machismolla ja houreisen läheltäkuvatulla actionilla täyteen pakattua pullistelua, joka tällaista enemmän ihmissuhde- ja juonikuvioista kiinnostunutta tätiä lähinnä haukotuttaa. Mutta ilman muuta, jos lajityyppi viehättää, tämä on kyllä juuri sitä viihdyttävimmillään. Eikä ollut turhalla ironialla tai huumoriyrityksillä pilattu tämä paatostelu, ei. Eihän nyt Batman sellaista tekisi - eihän?

Olen pahoillani, että blogi on ollut niin hiljainen viime aikoina. Juttu vain on niin, että blogihenkilö on valmistellut kuumeisen hermostuneesti The Matkaa. Asia on nimittäin sillä tavalla, että elleivät pahimmat painajaiseni toteudu ja henkilö miehineen ja laukkuineen myöhästy kaikista kuviteltavissa olevista liikennöintivälineistä ja jää rannalle itkemään, blogihenkilö kuittaa itsensä perjantai-aamusella ulos maasta ja lähtee viikoksi vehreämmille metsästysmaille Irlantiin. Mikäli jostain ei yllättäen löydy kätevää internet-yhteyttä, kuulumisia reissusta bloggaillaan luultavasti vasta jälkeenpäin. Mutta lupaan, että jos kamera ei huku matkalle, laitan teille tänne muutaman kivan maisemakuvan sieltä.

Siiheksi: Iloista uimarantailua ja aurinkoisia säitä kaikille!

PS: Conveniently...

Your Inner European is Irish!

Sprited and boisterous! You drink everyone under the table.

Who's Your Inner European?

Vapauttakaa Cameron

Blogini ja minut on nyt sitten tieteellisesti arvioitu.



Ottakaa osaa.

Edit. 3.7.
Kun kävin vertailemassa tuloksia, huomasin hämmästyksekseni, että kokonaista viisi "minun" vastaustani ei ollut minun antamiani vastauksia. Joissakin kysymyksissä väitetty tulos poikkesi antamastani vastauksesta huomattavasti, esim. "70-80%" oli muuttunut muotoon "alle 10%". Outo juttu, josta lähetin palautetta tutkimuksen tekijöille. Kannattaa siis tarkistaa omat vastauksensa täällä.

PS: Cameronin vapauttaminen ei ole mikään tuulesta temmattu vitsi. Tutkimus on Cameronin valmistumistyö, jolla hän hankkii Ph.D.-tittelin ja vapauttaa itsensä opiskelusta. Cameron kertoo kaiken blogissaan.

Googlemaniaa

Ihmiset hakevat Googlella mitä ihmeellisimpiä asioita – ja mitä kummallisimmilla hauilla päätyvät lukemaan minun blogiani. Epäilen että seuraaviin ei täältä juuri apua löytynyt, mutta laitanpa nyt hakusanojen mukaan linkkinä oman arvaukseni siitä, minne googlettajat saattoivat toivoa pääsevänsä.

Haku ”Muumit maailman kauhu” on ihmetyttänyt minua suuresti – arvaukseksi menee. Tämä on mysteeri.

”Kuuntele pelimies kappale” – Rokkaa Frederikin kanssa!
Anonyymi apulainen informoi kätevästi myös toisesta vaihtoehdosta, Martti Vainaan samannimisestä renkutuksesta.

”Sinebrykoff kauppa”

“Lottoarvonta”

”Työpaikka ahdistelu”

”Mitä oravanpoikaset syö” - Tarkennus linkkien tietoihin: oravahan on nisäkäs, eli oravanpoikanenhan juo oravaemon maitoa, kunnes siirtyy normaaliruokavalioon.

”Haamuja”

”Rosson lahjakortti” - Ikävä kyllä Rosso-ravintolan omia lahjakortteja ei taida saada muualta kuin ravintolasta, mutta S-ryhmän lahjakortti käy kyllä myös Rossossa.

”kani kasvattajat”

”Vehkeet” - Täältä ne löytyvät.

”Naisen sukupuolielimet”
Jollei vehkeiden vastauksesta vielä selvinnyt, tässä voit testata, osaatko yhdistää osat ja nimet oikein.

”Tarja Filatov lehmä” - Mitähän tähänkin nyt sitten sanoisi.

”Kasvolihakset”
Suomeksi on näemmä miltei mahdotonta löytää tietoja ihmisen kasvojen anatomiasta, mutta tämän (engl.) anatomiatietosivuille johdattavan linkkikokoelman luulisi auttavan jonkun verran. Myös Minilääkiksen sivuilta löytyy teoriatietoa (joihinkin sivuihin täytyy rekisteröityä). Muuten, jollei koulun vanhoista kunnon biologiankirjoista ole apua, taitaa olla reissu kirjastoon edessä.

”Barbie Mercedes Benz”

”Kuolonkolari kuvia” – tähän en etsi linkkiä. Sori.

”Lesbot kihlat”

”Saippuakauppa” – kävisikö esimerkiksi tämä?

”Brio pony” – Briolla ei sivujensa mukaan ole myynnissä mitään pony- tai ponilelua, mutta onhan aina vanha kunnon My Little Pony.
Ystävällinen anonyymi korjasi minua, lapsiperheen arjesta juuri mitään tietämätöntä, ja kertoi Brio Ponyn olevan lasten istumarattaat. Kiitos!

”Pokémon perverssi” – En osaa arvata, mitä hakija toivoi löytävänsä. Ehkä näistä on apua.

Usein sivuiltani etsitään tietoa myös rikosylikomisario Ilkka Laasasesta, jonka nimi esiintyi Henki & Elämä –kirjamessuista kertovassa jutussani.

Edit 2.7.2005
Unohdin alunperin mainita viimeisimmän ja kenties hilpeimmän Google-haun:
"Kaksi penistä" – Ei tainnut löytyä edes yhtä.

Käyköön tähänkin ylläolevan "Vehkeet"-haun tulos. Kumma juttu että miehisiä (ja naisellisiakin) elimiä täältä niin kovasti etsitään. Anteeksi nyt ettei löytynyt.

Kertokaa ihmeessä vastakin, jos tulee mieleen jokin ehdotus siitä, mitä jokin hakijoista olisi saattanut tarkoittaa.

Ruoka-automaatin metallinen hymy

Ehkä vielä joskus ruokamme tarjoilee ruoka-automaatti, johon syötetään rahaa kuten kahviautomaattiin nykyään. Silloin ei enää tarvitse huolehtia näistä ihmisten epätäydellisyyksistä, kuten erilaisista luonteista ja huonosta asiakaspalvelusta. Jos kone menee rikki, tilataan korjaaja. Nykyään kuitenkin tapaamme ravintolassakin vielä ihmisen - onneksi. Mutta mikä eteen kun asiakaspalvelu hajoaa käsiin - kuka sen korjaa, jollei ravintola itse?

Tulipa tuosta ravintola Tylyvaaran, tai siis Syytevaaran (.pdf) - ei kun siis Lehtovaaran - tapauksesta mieleen, kuinka eri tavalla asia olisi voitu hoitaa. Huonoja päiviähän sattuu jokaisessa liikeyrityksessä silloin tällöin, mutta tärkeintä onkin varmaan yrittää hoitaa asia kunnialla päätökseen. En voi olla vertaamatta tuota tapausta omaan julkiseen reklamaatiooni (Huom! Eri ravintolasta!) ja siihen, kuinka samanlaisia tapaukset pohjimmiltaan olivat - paitsi siinä, kuinka palautteeseen ravintolassa suhtauduttiin. Omassa tapauksessani tuo tamperelainen, mainion aurinkoisen terassin omaava ravitsemusliike hoiti homman kotiin liehuvin lipuin ja niin tyylikkäästi, että huolimatta päinvastaisesta väitteestäni, menimme jokin aika sitten uudestaan samaan ravintolaan. Tarjoilijat näyttivät olevan nuoria kesälomasijaisia (päättelin siis siitä, että en ole nähnyt heitä siellä ennen), mutta homma toimi ammattimaisen ripeästi. Ja täytyy sanoa, että palvelu oli erittäin ystävällistä ja ruoka tarjoiltiin hymyn kera.

Koko aiemmasta ongelmatapauksesta jäikin päällimmäisenä mieleeni, kuinka vilpittömän pahoillaan reklamaation hoitanut keittiöpäällikkö aiemmasta epäonnistumisesta oli. Anteeksipyynnöistä (jokaisen yhteydenoton aikana) ei ollut tulla loppua, ja lopulta olisin jo halunnut taputtaa tuota murtunutta henkilöä olalle ja sanoa: no niin, no niin, kyllä se siitä. Selvästikin asia vaivasi häntä vielä enemmän kuin minua - olihan kyseessä hänen ammatillinen kunniantuntonsa. Asia korvattiin välittömästi ja reilusti, ja vieläpä kysyttiin, minkä tyyppinen lahjakortti minulle olisi mieluisin. Tästä syystä en epäröi laisinkaan mennä takaisin kyseiseen ravintolaan tulevaisuudessakaan - tiedän, että siellä asiakaspalvelu on arvossaan ja huonojen päivien jäljet korjataan mitä pikimmin. (Niitä tulee aina, oli yritys mikä hyvänsä.)

Laatu onkin lopulta kiinni siitä, kuinka vilpitöntä halu asiakaspalveluun on. Jos asiakaspalvelu on omistajalle ja sen myötä myös työntekijöille vain kuminaama, joka vedetään ylle tarpeeksi arvokkaannäköisen asiakkaan edessä, isoja lipsahduksia sattuu ja todellisen tyylin teeskentely ravintolasta kyllä ennen pitkää karisee. Julkisivu voi olla komea, mutta se mitä on sisällä, merkitsee lopulta aina eniten.

Kuuden sanan

Keskikesän juhlan kunniaksi kuvitettuna:


Oksilta


juhannuksen


värihehkussa


valon liuku


unikonkukkaan.



Via Turisti, Pinseri, Blogisanomat, Schizo, Marginaali-Jani ja Jäädykepiirikunta. No ei nyt sentään Vt. Hänkö tyytyisi kuuteen sanaan, heh heh! Ette tekään sitä varmaan uskoneet.

Iloista juhannusta!

Listautuminen

Blogihenkilö on, kuten joka vuosi, hukannut päänsä kesään, eikä ole aikoihin keksinyt mitään tähdellistä sanottavaa mistään oikeasta asiasta. Päinvastoin, hän on kuluttanut aikansa paljain varpain astelemiseen ja tuulen kuunteluun, arkiasioihin, lukemiseen, sukujuhlissa ramppaamiseen ja tyhjänpäiväiseen haahuiluun. Lisäksi blogihenkilö on opastanut äitiään uuden tietokoneen ja nyttemmin internetin käytön suhteen, missä puuhassa, voitte kuvitella, ovat ensimmäiseksi asennetun Skypen langat käyneet kuumina. Äidin aikaisempi kokemus internetin käytöstä rajoittuu lähinnä siihen, että hän on joskus kuullut kyseisen sanan.

Koska minulla ei siis tuntuisi olevan oikein mitään asiaa, aion nyt täysin huolettomasti täyttää tämänkertaisen blogivuodatukseni listalla aivan valtavan upeista asioista. Tämä saattaa kuulostaa imelältä, joten vannoutuneiden kyynikoiden kannattaa sulkea silmät tässä.

- Internetpuhelut. Toisin kuin kännykässä, pitkä puhelu ei aiheuta korvan kuumenemista, ikäviä säteitä aivoille eikä häpeällisen korkeita puhelinlaskuja. On ollut ilo todeta, että kolmen ja puolen tunnin puhelun jälkeen ei ole menettänyt hiluakaan rahaa.
- Salaatti. Ruoka, johon voi laittaa melkein mitä vain ja aina se on hyvää. Kesän vakioravinto.
- Jäätelö. Tätä ei varmaan tarvitse perustella.
- Valokuvien ottaminen kesämaisemista, lapsista ja puista.
- Luopuminen villahatuista, kaulahuiveista, hansikkaista, paksuista takeista ja kaikenlaisista tummista, paksuista, painavista talvivermeistä ja niiden vaihtaminen kivoihin kevyisiin, mukaviin vaatteisiin.
- Lapset, etenkin muiden. Häpeällisen helppoja lahjoa ja saada nauramaan, koska hihkuvat riemusta ihan vain koska ovat olemassa. Pyrin samaan.
- Särkänniemi. I just can’t help it.
- Kevyet ja helposti sulatettavat kirjat, elokuvat ja musiikki, joiden tarkoitus maailmassa on viihdyttäminen. Arvostan sitä.
- Taidenäyttelyt ja kaikki mielenkiintoiset kesän kulttuuritapahtumat.
- Runous. Sanattoman pukeminen sanoiksi.
- Hymyily. Näkyy kesällä jopa katukuvassa. Tutkimusten mukaan mieliala paranee jo hymyn teeskentelystä, koska kasvolihakset vakuuttavat aivoille että henkilö on iloinen. Lisää onnellisuutta eikä maksa mitään. Suosittelen.
- Murrettu punainen ja keltainen, tummanvihreä ja syvänsininen – selkeät ja voimakkaat värit.
- Syksyllä odottavat uudet ja mielenkiintoiset haasteet.
- Yhteisymmärrys, leppoisuus, empatia, avuliaisuus, erilaisuuden hyväksyminen, tiedonhalu ja avoimuus uusien asioiden ja ideoiden suhteen.
- Anteeksiantaminen ja anteeksipyytäminen, kiittäminen ja ystävällisyys.
- Perheeni. Usein niin ärsyttävä ja silti niin kiva.
- Ystävät. Mitä vanhempia, sitä parempi.

Ulkona
- Metsät. Mitä vanhempia, sen parempi.
- Aurinko. Kerrassaan mainio keksintö, jossa paistattelu tekee hyvää mielialalle ja ruumiin D-vitamiinivarastolle – varsinkin jos muistaa lotrailla aurinkosuojavoiteiden kanssa.
- Uimarannat, lekottelu, nurmikko, polskiminen. Tiedätte varmaan.
- Tuuli joka vilvoittaa mukavasti ja tuoksuu ruoholta, puilta, hiekalta. Tai sateelta.
- Kukat. Ruukku-, leikko-, villikukat – kaikki käy.
- Sileät kivet ja kalliot.
- Meri. Suuri ja salaperäinen maailma maailman sisällä.
- Erikoiset ja kummalliset eläimet. Ja ihmiset.
- Puistot. Kaupunkilaisen paluu ideaan luonnosta.
- Linnunlaulu ja luonnon äänet ylipäänsä: sateen ääni, heinäsirkat, sammakot.
- Hiljaiset hiekkatiet ja pellot.
- Lämpimät yöt, valoisuus.
- Hauskat vanhat mökit, ladot ja muut rakennelmat.
- Saniaiset. Niissä on sitä jotakin.

Kas näin. Jos jaksoitte lukea, toivoisin että kertoisitte oman Valtavan Upeaa -listanne – ei liene pahitteeksi löytää lisää hienoja asioita. :)

Teemaan sopivasti, minulta on tiukattu aivan valtavan upeaa kuuden biisin listaa. Tässäpä sen sijaan valtavan upea 18 biisin lista:

1. Enya: Boadicea
2. The Wayfaring Strangers: Wayfaring Stranger
3. Pachelbel: Canon (Karajanin johtamana)
4. Albinoni: Adagio (Karajanin johtamana)
5. Tori Amos: Caught a Lite Sneeze
6. + ’97 Bonnie & Clyde
7. Suzanne Vega: Tired of Sleeping
8. Kelly Willis: Easy
9. Billie Holiday: Summertime
10. Jonny Lang: Lie to Me
11. Cara Dillon: There Were Roses
12. Aretha Franklin: Son of a Preacher Man
13. Melissa Etheridge: Bring Me Some Water
14. Tanita Tikaram: Feeding the Witches
15. Joan Osborne: Spider Web
16. k. d. lang: Consequences of Falling
17. Sophie B. Hawkins: The Darkest Childe
18. Louis Armstrong: What a Wonderful World

Tietenkin listalle kuuluisivat myös mm. Ray Charles, Chris Isaak ja muutama muu, mutta heiltä minulla ei ole oikein sellaisia lempibiisejä – everything goes.

En nyt osaa tässä sanoa kenen tämä pitäisi tehdä, mutta olisinpa utelias tietämään Birdyn, Veloenan ja Meten biisivalinnat.


Muita en keksi, koska kaikki muut maailman ihmiset tuntuvat meemiin jo vastanneen. Ja jos nämäkin, niin älkää minua syyttäkö – minun pääni on edelleen kesässä.

Taajamien takapihoilla

© Wilhelmiina

Puiden alla kasvaa lapsia



Löydetty: lammikko, omistaja tuntematon



Hetki etäällä ja lähellä



Tarjoillaan väsyneille silmille



Kedolla kukkii esikoita ja tyttöjä



Gone fishing



Istuinmutka



Herännyttä



Lepo puuni alla



Paikkani metsässä


----------------
PS: Lisäsin blogiin kellon, inspiraationa Blogistanian tyylikkäin gourmetvelho, Turisti.
_

Haamuja koneessa

Saara sanoi edellisen merkinnän kommenttiosuudessa niin hyvin, että sai minut pitkäksi toviksi pohtimaan asiaa. Siispä, sen sijaan että olisin ottanut aikomani kirjan käteen, päädyinkin pohtimaan näitä nettipäiväkirjan tai blogin pitämisen yhteisöllisyyden ja julkisuuden teemoja.

Ilmeisesti Saaraa mietitytti tämä kohta kirjoituksessani (lainaus Metteltä):

”Me kaikki blogin kirjoittajat uimme tai uppoamme ihan itse.”

Tätä moni ei Blogoslaviassa halua hyväksyä, tällaista omavastuuosuutta omaan yhteisöllisyyteen muiden joukossa. (Sanottakoon tästä kommentistani loukkaantuneille kuitenkin, että olen myös sitä mieltä, että blogi kuin blogi on sellaisenaan arvokas, vaikka lukijoita ei olisikaan pilvin pimein. Arvohan on todellisuudessa sisäistä: se, miten tärkeä tuo kanava kirjoittajalleen on.)

Ensinnäkin täytyy sanoa, että jos näiden kahden väitteeni välillä tuntuu olevan ristiriita, se johtuu siitä, että minun näkökantani mukaan kyseessä on kaksi osin eri asiaa. Seuraava höpinä on – disclaimer! – niin subjektiivista kuin subjektiivinen käsitys voi vain olla, joten jos olette eri mieltä, ei muuta kuin blogiin julistamaan vastateesiä.


Kirjoittaessamme julkista päiväkirjaa tasapainottelemme mahdollisuuden ja todellisen teon välillä.

Jokaisessa nettikirjoittajassa piillee pieni ekshibitionisti, joka haluaa paljastaa itsensä – ainakin salaa, ainakin teoriassa (ja eikö tämä, jos mikään, ole juuri teoreettista olemassaoloa?), ainakin sen osan josta itse pidämme – tai jota ehkä muutoin hyljeksimme. Sen olemuksen, jonka koemme olevan itsellemme tosi, vastasipa se muiden tapaamiemme ihmisten käsitystä tai ei. Tai sen, mitä haluaisimme olla, tai ehkä voisimme olla. Blogi, kuten muukin virtuaalielämä, on kiehtova leikki, jonka tarjoamassa maailmassa voimme ottaa ja kokeilla eri rooleja, eri persoonallisuuksia, eri tapoja olla minä, asettumatta kuitenkaan siihen tilanteeseen, jossa se voi varsinaisesti vaikeuttaa arkielämäämme. Ei kyse ole sinällään teeskentelystä, vaan se voi olla myös eri puolien esiintuomista, niiden, jotka eivät välttämättä kaikki pääse esiin arkielämässä. Nämä puolet voivat esiintyä blogissa suorina, tai esim. symboleiden, unien kautta, tarinoiden kautta, unelmina tai ajatuksina, joita ei ole vielä muualla lausuttu ääneen. Näin voimme testata asioita loukkaamatta itseämme.

Tämä on osa sitä, minkä käsitän mahdollisuutena. Se voi yhtä hyvin jäädäkin pelkäksi mahdollisuudeksi, ja voimme silloin olla kirjoittaessamme sellaisia kuin yleensäkin olemme, erona vain, että voimme aina sanoa kaiken mitä haluamme, milloin tahansa haluamme, kenenkään keskeyttämättä, puhumatta päälle, väittelemättä (ainakaan samaan aikaan) – ja mahdollisesti sen joku lukee, ehkä ymmärtääkin. Tämä ajatus lukijastakin on osa mahdollisuutta.

Ei voida sanoa, että lukijoiden mahdollisuus tai reaalisuus merkitsisi jotenkin samaa kaikille, jotka kirjoittavat julkista päiväkirjaa tai blogia. Verkkoon kirjoittamistamme säätelevät myös läheisyydentarpeen ja -sietokyvyn eri asteet: Kuka tahtoo paljastaa kaiken, raadollisenkin itsestään, kuka vain haalean kuvan ajatusmaailmasta, kuka kirjoittaa pelkkää asiaa, kuka puhuu aina nimellään, kuka tekee tunnustuksia anonyymisti. Yksi haluaa realistisen mittauksen suosiostaan, toinen tahtoo pitää kuvitelman eikä tietää todellisuutta – ei välttämättä halua kohdata lukijan ajatusta niin konkreettisella tasolla. Jännittävin asia on lopulta mahdollisuus, ei aktio. Ajatus lukijasta, ei lukija itse.

Laskurien ja jäljittämisen mahdollistama kaiken realisoituminen pilaa illuusiomme. Sen sijaan, että eläisimme todella virtuaalitodellisina ja rajattomina, tarkistelemmekin julkisuuskäyriä, ajattelemme lukijoiden henkilöllisyyttä, huolestumme hiljaisina päivinä. Lopulta muokkaamme itseämme ja sanomaamme, jotta saisimme lukijoita. Samalla unohdamme kirjoittamisemme perimmäisen syyn – mystisen läheisyyden ja etäisyyden rajojen hämärtämisen, hiljaisen läsnäolon, joka on unenkaltainen toteamus mahdollisuuksista joita emme välttämättä halua realisoida.

Ja aina lopulta, jossain rivien välissä, kirjoitamme kuitenkin itsellemme, peilillemme epätodellisuudessa, kuvittelemallemme ystävälle siellä jossakin, bittiavaruudessa – siinä toivossa että löytyy joku joka ymmärtää, ymmärtää niin kuin minä itse. Laskuri ei tätä meille voi kertoa, mutta jäämme todennäköisyyslaskelmien kiikkiin. Petymme, kun sitä ei voikaan pitää todisteena. Laskuri ei voikaan lopulta tyydyttää uteliaisuuttamme, vastata perimmäiseen kysymykseen: Kuuleeko joku?

Lehdenkään toimittajat eivät lopulta tiedä, kuinka moni todellisuudessa lukee heidän tekstinsä, ja kuinka moni kääntää sivun kiinnostumatta. On vain mahdollisuus, niin kuin kaikessa – paitsi suorassa kasvotusten – kohtaamisessa. Puhelimeen puhuessamme, tiedämmekö, että vastaanottaja kuuntelee joka sanan – katsooko hän televisiota, lukeeko nettipalstoja ynähdellen väliin jokusen joon, onko luuri vuodatuksen aikana pöydällä, siksikö oli välillä hiljaista? On vain uskottava että joku siellä on, joku kuuntelee. Viittauksineen kaikkineen blogin kirjoittaja ei voi varmuudella sanoa lukiko linkin kautta tullut vierailija tekstin vai lähtikö tarkastettuaan minne se johti. Kuinka taipuvaisia olemme ajattelemaan että olemme lopultakin yksin?


Yhteisöllisyys taas on osittain eri asia. Se muodostuu, ei kirjoituksiemme kautta, vaan yhteydenpitomme kautta – siitä että me kirjoitamme toisille, he meille, ja tästä muodostuu ajatusten verkosto, joka tukee tarvettamme yhteisöön. Että me olemme oikeasti läsnä ja olemassa toisillemme, emme pelkkiä haamuja koneessa.

Nimenomaan yhteisöllisyyteen pyrkivän kannattaa kommentoida paljon, kirjoittaa blogissaan muille paljon, pyrkiä lujentamaan suhdetta itse verkostoon ja sen jäseniin yhdessä ja erikseen. Yhteisöllisyyteen pyrkivä ei, tarkoituksella, kirjoita enää (pelkästään) itselleen, omasta salaisesta paikastaan, ei tyydy mahdollisuuteen vaan haluaa realisoida.

Useimmat meistä tasapainoilevat jossakin tässä välissä, pyrkimättä tietoisesti erityisesti mihinkään, asettumalla täällä Blogistaniassakin suurin piirtein siihen kohtaan, missä reaalimaailmassakin oman yksityisen ja julkisen minän raja kohtaa.

Kuitenkin se kirjoittaja, joka blogissaan pyrkii henkiseen läheisyyteen, yhteisöllisyyteen, toteuttamatta silti yleensä samanlaista sosiaalisuutta reaalielämässään – ujouttaan tai ihmisarkuuttaan, tai vain luontaista hiljaisuuttaan – on ongelman edessä: täällä kun yhteisöllisyys vaatii lopulta melkein yhtä paljon itsensä laittamista likoon kuin ulkomaailmassakin – panosten tosin ollessa pienemmät. Mutta se, jolle virtuaalinenkin torjunta on kova pala, säilyttää vaistomaisen etäisyytensä täälläkin – mutta samalla paradoksaalisesti, koska on laittanut päiväkirjansa silti julki, olettaa että ihmiset löytävät hänet ja tulevat luokse, tulevat kotoa hakemaan. Mutta ellei hän satu olemaan mestarillinen kirjoittaja, jonka näppäimistö tuntuu olevan taiottu merkityksiä ja loistavia tarinoita täyteen, ei häneen kiinnitetä sen kummempaa huomiota kuin muihinkaan blogistaniassa hiljaa elelijöihin. Tätä minä ainakin tarkoitan omavastuuosuudella omaan yhteisöllisyyteen.

Kuitenkin, voidaan pitää suhteellisen varmana, että jos kirjoittelee tarpeeksi kauan, vastailee muiden yhteydenottoihin, on mahdollisimman vilpittömästi läsnä ja kiinnostunut muustakin kuin omasta suosiostaan, jonkinlainen yhteisö muodostuu aina. Ujohko henkilö voi olla kotonaan pienemmässä yhteisössä. Tarvitaanko silloin laskureita ja linkitysmittareita, kun tavoite, oma piiri, on saavutettu?

Mieluummin ystävä kylässä kuin numero laskurissa. Eiks je?
_